keskiviikko 30. huhtikuuta 2008

Varakkaat lisääntyivät enemmän


Kaikki varmasti muistamme, myös me nuoremmat, miten koulussa opetustauluin tai niiden kirjoihin painetuin kuvin muistutettiin sotien välisen ajan väestötieteestä. Niin sanottu roskaväki sikisi kuin rotat, toimihenkilöt kohtuullisesti ja varakkaat saivat vain vähän lapsia. Suomessa näitä ajatuksia levitti muun muassa Eino Jutikkala, joka sittemmin Kuolemalla on aina syynsä -teoksessa (1987) totesi niiden olevan vanhentuneita.

Silti edelleen ihan vakavalla naamalla esitetään, että köyhissä maissa köyhät hankkivat suuret perheet koska 'lapset ovat ainoa rikkaus'.

Suomessakin köyhien ja työttömien lisääntymistä on pidetty pahana, ainakin siitä päätellen, että pitkään äitiyspäiväraha on kaikille ollut 60 prosenttia tuloista. Köyhälle työttömälle siis 60 prosenttia alimmasta mahdollisesta työttömyyskorvauksesta.

Vapun jälkeen Turussa väittelee Jenni Pettay aiheenaan elinkiertopiirteiden vaihtelu esiteollisissa ihmispopulaatioissa (eli 1700- ja 1800-lukujen suomalaisissa). Työ kuuluu ekologian alaan.

Evoluution (ja myös yksittäisten vanhempien) kannalta lapsilukua tärkeämpää on se, kuinka monta lasta saa lisääntymiskykyiseksi (aikuiseksi) kasvatettua. Pettayn laskemien lukujen perusteella tällöin vanha väestötieteellinen fakta kääntyy päälaelleen.

Säätyläiset ja talolliset saivat keskimäärin 4,3 lasta aikuisikään, keskiverrot kuten torpparit 3,5 ja köyhät saivat vain kaksi. Varallisuuden vaikutus näkyi vielä kolmannessa polvessa: varakkailla oli yli kaksinkertainen määrä lapsenlapsia köyhiin verrattuna.

Eläinten populaatioiden kehittymistä kuvaavat teoreemat pätivät siis ihmisilläkin. Hyvissä olosuhteissa saatiin enemmän aikuisia jälkeläisiä. Luonnonvalinta siis toimi, eikä siihen tarvittu 'rodunjalostusta'.

Mielenkiintoinen on myös ensisynnyttämisikä. Säätyläiset ja talolliset saivat ensimmäisen keskimäärin 25-vuotiaana, kun köyhien piikojen keskimääräinen ensisynnytysikä oli lähes 29 vuotta.

Nykyisin suomalaisten ensisynnyttäjien keski-ikä taitaa olla jo yli 29 vuotta. Tällainen luonnonvalinnan tuottama asetelma ei anna kuvaa siitä, että nyt ollaan 'varakkaampia' kuin koskaan.

Ehkä varallisuudessa ei olekaan kyse rahasta, vaan turvallisesta elinpiiristä ja turvatusta tulevaisuudesta, lajille hyvistä olosuhteista.

tiistai 29. huhtikuuta 2008

Kymenlaakson laulu


[Tämä kirjoitus käsittelee Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Harri Virtasen Yleisradion Kotikatsomoon tekemää televisiosarjaa, Kymenlaakson maakuntalaulun sanat löytyvät linkin takaa]

Illalla päättyi Peteliuksen kolmiosainen Kymenlaakson laulu. Ohjelma sai ensimmäisen jakson jälkeen paljon julkisuutta, koko joukko terapeutteja oli siitä heti Voimalassa keskustelemassa, myös se virtahepomies (joka Fabian Djupsjö siis kielsi olevansa). Seuraavina päivinä tv-kriitikotkin kiittelivät.

Siinä vaiheessa itse ei keskusteluun osannut osallistua. Teos oli vielä kesken.

Nyt kun sarja on loppuunsaatettu, niin voi kertoa monen kohdan tulleen liki. Sellainen on aina hyvän ohjelman (tai elokuvan) merkki.

Sarja tuntui haastavan miettimään, mikä on yksilöstä kiinni, mikä yhteisöstä. Djupsjön "Menetät sen mitä haluat" tuntuisi olevan antiteesi eräille tunnetuille, julkisuudessa olleille yrityskonsulttilausunnoille.

Sivistyneen kyökkipsykologian kaikki puolet sarjasta tuntui löytyvän. Erityisesti ilahdutti, että terapeutit väittelivät pitkä- ja lyhytkestoisten terapioiden paremmuudesta niin sanottua Joensuun argumenttia käyttäen. (Selitykseksi kerrottakoon, että joskus 1990-luvun alkupuolella Joensuun yliopistossa Suomen historian proseminaarin jälkeen väittelyä aiheesta oli jatkettu nyrkein, iltapäivälehdistö kertoi asiasta. Me Jyväskylässä emme moiseen sortuneet;)

Kymenlaakson laulu jättää melkoisia tulkintahaarukoita, se lienee tarkoituskin. Yksilön ja yhteisön välisiä muna vaiko kana -kysymyksiä on hyvä nostaa esille uudelleen tarkasteltavaksi. Hieno roolityö, hieno sarja.

Ja klassinen kysymys.


Sarjasta muualla kirjoitettua:

* Ylen Elävä arkisto: Kymenlaakson laulu (Paavo Rytsä) Esittely ja näytteitä. Muun muassa keskustelu pitkä- ja lyhytkestoisten terapioiden paremmuudesta.
* Kouvolan Sanomat: Yli kaunihin Suomenmaan (Annamari Haimi)
* Helsingin Sanomat: Petelius lataa hyytävän ajankuvan (Jussi Karjalainen)
* Keskipohjanmaa: Pirkka-Pekka Petelius - uusi Bergman vai Pekko? (Hannu Björkbacka)
* Kymen Sanomat: Peteliuksen laulu häpäisee Kymenlaakson (Ihmettelevä vanhus)

Elonet: Kymenlaakson laulu (2008)


(Kuva Yleltä, Jukka Koskisen ottama)

maanantai 28. huhtikuuta 2008

Muuttuvat julkiskuvat


Pieksämäen maaseurakunnan kirkon ulkopuolella on huomattavan suuri viime sodissa menehtyneiden muistomerkki. Se sankarihautoineen on jotenkin väärässä mittakaavassa kirkon ja sen historian kanssa.

Niinhän historia tapaa yleensäkin olla. Mittasuhteet menevät helposti sekaisin.

Kotimatkalla tuli useampaan kertaan kuultua Ylen radiouutiset. Iltapäivän mittaan useita kertoja luettiin uutinen Matti Vanhasen Huvudstadsbladetille antamasta haastattelusta.

"Pääministeri Matti Vanhasen mielestä rikkaiden rikastumisessa ei ole mitään väärää."

Vanha totuus on, että ruotsinkielisille toimittajille suomenkieliset poliitikot kertovat mielipiteensä saivartelematta, kiemurtelematta eli melko suoraan. Toisella kotimaisella puhuttaessa jää paljaaksi, ei voi tukeutua äidinkielen antamiin kikkailun mahdollisuuksiin.

Puhuu suoraan ilman perspektiivi- tai mittasuhdevirheitä. Sen Ylen radiouutiset palauttivat suomeksi:

"Pääministeri Matti Vanhasen mielestä rikkaiden rikastumisessa ei ole mitään väärää. Huvudstadsbladetille antamassaan haastattelussa Vanhanen puolustaa rikkaita ja on huolissaan keskituloisten asemasta. Vanhasen mukaan keskustapuolueen ansiota on pitkälti se, ettei rikkaita kadehtita, vaikka pääomatulot ovatkin rikastuttaneet pientä osaa suomalaisista enemmän kuin koskaan aiemmin.

Vanhasen mielestä se ei ole köyhiltä pois.

Toisin kuin vasemmistopuolueet, me emme ole kateita rikkaille, koska he järjestävät töitä niin monelle suomalaiselle, Vanhanen sanoo. Hän korostaa tarvetta pitää keskituloiset tyytyväisinä, sillä he muodostavat 70-80 prosenttia kaikista tulonsaajista."


Köyhien taskut on tyhjät, nyt ollaan keskituloisten taskuilla.

sunnuntai 27. huhtikuuta 2008

Vasemmalta vai oikealta?


Etelä-Savon pohjoiskolkkien mutkaisia pikkuteitä kulkiessa, dynaamisiä muutoksia kokevalla autolla, kohtaamme pystykorvan. Suomenpystykorva vahtii omistajansa mökkiä.

Haukku alkoi heti meidät nähtyä, jatkui mökille saakka. Kun kuljimme ohi, pystykorva lähti perään. Juoksi rinnalla, haukkua räksytti, kunnes tulimme tarkkaan määritellylle reviirin rajalle.

Siihen pystykorva jäi.

Haukkui pari kertaa vielä varmistukseksi perään, sitten tyytyväisenä jolkotteli takaisin mökin pihaan.

Autoa oikealta puolelta ohjaava kumppani piti koiran käytöstä inhottavana. Tuollalailla räksytetään, herätetään huomiota, rehellisiä kansalaisia häiritään. Ei luvallisillakaan asioilla saa rauhassa kulkea.

Sellainen on vahtikoiran luonne. Kaikki haukutaan. Tasapuolisesti.

Kertovat pystykorvien määrän romahtaneen, rotu melkein alkaa vaarassa olla.

Oikealta ohjaavien on helppo tuntea ärtymystä, kun näppituntuma puuttuu. Tuossa tunnetilassa alkaa vaatia häiriötekijöiden poistamista. Oikealla oleva ei perustele päätöstään, tai jos perusteleekin, niin kiukun poistamisen kautta.

Ei olisi enää häiriötekijöitä, ei olisi enää epäilyksen herättäjiä omassatunnossa. Oman toiminnan motiiveja ei tarvitsisi kyseenalaistaa ja pohtia.

Mutta oikealta ohjaava ei oikeasti ohjaa. Hän satunnaisilla ja ajoittaisilla komennoillaan yrittää hallita jotain jota ei voi määrätä, ainoastaan nöyryyttää.

Ratti on autossa vasemmalla puolella.

(Suomen kansalliskoiran kuva wikipediasta)

***

Piti olla eilen illalla Helsingissä saapuvilla, mutta toisin retket meni. Pahoittelen, harmittelen.

lauantai 26. huhtikuuta 2008

Toisen romu, toisen rikkaus


Kerran Aidensfieldissä Claude Jeremias Greengrass sai tehtäväkseen kaivaa haudan hautausmaan uudelle laajennusosalle. Haudan pohjalta löytyi kupariputkea, ja tietenkin arvotavara piti kaivaa pois kuleksimasta. Möyrinnällä oli ikävät seuraukset hautajaisolosuhteille.

Romukuparilla on nykyisinkin korkea hinta. Kertovat, etteivät maaseudun puhelinlinjojen purkajat voi jättää alaslaskettuja kaapelikeloja lukitsematta maastoon. Viedään pois kuleksimasta, arvotavara.

Konjuktuurit alalla vaihtelevat.

Ei niin montakaan vuotta sitten puuhattiin Suomeen virallinen autojen kierrätys. Perustettiin Suomen Autokierrätys Oy, joka maksua vastaan huolehti autojen asianmukaisesta romuttamisesta ja metallien kierrättämisestä.

Vuoden 2004 alusta lähtien autonsa on virallisiin kierrätyspisteisiin saanut viedä ilmaiseksi. Viime vuonna tuli voimaan laki, joka edellyttää viemään romutettavan auton viralliseen kierrätysautopisteeseen.

Lain voimaantulon aikoihin edellytettiin, että auto tuodaan romutettavaksi siistinä. Vaikka kierrätyksestä ei sinänsä peritty maksua, romutettavan auton siivoamisesta saatettiin periä erillinen maksu.

Enää tuosta maksusta ei ole nettisivuilla mainintaa. Luvataan asian hoituvat "maksutta ja vaivatta".

Jos googlaa auton ja kierrätyksen, löytää koko joukon firmoja, jotka hakevat romuautosi sieltä mistä haluat ja vielä maksavat siitä. Ei enää näe vanhoja raatoja tienposkilla.

Raaka-aineet ovat nyt kalliita, romurautaa ostetaan siihen tahtiin ja sellaisin hinnoin, että armeijakin alkaa olla huolissaan raudan "varmuusvarastojen" hupenemisesta.

Mutta kupari on rautaa arvokkaampaa. Siitä maksetaan melkein satakertainen hinta.

Jos odottaa vuoden tai pari, hinta voi olla huomattavasti alempi.

perjantai 25. huhtikuuta 2008

Menneisyys kerrotaan aina nykyisyyden kautta


Eilisillan Oddasat kertoi sanasodan puhjenneen Kaisa Korpijaakko-Laban ja Matti Enbusken välille. Foorumina Lapin Kansa. Saamelaisten historiasta on väitelty paljon, ja historian luonteesta "nykyajan" jatkumoina taakse- ja eteenpäin johtuen väittelyt tullevat jatkumaan edelleen.

Ongelma on se, että Suomen pitäisi ratifioida ILO:n alkuperäiskansojen oikeudet takaava sopimus, mutta halukkuutta ei siihen löydy. Norjassa ja Kanadassa oikeudet on taattu ja luvattu, mutta ei ilman oman edun tavoittelua. On haluttu lunastaa tunnustus valtioiden pohjoisten merialueiden ja erityisesti mannerjalustojen sisältämien rikkauksien hallinnalle.

Suomella ei ole metriäkään Jäämeren rantaa, joten ei ole myöskään kiinnostusta toimia samoin motiivein.

Faktat ja tapahtumahistoria on pitkälti tiedossa. Mutta mistä ne kertovat?

Se ei ole yksiselitteinen kysymys, kuten saattaisi luulla. Keskustelun osapuolet kiertävät 'lappalainen' käsitettä. Ehkä jonkinlainen yhteisymmärrys on siitä, että 'lappalaisuus' ei sen enempää historiallisessa kuin juridisessakaan merkityksessä ole sama kuin saamelaisuus, vaan puhdas oikeusasema.

Sääty-yhteiskunnassa ihmiset olivat tarkkaan lokeroituja. Lappalaisilla oli oma lokeronsa, tosin pieni ja sen merkitystä ei täysin ole kyetty vajavaisten lähteiden vuoksi selvittämään.

Siinä missä talonpojat olivat sidottuja maihinsa, porvarit kauppuihinsa, papit seurakuntiinsa ja aateliset kartanoihinsa, lappalaiset olivat sidottuja kulkemaan. Mikäli lappalainen asettui paikoilleen asumaan, hänestä tuli talonpoika.

Aina vuoteen 1851 saakka järjestelmä oli selkeä. Poroja tai niiden esi-isiä tunturipeuroja kesyttäneet ja seuraavat ihmiset olivat jo keskiajalla tehdyn kansainvälisen sopimuksen mukaan oikeutettuja käymään vapaata kauppaa ja ylittämään valtakuntien rajoja vapaasti.

Kun sopimus purettiin, melko pian havaittiin sen epäsuopeat vaikutukset syrjäseutujen asukkaisiin. Pian (1859) Suomessa vapautettiinkin kauppa maaseudulla, ei kuitenkaan 50 virstaa kaupunkia lähempänä.

Taloushistoriassa yleensä vuoden 1859 syrjäseutujen kaupan vapautusta pidetään vain alkusysäyksenä elinkeinovapaudelle (1879), sinänsä merkityksettömänä.

Näiden kahden päätöksen yhteenkuuluvuutta olisi syytä tutkia tarkemmin. Luulen niiden olevan hyvinkin kytköksissä toisiinsa.

(Kuva: sivu S. G. Goodrichin A History of All Nations (1854) teoksen Lappia käsittelevän luvun alusta.)

torstai 24. huhtikuuta 2008

Muumien maailma


Puolassa tehdystä 78-osaisesta Muumien maailma -animaatiosarjasta on koostettu elokuva, Muumi ja vaarallinen juhannus. Televisiossa sarjaa esitettiin 1980-luvun alussa, valitettavasti siitä on jäänyt vain hämärä mielikuva.

Paremmin sen sijaan muistan Vaasa Oy:n samaan aikaan julkaisemat Muumipeikko -lehdet. Kerran kuukaudessa ilmestyneessä lehdessä oli kansikuva televisiosarjasta ja sisältönä yksi Tove ja/tai Lars Janssonin tekemistä klassisista strippisarjoista. Kuvan lehdessä tarinana on Lars Janssonin Muumi ja guru.

Vaasan Muumipeikko -lehdestä ei löydy tietoja Fennicasta, mutta se lienee alkanut ilmestyä vuoden 1980 alusta. Ainakin vielä 1982 lehteä ilmestyi 12 kappaletta. Myöhemmistä ei ole tietoa.

Lehden tietojen mukaan Muumipeikon päätoimittajana oli Matti Rinta-Knuuttila ja toimittajana Pentti Vetikko.

1970- ja 1980-lukujen vaihteessa sanomalehdistöllä oli useampiakin Muumien julkaisuhankkeita. Turun Sanomat julkaisi hieman ennen Vaasaa (osin päällekäinkin) 9-osaisen Muumi -kirjasarjan, samoista sanomalehtistripeistä.

Turun Sanomien -sarja toimi minulle johdatuksena Muumien kiehtovaan maailmaan.

keskiviikko 23. huhtikuuta 2008

Vaarallisia tilanteita runoiltamissa

Huutomerrki ry:n runoiltamat P*sk*kauppunni -kapakissa olivat saada ikävän lopun, kun kaksi ylättäen sisään astunutta henkilöä alkoivat rikkoa jakkaroita ja ulko-ovea. Vartiointiliikkeen ja poliisin asiaan puuttumisen ansiosta runoiltamat saatettiin viettää pelottomissa merkeissä loppuun saakka.

Kiitos Kumpulaisten veljesten (eivät sukua) ja Heli Slungan kursailemattoman otteen yleisö selvisi.

Laajempiin analyyseihin en nyt jalkoihin singonneiden säleiden, tuoppimäärän ja myöhäisen ajankohdan vuoksi pysty.

(Eikä pidä unohtaa Risto Oikarista, joka pitkältä matkalta oli tullut, ja hienosti hienot runonsa esitti. Paikkansa ansainnut tekijä.)

Tuottakoon mielihyvää ajankohtainen vuosi 1973:

Ja edellä esiintynyt taustalaulaja, televisiosarjalle nimen antaneella kipaleella:

tiistai 22. huhtikuuta 2008

Kirjahistorian naiset


Kuva: Elokuvan Simone de Beauvoir apureineen työstää Jean-Paul Sartren tulevaa teosta.

Eurooppalaista kirja-alaa on perinteisesti pidetty hyvin miehisenä jakeluporrasta (sanomalehtimuijat, kirjakaupat, kirjastot) lukuun ottamatta. Erityisesti pääomia vaativaa kustantamista ja teknistä osaamista edellyttävää painatusta on pidetty Gutenbergin ajoista 1900-luvun lopulle saakka yksioikoisesti miehisenä temmellyskenttänä.

Uusi, sukupuolen näkökulmasta tehty historiankirjoitus kuitenkin osoittaa toisin.

Utrechtin yliopiston tutkija José de Kruif on löytänyt Hollannin 1600-luvun kirjahistoriasta muutamia merkittäviä naisia, jotka johtivat omistamiaan kirjapainoja. Kustantajan ja kirjanpainajan ammatithan olivat pitkään toisistaan eriytymättömiä, toista ei voinut harjoittaa ilman toista. Ennen 1800-lukua kustantaja/painaja oli myös kirjakauppias.

De Kruifin esille nostamat naiset ovat leskiä. Amsterdamilainen Susanne Veselaer osoittautui miehensä kuoleman (1669) jälkeen varsinaiseksi talousneroksi. Van der Wouwin leski oli 1622-1661 Hollanin tasavallan virallisen painon mestari. ’Leski’ nimellä rouva kulkee edelleenkin, koska patriarkaalisessa maailmassa katsottiin sen riittävän hänen erottamisekseen toisista ihmisistä. Edelleenkin monet lesken painamista kirjoista kulkevat antikvaaristen huutokauppojen luetteloissa hänen miehensä Hillebrandt Jacobsz van der Wouwin nimissä.

Molemmat mainitut lesket hankkivat pääasiassa Raamattuja kustantamalla ja painattamalla huomattavan omaisuuden. Susanne Veselaerin omaisuuden on arvioitu olleen lähes puoli miljoonaa guilderia (nykyrahassa n. 3,5 miljoonaa euroa) ja van der Wouwin lesken 225000 guilderia.

1700-luvun lopulla Eva ten Cate ja Levina Westerbaan molemmat näyttivät, että nainenkin osaa julkaista poliittisesti tavoitteellista sanomalehteä. Maria Catharina de Wilden lehden Ranskan vallankumouksen innoittama motto oli muutaman päivän ajan "Vapaus, yhtenäisyys, tasa-arvo ja sisaruus" ennen kuin sensuuriviranomaiset ehtivät puuttua asiaan.

José de Kruif uskoo, että kirjahistorian tutkimus tulee löytämään muitakin alalla vaikuttaneita naisia. Olihan kirjanpainaminen usein perheyrittämistä ja miehellä usein oli jokin muukin ammatti hoidettavanaan. Olisi luonnollista ajatella, että muutkin naiset kuin leskeytensä kautta esille nousseet ovat kirjapaino-kustantamoja osanneet johtaa.


José de Kruif (2006). Gender and the History of the Book. The Case of the Invisible Widow, teoksessa Professions and Social Identity. New European Historical Research on Work, Gender and Society (ed. Berteke Waaldijk). Pisa: Edizioni Plus – Pisa University Press.

maanantai 21. huhtikuuta 2008

Hagelbergin Kova länsi


Matti Hagelbergin Kova länsi (Kreetah bundolo 2008) olisi pitänyt lukea ilman ennakko-odotuksia. Tai oikeastaan ennakkopelkoja. Joitakin arvosteluja ja kvaakin keskustelua teoksesta luettuani siirryin sivulta toiselle pelon vallassa, että seuraavalta sivulta löytyisi oma maailmoja syleilevä kommentaari.

Ja löytyihän se. En tiedä oliko tekstin pätkä minun tai jonkun muun samoin sarjakuvaan suhtautuvan kirjoittama, mutta (heikolla hetkellä) kirjoittamakseni sen voisin tunnustaa.

Tuon kohdan jälkeen saatoin vapautunein mielin loput albumista lukea.

Kerrassaan mainio läpileikkaus sarjakuvaharrastajista albumi on. Mieleni tekisi kirjoittaa Kovan lännen tasoista ja syvyyksistä, ehkä se ei ole soveliasta tämän teoksen yhteydessä.

Sen sijaan sarjakuvauutispäivitystä: ensimmäisen Sarjakuva-Finlandia -palkinnon sai Milla Paloniemi ja Kiroileva siili. Voittajan valitsi Jorma Uotinen.

Varjo-Sarjakuva-Finlandia-palkinnon jakaa Paavo J. Heinonen kesäkuun alussa Kemin Sarjakuvapäivillä virallisen ohjelman ulkopuolella.

Uutispäivityksen jälkeen palattakoon kovaan länteen.

Nykyisellään tässä maassa on liian vähän huumoria ja erityisesti poliittista satiiria. Meitä sarjakuvaharrastajia on erittäin harvoin satiirilla muistettu, ja kovasti mielet ovat rauhoittuneet muistamisen jälkeen.

Ilkka Kanervan erottamisen aikoihin pohdin, olisiko tapahtumat kulkeneet näin, jos Itse valtiaat olisivat saaneet jatkaa seikkailujaan lauantai-illoissa.

Olisiko joka lauantai Condoleezza Ricea kännyköitse lähentelevä "Ilkka Kanerva" muuttanut kuvaamme Tukiaiselle viestejä lähettelevästä Ilkka Kanervasta?

Luultavasti? En tiedä.

Satiiria kaipaan, enemmän, kaikkialle.

sunnuntai 20. huhtikuuta 2008

Mihin kalliomaalauksia tehtiin?


Vanhempien kodin pihanmaa on hyvin hienojakoista hiekkaa, en tiedä sille virallista termiä, mutta lapsena veljien kanssa kutsuttiin sitä uimarantahiekaksi. Järveä ei ole lähelläkään. Ihmetytti miksi uimaranta ilman vettä on meidän pihassa, mutta ihmetys unohtui pian kivoihin hiekkalinnaleikkeihin. Ukkoskuurojen jälkeen sai hienoja pato- ja purojärjestelmiä tehtyä.

Sittemmin kuulin, että läheinen lampi olisi 1900-luvun alussa laskettu ja sen pohjasta tehty peltoa. Selitys ontui, sillä lammen ja meidän pientilan välissä oli tila, joka oli ollut olemassa ennen järvenlaskuakin.

Vielä sittemmin yliopistossa arkeologian opinnoissa paljastui, että vielä viisi tuhatta vuotta sitten paikalla oli tosiaan ollut ranta. Maannouseman ja Vuoksen syntymisen myötä veden pinta Pohjois-Savossa oli kerta heitolla laskenut metritolkulla.

Siinä selitys. Lapsuuden leikkipaikka oli ollut uimaranta.

Kartan korkeuskäyrän avulla kuljin metsiä ja samainen upea uimaranta osoittautui kilometrien mittaiseksi. Kalliomaalauksiakin innostuin etsimään, mutta lähimaastoissa avokalliot olivat vähissä. Niissä harvoissa ei maalauksia ollut.

Uusi Antti Lahelman väitös antaa valaistusta tähän, miksi niitä ei löytynyt.

Arkeologian kursseilla selvitettiin, että niitä on hyvin vaikea löytää, vaikka tietäisi mistä etsiä.

Lahelman väitös kertoo, että maalausten tekeminen oli shamanismia: "Maalausten tekemisen voidaan katsoa liittyvän rituaaliin, jolla on manattu esiin kalliossa asuvat, eläinhahmoiset henkiolennot. Hirvenkuvien päälle painetut kädenjäljet osoittavat, että kallion ja siihen tehtyjen kuvien koskettaminen oli olennainen osa rituaalia. Kosketuksen kautta pyhäksi koetun kallion yliluonnollinen voima on maagisen sähkön tavoin välittynyt koskijaan."

Mihin tahansa avokallioon ei maalauksia tehty. Kalliolla oli oltava shamanistinen merkitys.

Yleensä tämä tarkoitti sitä, että kalliolla oli tunnistettava muoto. Eläimen tai kasvojen figuuri.

Tavallisesta tasakalliosta ei ollut seremonioiden näyttämöksi, kallion oli muistutettava ukosta, akasta, hirvestä tai karhusta.

(Kuva wikipediasta: Astuvansalmen kallio, jossa on runsaasti maalauksia)

lauantai 19. huhtikuuta 2008

Matti Vanhanen: Räkänokat pois yksityisasioistani

13:58 (Päivitetty 20:53)

Kuva: Vanhasen hallitus juhli yksivuotissynttäreitään.

Hevosmiesten tietotoimisto

Suomen pääministeri Matti Vanhanen kiistää olevansa menossa naimisiin Tapiolassa työskentelevän Sirkka Mertalan kanssa. Samalla Vanhanen näpäytti toimittajia ja kehotti heitä pitämään "räkänokkansa" poissa yksityiselämästään.

– Siinä, mitä sanoit, ei yksikään sana ole totta. Olen aina reagoinut negatiivisesti ihmisiin, jotka tunkevat räkänokkansa ja eroottiset fantasiansa muiden elämään, Vanhanen vastasi toimittajan kysymykseen valtioneuvostossa.

Helsinkiläinen Helsingin Sanomat -lehti väitti äskettäin, että Vanhanen erosi vaimostaan Merjasta jo 2006 ja suunnittelee avioliittoa 40-vuotiaan Mertalan kanssa. Aikaisemmin Vanhanen on yhdistetty muun muassa televisiotoimittaja Tanja Vienoseen.

– Joissakin muissa julkaisuissa muita menestyneitä ja kauniita naisia ja tyttöjä on mainittu. Tuskin kukaan yllättyy, jos sanon, että pidän heistä kaikista, koska he kaikki ovat suomalaisia naisia. Kukaan ei varmaankaan loukkaannu, jos totean, että suomalaisnaiset ovat kaikista lahjakkaimpia ja kauneimpia. Ja jos heidän kanssaan joku voi kilpailla, niin suomalaisnaiset, Vanhanen naureskeli.

(Vrt. STT)

perjantai 18. huhtikuuta 2008

Oulun Valistustalo Oy


[Kuva valokuvatorstain 86. haaste 'rappion estetiikka' ja päivän teksti siitä miten rappio muunnetaan estetiikaksi. Kuvan talolla ei ole (ainakaan vielä) mitään tekemistä Oulun Valistustalo Oy:n kanssa]

Oulussa 1910- ja 1920-lukujen taitteessa toimi liikemiesporukka, joka aktiivisesti pyrki parantamaan kaupungin palveluita ja julkiskuvaa. Miesten ideana oli tuoda Ouluun ’nykyajan’ uutuudet, niin liike- kuin muunkin elämän parhaaksi.

Tähän porukkaan kuuluivat muun muassa kauppaneuvokset F.A. Riekki ja A.A. Ensio, eduskunnan varapuhemies, pankinjohtaja P. Ahmavaara, kauppiaat Torsten Lundberg, Valdemar Lagerbohm, J. Illikainen jne.

Pohjoinen, pieni pororaitojen päätepiste Oulu piti saada nykyaikaiseksi kaupungiksi. Liike-elämän saralla omien kauppahuoneittensa lisäksi veljeskööri perusti Pohjanmaan Kauppiaiden Oy:n ja Pohjolan Osake-Pankin, liikenneyhteyksien parantajiksi Oy Kuletuksen, Oulun Auton ja Oulun Laivat. Porukan toiminta tuli tutuksi, kun tein Oulun Auton historiaa.

Yhdistystoiminnassa herrat järjestelivät suojeluskuntien ja Itä-Karjalan avustustoiminnan asioita.

Eikä unohdettu sivistystäkään. Laaja-alaista kulttuurisanomaa levittämään perustettiin Valistustalo Oy, jottei kaupungin kulttuuriväen tarvitsisi tyytyä savuisiin kapakoihin ja nuhjuisiin kamareihin esiintymis- ja harjoitustiloinaan.

Hyvien veljien liike-elämään luomat laitokset ovat sittemmin lakanneet, ostettu tai fuusioitu suurempiin konserneihin. Mutta Valistustalo Oy on edelleen hyvinvoivana olemassa, vaikka toistaiseksi se ei haluamaansa kulttuuritaloa ole saanut aikaiseksi.

Yritystä ei ole puuttunut.

Jukka Ukkola kirjoitti Valistustalon Walistus on wiritetty 80-vuotishistorian (2000), jossa talon rakennuttamisen suunnittelun vaiheita käydään läpi. Alkuvuosina taloa kaavailtiin Mannerheimin puistoon, varoja kerättiin ja kaupunki saatiin mukaan suurimmaksi osakkeenomistajaksi. Pääosa varoista saatiin osakepääomaa kartuttamalla, mutta sai yhtiö suoria lahjoituksia ja testamenteissakin sitä muistettiin.

Riittävästi rakennukseen ei kuitenkaan kertynyt. Seuraavakin yritys rakentaa yhdistetty työnväen- ja kulttuuritalo sosialidemokraattien kanssa kariutui pääoman vähyyteen. Yhtiön varat sijoitettiin hajautetusti suomalaisiin osakeyhtiöihin odottamaan parempaa aikaa.

Yksi näistä yhtiöistä, jonka osakkeisiin tulevan kulttuuritalon rakennuttamisvaroja turvaan sijoitettiin oli Suomen Gummitehdas. Kuten tiedätte, myöhemmin se muuttui Nokiaksi.

Vielä 1950-luvulla yritettiin Sirenien ja Alvar Aallon suunnittelemin taloin.

1960- ja 1970-luvuilla valtion kulttuurirakentamisen tukipolitiikka muuttui niin, ettei yksityisten kannattanut niitä suunnitellakaan. Kunnat saivat rakentamiseensa huomattavia valtionosuuksia.

Nyttemmin ajat ovat muuttuneet taas toisiksi. Kunnilla ei ole enää etuoikeutettua asemaa kulttuurirakentajana. Yksityinenkin voisi alalla yrittää.

1920-luvun alussa kun yhtiön ensimmäistä osakemerkinnän tulosta (733000 mk) pohdittiin, todettiin: "jos puheenalaista pääomaa vain korkotuloilla kasvatetaan, jääpi hankkeen toteuttaminen kaukaiseen tulevaisuuteen". Nyt melkein 90 vuotta myöhemmin koron karttuminen ja osakesijoitukset ovat kartuttaneet pääoman sellaisiin summiin, että kaapelitehdastyyppisen kulttuuritalon rakentaminen Ouluun olisi ehkä* mahdollista, jos kaupungin lupaus tontista on edelleen voimassa.

Oulun Valistustalon omistamien Nokian osakkeiden arvon voi käydä Arvopaperi -lehden sivuilta tarkastamassa. Eivätkä yhtiön omistukset Nordeassa ja UPM:ssä nekään aivan mitättömiä ole.

Vuosikymmenien varainkeruu ja sijoitustoiminta kulttuuritalon hyväksi voisi toteutua nyt. Ettei kulttuuriväen tarvitsisi haisevissa kapakoissa** ja nuhjuisissa takahuoneissa esiintyä ja harjoitella.


* En tiedä mitä korjausrakentaminen maksaa. Mutta sen tiedän, että miljoonilla on helpompi lähteä liikkeelle kuin talonvaltaajan sentittömin taskuin.

** Ei sillä ettenkö kapakoista ja kapakoissa järjestettävistä tilaisuuksista pitäisi, päinvastoin. Tiedän etteivät kaikki pidä, ja tämä muotoilu sopii Jukka Ukkolan kirjassaan mainitsemaan 1920-luvun tavoitteeksi asetettuun. Sitä paitsi Valistustalon perustajat pitivät tärkeänä, että kulttuuritaloon tulisi asianmukaiset ravintolatilat. Ensi tiistaina 22.4. on Musteklubi kapakassa, ja jos vain pääsen muilta velvoitteilta, niin menen.



Lisäys 22.5.2008:

Kalevan uutisia:
* Valistustalon jättipotti himottaa verokarhua
* Kulttuuritalon rakentaminen varteenotettava vaihtoehto

Ilolla tervehdin sitä, että kulttuuritalon rakentamista pidetään varteenotettavana vaihtoehtona. Huhtikuussa alkaneelle yhtiökokoukselle toimitusjohtaja esitti talon rakentamisen poistamista yhtiön toimialoista.

Se oli yksi syy tekemäämme vetoomukseen (julkaistiin Kalevassa 23.4.2008).

Hauska kuulla nyt, että yhtiön hallituksessa on kuitenkin jo pidempään kulttuuritilaratkaisujakin pohdittu.

torstai 17. huhtikuuta 2008

Ginevra, Guinevere, Gwendolin


[Tämä kirjoitus ei käsittele sveitsiläistä Geneven kaupunkia, vaikka sen nimi italiaksi onkin Ginevra]

Harry Potter -universumin hallinnasta käräjöidään. Kenellä on oikeus kirjoittaa Ginevra "Ginny" Weasleystä, kenellä on oikeus käsitellä kulttuuri-ilmiöitä? Jotenkin tuntuu, että Rowling joutunut elokuvajuristien ohjaamaksi.

Maailmalla ovat joltisenkin suosittuja niin sanotut Companion -kirjat, joissa selvitetään suosikkikirjan tai -kirjailijan tuotantoa analysoimalla juonenkäänteitä, henkilöhahmoja, tapahtumapaikkoja ja kirjailijan elämän mahdollista vaikutusta niihin. Unohtamatta vallitsevaa aikakautta ja yhteiskuntaa.

Suomessa companionit ovat olleet harvinaisia. Vasta Da Vinci -koodi ja Harry Potter rantauttivat ne, meiltäkin kirjahyllystä löytyy George Beahmin Harry Potter Kumppani (readme.fi, 2006).

Näiden jälkeen on tullut myös Michael Farrin Tintti: Tarinoiden todelliset taustat (Otava 2007).

Maailmalla on jo pitkä traditio rakentaa uusia kirjallisia teoksia aikaisemmin ilmestyneiden teosten pohjalta. Ja Suomen tekijänoikeuslakikin sen tunnistaa. On sallittua.

Viime viikolla meille hankittiin Harry Potter ja Feeniksin kilta -tietokonepeli. Perheen nuori kohderyhmä ihmetteli, että "onko ankeuttaja ja Kalkaroskin tuotemerkkejä?"

Tuotemerkeille on omat lakinsa, ja siksi onkin vaikea sanoa miten oikeudessa lopulta käy.

Tuotemerkit eroavat tekijänoikeuksista siinä, että ne eivät vanhene. Tekijänoikeudet vapautuvat, kun tekijän kuolemasta on kulunut 70 vuotta. Tuotemerkki ei.

Ajateltakoon, että eräs Monmouthilainen Geoffrey olisi rekisteröinyt tavaramerkeiksi kaikki Historia regum Britanniae (1137) teokseensa kirjaamat hahmot. Sellainen oli muun muassa Guinevere (latinaksi Gwendolin). Myöhempiä muunnoksia kuningas Arthurin vaimosta ja Sir Lancelotin rakastetusta ovat esimerkiksi Ginevra ja Ginny.

Ginevra Molly Weasleyn hahmo Harry Potter -saagaan olisi saattanut jäädä syntymättä, jos Geoffreyn jälkipolvet tarkasti valvoisivat esi-isänsä luoman hahmon oikeuksia.

Se olisi harmi Harry Potter -universumin kannalta.

***

On tässä omakin lehmä ojassa. On Tintti, Haddock ja kumppanit myös tuotemerkkejä, kuten Asterixkin.

Eli tilatkaa vielä kun on sallittua:

* Turskatti! Kapteeni Haddockin haukkumat
* Quid? Asterix-latinan alkeita
* Pablo, Tuhatkauno, Ludwig XIV ja muita Tintin sivuhahmoja

keskiviikko 16. huhtikuuta 2008

Tintti televisiossa


Tänään illalla alkavat FST5 -kanavalla Tintin seikkailut. Olkaa huoleti, FST5 noudattaa niin sanottua Taxellin lakia suomalaisesta kielitarjonnasta: sen minkä sanotaan olevan vain ruotsinkielistä, on käytännössä sekä ruotsiksi että suomeksi. Suomenkielisen katsojan digiboksi näyttää tekstityksen suomeksi, jollei sitten erikseen ole ruotsia oletuskieleksi säädetty.

Kyseessä on Nelvanan 1990-luvun alussa tuottama 39-osainen sarja, joka Suomessa on aikaisemmin nähty MTV3:lla ja lienee harrastajille tullut tutuksi myös myyntivideoiden ja -DVD-levyjen kautta. Sarjan ensiesitys maailmalla oli vuonna 1992.

Sarja on ihan kelvollinen, se kautta käy hyvin ilmi minkä mittaisia "elokuvia" sarjakuva-albumeista voi tehdä ilman suuria käsikirjoituksellisia muutoksia.



Nelvanan sarjaan on piirretty Hergé mukaan sivuhahmona seikkailemaan. Herge on melko helppo bongata, jos ei onnistu niin voi tintinologien sivuilta tarkistaa.

Kertomusten mukaan Tintti olisi Suomessa seikkaillut ensimmäisen kerran juuri elävien kuvien esittämiseen tarkoitetulla näytöllä, toisin sanoen kerhojen pienillä valkokankailla.

Muisteluissa puhutaan diaesityksestä, mutta ilmeisimmin kyseessä on Les Beaux Filmsin tuottamasta stillkuviin perustuvasta Faaraon sikarit -elokuvasta.

Elokuva oli tehty mustavalkoisen Tintin en Orient (tällä nimellä Faaraon sikarit ilmestyi ensimmäisen kerran) albumin pohjalta vuonna 1946.

Tämän ensimmäisen elokuvan laadusta en tiedä, 35 mm filmejä on joskus ollut eBayssa kaupan. Hinta on noussut huimaksi.

tiistai 15. huhtikuuta 2008

Kaivaukset Stonehengessä


Parhaillaan Stonehegessä, tuossa mystisessä kivikehässä, on meneillään arkeologiset kaivaukset, joita BBC seuraa päivittäin. Arvatenkin myöhemmin valmistuu televisiodokumentti, jonka me suomalaisetkin saamme Yleltä nähdä.

BBC on antanut hankkeelle nimeksi Stonehenge - parantavat kivet. Nimi juontuu professoreiden Tim Darvill ja Geoff Wainwright pari vuotta sitten esittämästä teoriasta, että Stonehenge olisi ollut nimenomaan parannuspaikka, hoitolaitos.

Nyt kaivauksissa etsitään todisteita, aineistoa teorian todentamiseksi (tai hylkäämiseksi).

Kivikehällä on pitkä ja monivaiheinen historia. Ennen kiviä paikalla oli puupaaluja. Aivan varhaisimmassa vaiheessa (n. 4500 eKr.) paaluja oli kaksi, sitten kolme rinnan, myöhemmin kehässä.

Stonehengestä on esitetty vaikka minkälaisia teorioita. On palvottu jumalia, tutkittu tähtitaivasta. On tehty matemaattisia laskelmia ja vertailtu muihin vastaaviin kehärakennelmiin.

Itse kehittelin joskus ajatusta, että perimmältään laitos olisi raadollisesti omaisuuden määrittelemiseksi/jakamiseksi tehty. Kun isompi saaliseläin on tasangolla saatu kaadettua, niin paalujen ja kehien avulla olisi katsottu kenen mahtimiehen tai heimon maille eläin lopulta kaatui ja kenellä olisi oikeus saaliiseen.

Pyhä ja raja ovat Suomessa alkujaan samaa tarkoittaneet. Miksei siis briteissäkin?

Darvillin ja Wainwrightin teoria lähtee Walesista 250 kilometrin peräisin olevista sinikivistä (doloriittia/diapaasia, joka briteissä lohkottuna on sinistä). Nämä sinikivet eivät ole rakennelman suurimmat, vaan niiden paikkaa on muutostöissä 3000-1900 eKr vaihdeltu.

Diapaasi on magmakiveä, tulivuorenpurkauksista syntynyttä. Sillä on hämmentäviä ominaisuuksia: Wikipedia kertoo sen olevan kova ja jäykkä materiaali. Sillä on hyvä vastustuskyky kemikaleja ja ulkoista kulutusta vastaan. Se ei korrosoi, ei ole magneettinen eikä se johda sähköä. Se imee hyvin vähän vettä eikä se juuri laajene lämmössä.

Diapaasi olisi hyvä alumiinipipojen valmistusaine, jos se ei olisi niin raskasta.

Toisekseen Darvillin ja Wainwrightin teoria lähtee aikaisemmin alueelta löydetyistä ihmisten jäänteistä. Kirjo on suuri, paljon väkeä eri suunnilta on tullut paikalle. Koska he nimenomaan ovat kuolleet paikalle, niin voisi olettaa paikalle tullun parannuksen toivossa.

Mitä lienevät olleen hoitomaksut Stonehengessä 2008 eKr?

(Kuvassa jättiläinen auttaa Merliniä rakentamaan Stonehengen. Kuva käsikirjoituksesta 1150-luvun alusta)

maanantai 14. huhtikuuta 2008

Parturiunt montes, nascetur ridiculus mus


Aku Ankka sarjakuvien tuoteperheeseen viime vuoden lopulla saatiin yksi ryhmä lisää, Mini-taskarit. Toistaiseksi harvakseltaan ilmestyvät mini-taskarit sisältävät pääasiassa aikaisemmin Roope-setä -lehdissä julkaistua materiaalia.

Mini-taskareita on ilmestynyt kaksi. Toisen, Rikkaista rikkaimman päätöstarinana on Bruno Sardan käsikirjoittama ja Alberto Lavoradorin piirtämä Mustasotkien salaisuus.

Tarina hyödyntää intertekstuaalisuutta, se hakee ideansa Asterixista luomalla identtisen kylän ankkauniversumiin.

Intertekstuaalisuus on Ankan lukijoille tuttu juttu. Don Rosan Kymmenen avataran aarteessa (2003) Marja Ritola usein artikkelein esittelee sarjakuvien intertekstuaalisuutta ja teoriaa itsessään.

Kirjallisuusteoreetikon ja kirjailijan suhde on sama kuin tykin ja panssareiden kehittäjien. 40 vuotta vanhalla tykillä ei kannata lähteä uutta panssaria ampumaan, kuula ei panssaria läpäise.

Tämä käy ilmi esimerkiksi lauantaina Helsingin Sanomissa julkaistusta Olli Alhon Pertti Jarlan Fingerpori -sarjakuvan arviosta. Vanha viitekehys ei anna valaistusta uuteen, koska tekijä on sarjakuvansa rakentanut sille alistumattomaksi.

Valitettavasti Mustasotkien salaisuuden tapauksessa tekijät eivät ole lähteneet haastamaan kirjallisuusteoreetikkoja ja luomaan vanhoihin viitekehyksiin alistumatonta. Intertekstuaalisuus on ollut keppihevonen, jolla on saatu tehtyä yksi käsikirjoitus lisää. Tässä ei ole ollut tarkoituskaan mitään suurta synnyttää, vaan täytettä italialaiseen Topolino -lehteen.

Eikä vitsikään ole oikein toimiva. Ehkä se saattoi sellainen olla yli kymmenen vuotta sitten ensimmäistä kertaa julkaistaessa?

Epäilen.

[Sitä paitsi Amaryllix ei kalastanut. Hän oli kalakauppias, joka hankki myytävänsä Parisiumista.]

sunnuntai 13. huhtikuuta 2008

Kärpät on Suomen mestari


Illalla Oulun Kärpät voitti jääkiekon Suomen mestaruuden. Mestaruus on kärpille jo neljäs viiden vuoden sisään. Kun voitto varmistui, kysyi tyttäreni herääkö hän ensi yönä metelöintiin ja onko huomenna kaikkialla paljon lasinsiruja?

Kärppien voittaessa keväällä 2003 mestaruuden sitä seurannut yö oli todella levoton. Lapset heräsivät useampaan otteeseen ulkoa kantautuviin törven töräyksiin ja autostereoiden kovaan sointiin.

Ja lasinsiruja oli tosiaan kaikkialla. Seuraavan viikon aikana jouduin paikkaamaan polkupyörien kumeja useampaan otteeseen.

Näitä muistellen tytär esitti kysymyksensä.

-- Tuskin tulee levotonta, lohdutin lasta, oululaiset alkavat olla jo niin tottuneita kärppien voittoihin.

Tätä kirjoittaessa keskiyöllä ei ilta vaikuta tavallista lauantai-iltaa kummoisemmalta.

Ei enää kärppien voitot tai tappiot kaupunkia hetkauta.

lauantai 12. huhtikuuta 2008

Guy Bonon raportti


Häpeärangaistus. Kirkonmäelle jalkapuuhun joutuminen. Nimien julkaiseminen paikallisessa sanomalehdessä. Näitä on ehdotettu moneen otteeseen rattijuopoille sopiviksi rangaistuksiksi. Lakia ei kuitenkaan koskaan ole muutettu tähän suuntaan, koska häpeärangaistuksia ei ole pidetty nykyaikaisen, länsimaisen oikeudenmukaisuuden mukaisina.

Rattijuopot ovat häpeärangaistuksilta säästyneet. Mutta rattijuoppoutta kamalampi ja inhottavampi teko, tekijänoikeuden loukkaaminen, on saanut häpeäragaistuksen suojakseen. Tekijänoikeuslain pykälässä 59 a (21.7.2006/679) säädetään:

"Tuomioistuin voi tekijänoikeuden loukkausta koskevassa riita-asiassa kantajan vaatimuksesta määrätä, että vastaajan on korvattava kustannukset, jotka kantajalle aiheutuvat siitä, että hän soveltuvin toimin julkistaa tietoja lainvoimaisesta tuomiosta, jossa vastaajan on todettu loukanneen tekijänoikeutta."

Siis häpeää levitetään pitkin lehdistöä loukkaajan omalla kustannuksella.

Ylen ulkomaan uutiset kertoivat, että Euroopan parlamentissa on päätetty, että jäsenmaita suositellaan pidättymään "kansalaisoikeuksia ja ihmisoikeuksia rajoittavista toimista" kulttuuriteollisuutta ts. tekijänoikeuksia koskevissa asioissa.

Suositus on viime hetken lisäys parlamentin käsittelemään Guy Bonon raporttiin.

Edellä siteerattu häpeärangaistus on säädetty eduskunnassa erään aikaisemman raportin suosittamana.

Enää suositusta ei ole.

Ehkä hallitus ensi viikolla antaa eduskunnalle lakialoitteen tuon pykälän kumoamisesta? Yhtä kiltisti kuin viinavaroitustarroja vaativan pykälän poistamisesta?

Euroopan musiikkiteollisuus on Yleisradion mukaan äänestystuloksesta raivoissaan. Järjestön edustaja vaatineekin jatkokeskusteluja siitä, miten mahdollistettaisiin se, että tekijänoikeuksien loukkaajat saataisi lynkata heti tavattaessa.

Ehkä on kuitenkin epärealistista odottaa, että Suomi noin vain Euroopan parlamentin suosituksia omaksi lainsäädännökseen muuttaisi.

Menee varmaan elokuulle, syksyyn, ennen kuin § 59 a:n poisto eduskuntaan saadaan.

Lisäys 11.5.

Jaa, taitaakin olla § 60 c se vaarallinen pykälä. Sen perusteella on internetliittymä oikeudenpäätöksellä suljettu, Yleisradiokin uutisoi: Nettiyhteys suljettiin tekijänoikeuslain nojalla Ahvenanmaalla.

Tuija Brax pari vuotta sitten 60 c -pykälää säädettäessä vakuutteli, ettei sen perusteella voisi nyt tapahtunutta tapahtua.

Braxilla on onneksi nykyisin erinomaisen oikea asema oikeusministerinä pikaisesti korjata aikaisempi virhe.

perjantai 11. huhtikuuta 2008

Älä juo viinaa, viina on pahasta


Viimein lopullisesti varmistui, ettei viinapulloihin tule Suomessa varoitustarroja. Ministeri Risikko kertoi Helsingin Sanomissa hallituksen kannasta, alkoholijuomien vaarallisuudesta kerrotaan jatkossakin "tiedotuksella ja terveysvalistuksella".

Euroopan Unionin komission kannan vuoksi pitää jo eduskunnan säätämä lakipykälä kumota.

Suomessa on pitkät perinteet alkoholijuomien vaarallisuudesta varoittamisesta "tiedotuksella ja terveysvalistuksella". Ainakin vuodesta 1775 lähtien, jolloin Israel Reinius laati kirjoituksen nimeltä Yxikertaiset Kysymyxet Juopumisesta, jota pidetään ensimmäisenä suomalaisena raittiuskirjasena.

Pari vuotta sitten Minna Sääskilahti väitteli Oulun yliopistosta viinapuheesta. Väitöksessään Vapise, kuningas Alkoholi hän eritteli kaikkiaan seitsemän erilaista puheen tapaa:

"1) Alkoholivalistustekstissä viitataan eksplisiittisesti lukijaan, kun taas suora viittaaminen kirjoittajaan on harvinaista.

2) Lukijan toimintaa ohjaillaan implisiittisesti tarjoamalla lukijalle alkoholin vaikutuksista sellaista tietoa, joka oletettavasti vaikuttaa hänen alkoholiasenteisiinsa kielteisesti. Eksplisiittisesti lukijan toimintaa ohjaillaan käyttämällä imperatiivimuotoisia käskyjä ja nesessiivirakenteita.

3) Alkoholivalistus on kohdistettua viestintää, ja tärkeimpiä yleisön rajaamisen kriteerejä ovat ikä ja sukupuoli.

4) Argumentointi perustuu pitkälti syy- ja seurausargumenttien käyttöön. Tyypillisimmät argumentoinnin kulun indikaattorit ovat kausaalisia ja perustelevia suhteita osoittavia konnektoreita.

5) Alkoholivalistuksen sisällössä korostuvat terveys- ja perheteema.

6) Alkoholivalistuksen alkoholiajattelu pohjautuu alkoholia elollistavaan perusmetaforaan ALKOHOLI ON HALLITSIJA (tai luonnonkatastrofi).

7) Alkoholivalistusteksteissä käytetään paljon varauksia osoittamaan, että esitetyt väitteet eivät pidä välttämättä paikkaansa kaikissa tapauksissa mutta että ne pätevät kuitenkin useimpiin yksilöihin."

"Mutta että ne pätevät kuitenkin useimpiin yksilöihin". Sillä varjolla voi tehdä melkein mitä tahansa.

Soisi tapahtuvan niinkin, että hallitus esittäisi lakipykälien kumoamista omien kansalaisten vastustuksen vuoksi.

torstai 10. huhtikuuta 2008

Uima-allas takaa uintimahdollisuudet


Anoppi piti suursiivousta kirjahyllyssään ja pääsin valikoimaan poistetuista. Mukaan tarttui muun muassa Sinikka Salokorven toimittama Uima-altaat, Weilin+Göösin Avotakka -sarjan ensimmäinen teos vuodelta 1970.

Teos on rakennus- ja suunnitteluopas, mukana on tuolloin markkinoilla olleiden valmistajien ratkaisuja ja laitteita sekä joidenkin nimekkäiden arkkitehtien (mm. Aalto, Rewell, Ervi) uima-allassuunnitelmia.

Uima-altaan rakentamista (kuten samaan aikaan kesämökinkin) perusteltiin terveyden kannalta hyväksi ratkaisuksi. Uinti pitää kilot kurissa ja veden terveydellisiin vaikutuksiin on uskottu historiassakin.

"Vesien saastuminen on vaikea ongelma, joka pahenee jatkuvasti. Viemärivedessä uiminen ei houkuttele ketään, likautuneita vesiä ei puhdisteta hetkessä, parannusehdotukset ovat toistaiseksi vain jahkailua. Puhtaan rantaveden korvike on uima-allas." Pessimismi ympäristökysymyksissä oli tuttua jo tuolloin.

Tapahtuneen valossa edellisessä oltiin onneksi väärässä. 1970-luvun alussa säädetyt jätevesien tehokkaampaan puhdistamiseen edellyttävät lait ovat toimineet. Luonto toipuu vaurioista nopeammin kuin uskommekaan, kunhan vain kuormitus saadaan laskemaan.



Kirjassa esitellyistä suunnitelmista kiintoisin on Aarne Ervin ja se on toteutettukin jo 1962. Merenrantatontille rakennettu uima-allas (kaavakuvassa n:o 1) rakennutettiin, koska uimavesi muuttui leijuiseksi ja sameaksi.

Teoksessa kiitellään taloyhtiöiden halukkuutta rakentaa kerrostaloihin uima-altaita. On tainnut altaiden rakentaminen kuitenkin jäädä poikkeukseksi.

On altaanhoito ja vedellä läträäminen sisätiloissa erityistaitoja vaativaa.

keskiviikko 9. huhtikuuta 2008

Urheilu, sirkus, politiikka


Otsikon kolme elämänpiiriä ovat aina liittyneet toisiinsa. Sirkukset ja tivolit elivät kukoistuskautta autonomian aikana. Sven Hirnin mukaan 1890-luvulta lähtien sirkusohjelmistojen pääpaino kallistui painikilpailuihin. Oman kylän miehet ottivat mittaa kiertävien sirkusten vahva-aadolfien kanssa.

Taitava tirehtööri järjesteli mielensä mukaan, parhaiten kassaa täyttäväksi. Sirkusten atleetit rutiinilla, nikseillä ja tempuilla voittivat helposti paikalliset haastajansa.

Meno ei miellyttänyt kaikkia. Tarvittiin säännöt, jotta otteluista tulisi tasapuolisempia.

Helsingin Atleettiklubin perustamisen myötä vuonna 1891 painiotteluille syntyivät tarkat säännöt, joita tuomarit valvoivat. Paineissa ei enää niin yksiselitteisesti päädytty tirehtöörin järjestämään lopputulokseen.

Sirkusten toiminta loppui lähes kokonaan vuonna 1915 säädetyn korkean huviveron vuoksi. Urheiluseurat ja erilaiset yleishyödylliset yhdistykset saattoivat järjestää tilaisuutensa ohjelmallisina iltamina ja juhlina huviverotta, joten mittelyiden järjestämisvastuu siirtyi pääasiassa paikallisille urheiluseuroille, joita 1910-luvun lopulla oli jo lukuisa määrä.

Toki yleishyödyllisiltä yhdistyksiltä perittiin vero pelkkien “huvien” järjestämisestä. Piti muistaa järjestää se sivistävä ja yleishyödyllinen osuus.

Sirkuksen palatessa Suomeen 1950-luvulla ohjelmallinen pääpaino oli siirtynyt toisenlaisiin näyttäviin spektaakkeleihin.

Urheilukin monipuolistui. Perinteisistä liikkumismuodoista tuli toinen merkittävä ryhmä erilaisia liikuntalajeja urheiluseuratoimintaan. Muun muassa soutu, hiihto, luistelu, eri hevosurheilulajit ja metsästys (keihäs, jousiammunta, ammunta, ajometsästys).

Modernin yhteiskunnan syntyvaiheessa perinteisille liikkumistavoille, erityisesti hiihdolle, syntyi säännönmukaisia kilpailutapoja.

Suomessa hiihtoa yhtenäisti ja säännönmukaisti sattuma 1860-luvun nälkävuosilta: vuonna 1863 Saarijärvellä tehtiin kuusi sataa paria suksia samalla mallilla. Näin suuri erä samanlaisia suoritusvälineitä yhdenmukaisti koko urheilulajia.

Samojen autonomian ajan kansanjuhlien ja -liikkeiden pohjalta järjestäytyi myös politiikka. Erinäisten koettelemusten kautta niillekin syntyi toimintasäännöt, kansainvälisen vertailun mahdollistavat peliohjeet kansallisin vivahtein.

Politiikassakaan ei saa pelata miten tahansa.

Sen sijaan sirkus pysyi sääntöjen ja tuomaroinnin ulkopuolella. Näyttävimmät spektaakkelit nähdään kuitenkin muualla, etenkin kun urheilukisajärjestäjän ja/tai sankaripoliitikon toiminnan sääntöjen mukaisuuden arviointia tehdään.


Kuvassa Hannes Kolehmainen vuoden 1912 olympialaisissa.

tiistai 8. huhtikuuta 2008

Varsovan radiomasto


Eilen Burj Dubain pilvenpiirtäjän rakennustyömaalla ylitettiin yksi merkkipaalu: rakennustyöt nousivat 629 metrin korkeuteen, eli yli edelleen olemassa olevan maailman korkeimman rakennelman KVLY-TV:n Pohjois-Dakotassa Yhdysvalloissa sijaitsevan radiomaston mitan yli. KVLY-TV:n radiomaston huippu on 628,8 metrin korkeudessa.

Puolalaisten rakennusmiesten ennätykseen dubailaisilla on vielä 17 metriä.

Maailman korkeimman rakennelman, Varsovan radiomaston, mitta 646,4 metriä saavutetaan sekin piakkoin. Burj Dubain pilvenpiirtäjästä radiomastoineen on tulossa 818 metriä korkea. Arabirakennuttajien luomuksen katto tulee noin 643 metrin korkeuteen ja sen arvioidaan valmistuvan ensi vuonna.

Kansainvälisissä uutisissa näytetään unohtaneen kokonaan Varsovan radiomasto. Yhdysvalloista vuonna 1963 valmistuneen KVLY-TV:n maston kanssa muita lähes yhtä korkeita rakennelmia sen sijaan näytetään luetellun.

Varsovan radiomasto on unohdettu luultavasti siksi, että se romahti 8. elokuuta 1991 samoihin aikoihin kommunismin, Neuvostoliiton ja Varsovan Liiton kanssa.

Suurissa rakennelmissa on aina suurta symboliikkaa. Niiden sortuessakin.

Jan Polakin suunnitteleman Varsovan radiomaston rakentaminen aloitettiin kesällä 1970 ja se valmistui 1974. Se vei korkeimman rakennelman tittelin KVLY-TV:n mastolta.

Konstantynówissa sijainnut masto kahden megawatin lähettimineen pystyi lähettämään ohjelmaa koko Eurooppaan ja aina Pohjois-Afrikkaa ja -Amerikkaa myöten. Toisin kuin amerikkalaiset korkeat mastot, Varsovan radiomasto oli lähetin itsessään, ei pelkästään antennin ja lähettimien kannatin. Niinpä Varsovan masto oli eristetty maasta, masto siis seisoi valtavan eristäjän päällä.

Suuren rakennelman suuresta romahduksesta on luonnollisesti kehitelty kaikenlaisia tarinoita tuulen aiheuttamista vaurioista aina ruostesuojamaalin kesken loppumiseen. Joka tapauksessa Puolan oikeuslaitos tuomitsi syyllisiä.

Maston perustukset ja lähetinrakennukset säilyivät ehjinä. Maston rakentamista uudelleen on suunniteltu vuodesta 1992 lähtien, mutta toistaiseksi Varsovan radiomasto ei ole noussut uudelleen.

maanantai 7. huhtikuuta 2008

Perinnemaiseman säilyttäjä


Douglas Adamsin ja John Lloydin kehittämän ajatuksen pohjalta syntynyt Elimäen kootut tarkoitukset kuvailee Maaninkaa seuraavasti: "Mitta (noin kilometri). Lyhin etäisyys, josta katsellen lampaat näyttävät vielä pittoreskeilta."

Maaseudun perinnemaisemaa ylläpitävä hanke, johon olen osallistunut on saanut hyväksynnän seuraavaksi viisivuotiskaudeksi.

Perinnebiotoopit ovat perinteisen karjatalouden muovaamia luontotyyppejä: niittyjä, hakamaita ja metsälaitumia. Parhaimmillaan ne ovat seutukuntiensa kulttuurihistoriallisten, maisemallisten ja biologisten arvojen keskittymiä.

Maatalouden suurissa muutoksissa ne ovat Suomessa vähentyneet murto-osaan sadan vuoden takaisesta.

Vastaava tilanne on Euroopassa yleensäkin. Siten EU on kiinnittänyt ongelmaan huomiota, ja rahoituksen saaminen suomalaistenkin perinnemaisemien hoitamiseen on mahdollista.

Alue, jonka hoitamiseen saimme tukea, sijaitsee Maaningalla. Tosin lampaita metsähaka-alueella ei ole tarkoitus laiduntaa, vaan hiehoja tai mullikoita, niitäkin rajoitetusti ettei ylilaidunnus tee tuhoja.

***

Lisätietoja perinnebiotoopeista ja niiden hoitamisesta Maaseutuviraston sivuilta

Perinnebiotooppien hoidon ohjevihkoset –sarja: (toim. Elina Jääskeläinen)
1. Avoimet perinnebiotoopit (2003)
2. Puustoiset perinnebiotoopit (2003)

Riikka Söyrinki: Maisemalaiduntaminen. Opas käytännön toteuttamiseen (2007)

sunnuntai 6. huhtikuuta 2008

Lain muuttaminen ei ole ratkaisu


Perjantaina Åbo Akademissa tarkastettiin Ralf Kaurasen väitöskirja Seriedebatt i 1950-talets Finland : en studie i barndom, media och reglering. Työ kuuluu sosiologian alaan ja lienee – jos olen oikein laskenut – neljäs suomalainen väitöskirja sarjakuvista.

Väitös on ajankohtaisempi kuin otsakkeesta ymmärtäisi. Vuonna 1952 alkanut ja 1960-luvun alussa hiipunut sarjakuvakeskustelu oli argumentaatioltaan samantyyppinen kuin myöhemmät video-, videopeli- ja vaikkapa parhaillaan käytävä internetin (lapsiporno)suodatuskeskustelu.

Ensimmäiset varsinaiset sarjakuvalehdet alkoivat ilmestyä 1949 Sarjakuvalehden johdolla (ilmestyi 1963 saakka). Lehtien määrä pysyi pienenä ja vaihtelevana, kunnes 1953 nousi kymmeneen. Sisällöllisen sopivuuskeskustelun virittivät Gordon Jim (1953), Kilroy (1953-1954), Kädet ylös (1953-1955), Seikkailusarjat (1952-1956) ja Tex (1953-1965).

Kuten lehtien nimet kertovat, huoli oli villiin länteen liitetystä väkivallasta ja mustavalkoisesta, epärealistisesta maailmankuvasta. Huolissaan olevat eivät kuitenkaan pystyneet ilmaisemaan, mikä näissä teemoissa olisi niin ongelmallista. He eivät uskottavasti pystyneet ilmaisemaan, mitä ongelmia sarjakuvien lukeminen tuottaisi.

Tieteellinen ja akateeminen tutkimus pääsi ratkaisemaan asian. Mitään todisteita sarjakuvien aiheuttamista sosiaalisista tai psykologisista ongelmista ei löydetty. Jotkut olivat lapset olivat toisia herkempiä, mutta syyt ”epänormaaliuteen” olivat heidän kehityksessään ja vanhemmuuden ongelmissa. Myös elinolosuhteilla oli merkityksensä.

Kaurasen mukaan 1950-luvulla käyty keskustelu toisaalta leimasi sarjakuvat ”roskaksi” ja toisaalta saattoi alulle lapsuutta koskevan tutkimuksen.

Kymmenvuotinen keskustelu ei johtanut Suomessa lainmuutoksiin tai alan sisäisiin säännöksiin, kuten esimerkiksi Isossa-Britanniassa tai Yhdysvalloissa. Se ei kuitenkaan ole merkki hallinnon toimettomuudesta.

Kaurasen viitekehyksenä tutkimuksessa on foucaultilainen hallintotapa, hallinnalle otollinen ilmapiiri (governmentality). Suomalainen 1950-luvun sarjakuvakeskustelu saatiin käytyä läpi ilman, että moraalisessa paniikissa olisi säädetty vaikutuksiltaan voimakkaita ja järjettömiä lakeja. Moraalista paniikkia kyettiin käsittelemään asiallisesti ilman, että yhteiskuntaan syntyi huonoa hallintoa tai hallitsemattomia säätelyn muotoja.

Lasten ja median suhteista siis täytyisi keskustella, avoimesti, vaatien perusteluita väitteisiin. Jos uskottavia perusteluita ei löydy, ei ole tarvetta lainmuutoksiin.

Jos internetin sisällöistä ja suodatuksen perusteista olisi voitu 2000-luvun Suomessa asiallisesti ja avoimen hallintovalmistelun merkeissä keskustella, niin luultavasti olisi päädytty samankaltaiseen ratkaisuun kuin 1960-luvun alussa sarjakuvien suhteen.

Toisaalta täytyy muistaa, että sarjakuvat omalta osaltaan pelasti televisio. Tämä uudempi media vei huolestuneiden, säätelyä vaativien huomion ja sarjakuvat saivat jäädä rauhaan.

Kuva: Texin avaus 1/1953 (wikipediasta).

lauantai 5. huhtikuuta 2008

Tintti: päivitystä


Viime viikonloppuna Pariisissa järjestetyssä huutokaupassa tehtiin sarjakuvahistoriaa. Tintti Amerikassa -albumin ensimmäisen painoksen kanneksi tehty piirros myytiin 764 200 eurolla.

Aikaisempi ennätyshinta lyötiin reippaasti. Marraskuussa 2007 Enki Bilalin piirroksesta oli maksettu 177 000 euroa.

Suomessa kovakantinen Tintti -albumisarja on saatu päätökseen. Suurin "uudistus" sisällössä on ollut Lento 714:n nimen pidentäminen muotoon Lento 714 Sydneyyn.

Olen päivittänyt tietoja Tintin seikkailut Suomessa -bibliografiaani.

(tätä kirjoittaessa huomaan, että Casterman on muuttanut omia sivustojaan, joten linkityset sinne eivät enää toimi. Taidankin tehdä linkit uusiksi, Tintin Passion -sivuille.)

Seuraavaksi Otavalta on tulossa Veikko, Tette ja Jykke -kokoelma. 280-sivuisessa, heinäkuussa ilmestyvässä teoksessa on mukana kolmikon kaikki seikkailut.

perjantai 4. huhtikuuta 2008

Tulevaisuuden kuvia ja keksintöjä


[Tänäinen kirjoitus on aikaisemmin julkaistu Tekniikan waiheita -lehdessä 2/2002]
Piirtäjä Mezieres ja käsikirjoittaja Chirstin ovat luoneet oman sarjakuvauniversuminsa ja seikkailuttaneet agentteja Valerian ja Laureline siellä vuodesta 1967 lähtien. Alkujaan seikkailujen nykyaika sijoitettiin 2700-luvulle, josta on matkailtu tarpeen mukaan ajassa ja paikassa.

Valerian on ollut erittäin tärkeä taustavaikuttaja, kun Hollywoodissa on luotu visioita tulevaisuuden teknologiasta ja etenkin arjesta. Varjojen lähettiläs –albumin (1975) ravintolakohtaus on siirretty suoraan Tähtien sota –elokuvaan ja muitakin yhteneväisyyksiä löytyy. Bruce Willisin tähdittämässä Viides elementti –elokuvassa tulevaisuuden kaupunki on hyvin samanlainen kuin Vallan piirit –albumissa (1994) ja molemmissa ajetaan limovieterillä, ilmassa leijuvalla taksilla. Mezieres olikin palkattu jälkimmäisen elokuvan lavasteiden suunnittelijaksi.

Tekniikka apuväline

Avaruusaikapartion agenttien toiminnan alkuasetelma on erittäin mustavalkoinen. Valerian on 2700-luvun Galaxityn kasvatti, teknoraattisen yhteiskunnan tuote, joka harrasti matemaattisten veistosten tekemistä ja kolmiulotteista shakkia. Voisi vaikka löydä vetoa, että koulutukseltaan hän on Megaakatemiasta valmistunut diplomi-insinööri. Laureline (jonka kauneutta on ihasteltu muun muassa suomalaisessa popmusiikissa) on taas 1000-luvun viaton luonnonlapsi, josta nopeasti kehittyy mitat erinomaisesti täyttävä avaruusagentti. Kun aikamatkustuksen ja muut tulevaisuuden salat olivat paljastuneet, ei häntä enää keskiajalle voitu jättää.

Mustavalkoinen asetelma on kuitenkin vain alku: jo ensimmäisen albumin Pahat unet ensimmäisillä sivuilla kauhistellaan miten toisen piirin teknoraattienkin saati sitten tavallisten kansalaisten mielenterveys järkkyy pahoista unista. Galaxityssä kun ihmiset elävät yönsäkin koneiden hellässä huomassa.

Valerianin universumin käsikirjoittamisen kannalta keskeinen seikka on ollut Galaxityn synnyn ja aikamatkailun keksimisen (v. 2314) sitominen vuonna 1986 tapahtuneeseen vetyatomipommivaraston räjähtämiseen. Jo 1960-luvun puolella Christin alkoi kirjoittaa vuoden 1986 katastrofia pois, joka kuitenkin johti siihen, että avaruusagenttimme jäivät ilman työnantajaa (ja palkkaa). Ajan ja aika-paikkajatkumoiden olemuksen käsittely sarjakuvassa antaa mietittävää aiheessa pidemmällekin edistyneille.

Valerianille ja Laurelinelle teknologia on apuväline. Matka kaukaa maailmankaikkeuden laidoilta Pariisiin kestää kolme tuntia ja 20 minuuttia, saman verran kuin Pariisista Lontooseen, ”mikä on hidasta tai nopeaa valitusta kosmisesta näkökulmasta riippuen”. Viimeisintä operaatiotaan varten kumppanukset tuovat maahan Phoumin typerryttäjän, Bluxtin yrmyttävän transmutaattorin, kannettavan ajansäätelijän Ultralumista ja Galaxityn tuotantoa olevan ”pienen vaatimattoman taktisen aseen”, kaikki tuttuja aikaisemmista seikkailuista.

Phoumin typerryttäjä on ruoskaa muistuttava, pään yläpuolella pyöritettävä laite, joka ”typerryttää” kaikki elolliset lähipiirissään. Näppärä apuväline vartijoiden ohittamiseen, kuten myöskin Ultralumin ajansäätelijä. Hyperavaruusajoa varten tarvitaan polttoaineeksi ultralumiinia, jota louhitaan Ultralumin asteroidivyöhykkeeltä. Kaivostoiminta on erittäin tapaturma-altista työtä, joten onnettomuusriskiä pienentämään tuossa valtakunnassa on kehitetty kannettava ajansäätelijä, jolla voi siirtyä ajassa muutaman minuutin eteen- tai taaksepäin. Sortumien alle jääneet saadaan kätevästi pelastettua siirtymällä pari minuuttia ajassa taaksepäin ja poistamalla potentiaaliset uhrit sortumapaikalta. Jos onnettomuuksia ei voi estää ennalta, estettäköön ne jälkikäteen. Siinäpä oiva ajatus nykyisyyteenkin, tosin kyllä nykyisin niin monessa työpisteessä töitä tehdään yksin, joten ei ole apumiestä joka onnettomuuteen joutuneen pelastaisi.

Luonto paras insinööri

Bluxtin yrmyttävä transmutaattori on itse asiassa elävä olento, joka pystyy tuottamaan täydellisiä kopioita mistä tahansa esineestä. Tässä seikkailussa transmutaattoria tarvitaan tuottamaan sadan dollarin seteleitä, jotta asiointi ja liikkuminen maapallolla sujuisivat.

Valerianin ja Laurelinen universumissa luonto on yleensä paras insinööri. Kun tarvitaan yhteys henkilöihin, joiden sijaintia maailmankaikkeudessa ei tiedetä, paras viestintäväline on yhteydenottoon on ameebamainen belorp. Parhaita ja salamannopeita navigoijia ovat glapum’tilaiset. Ja kun maassa viestin pitää kulkea niin, ettei sitä kukaan hakkeroisi, paras viestintuoja on kirjekyyhky.

Epävarmoina aikoina –albumin keskeisenä teemana on ihmisen kloonaaminen. Tekijät eivät pidä geeniteknologiaa uhkana, vaan monikansallisia yhtiöitä, jotka kehittävät teknologiaa pala palalta eri yksiköissä eri puolilla maailmaa. Kokonaisuudesta on tietoinen vain yhtymän ylin huippujohto. Miten tällaisessa organisaatiossa estetään paholaismaiset suunnitelmat? Onneksi Valerianin ja Laurelinen kuitenkin onnistuu järjestää saatanan ja pyhän kolminaisuuden välille molempia osapuolia tyydyttävä sopimus.

Aikaisemmin Valerianiin ja Laurelineen tutustumattomalle Epävarmoina aikoina on työläs luettava erittäin runsaiden viittausten vuoksi. Jos sellaisia lukijoiden joukossa on, kehotan tutustumaan ensin esimerkiksi Varjojen lähettiläs –albumiin, jota kriitikot pitävät juonenkehittelyltään parhaana sarjakuvana.

torstai 3. huhtikuuta 2008

Kauneuspato täytettiin


Oulujokisuisto on tylyn näköinen ilman vettä. Eilen kauneuspato täytettiin, vettä laskettiin kivikon peitteeksi ohi Merikosken voimalaitoksen. Säiden lämmettyä vielä hieman suihkulähteetkin alkavat toimia.

Merikosken patoamisesta päätettiin juuri ennen sotia. Vuonna 1943 suistoalueesta järjestettiin arkkitehtuurikutsukilpailu, jonka voitti Alvar Aalto. Jotta joenpohja Hupisaarten vieressä ei muuttuisi täydeksi raiskioksi, Aalto suunnitteli kauneuspadon, jonka avulla veden pinta peitti kivikot.

Näin Hupisaaret säilyttivät 1880-luvulta alkaen kehittyneen virkistyskäyttönsä.

Toivoniemeen Aallon suunnitteleman asemakaavan mukaisesti tuli tornitaloja, joista osan Aalto itse suunnitteli. 2000-luvulla Aallon talot ovat saaneet uuden nimen värityksensä mukaan: Teletappitalot. Taloissa toistuvat taaperoiden suosikki-tv-sarjan hahmojen värit. Lasten kavereita asuu ainakin Laa-Laassa ja Paissa.

Viime vuosina Aallon asemakaavassa on arvostettu juuri kauneuspatoa.

Aina ei niin ole ollut. 1980-luvun alussa Oulun kaupunki suunnitteli joenpohjaan puistoa.

Oulu-seuran tutkija-kirjailija Kaarina Niskala on julkaissut kirjan Hurmaavat Hupisaaret (2005). Siinä kuvataan Merikosken patoamisen vaikutuksia Hupisaariin: purot kuivuivat, kasvillisuus villiintyi. Puroihin saatiin vesi kunnostustöissä 1960-luvulla ohjaamalla niihin vettä padon yläpuolelta. Kauneuspato piti huolen viehätyksen säilymisestä joen puolella.

Niskala kertoo myös taiteilijoiden kuvanneen saaria.

Esimerkiksi Ville Ranta Kaltiossa 2005 julkaistussa Huvitussaaret -sarjakuvassa on esittänyt teorian saarten nimen alkuperästä.


video
Merikosken kuohuja eiliseltä.

keskiviikko 2. huhtikuuta 2008

Loitsu talon suojaksi


Pidemmän aikaa olen etsinyt kappaletta Elias Lönnrotin kokoamasta Suomen kansan muinaisista loitsurunoista, jossa olisi lehti 151-152. Mystisesti suurimmasta osasta käsiini saamista kappaleista tuo lehti on revitty irti.

Sisällysluettelosta olen voinut päätellä, että tuolla lukijoiden mukaan tarttuneella lehdellä on ollut Talon asetussanat.

Talon rakentamisella on niin keskeinen asema ihmisen elämässä, ettei sitä ole voinut jättää pelkästään onnen ja omien voimien varaan. On tarvittu suurempien voimien turvaa.

Suomen kansan muinaisia loitsurunoja ilmestyi vuonna 1880. Sen jälkeen teoksesta ei ole otettu yhtään uusintapainosta.

Ilmainen vinkki Suomen Kirjallisuuden Seuralle. Julkaiskaa toinen painos.

Viimein löysin Kuopion maakuntakirjasto-kaupunginkirjastosta kappaleen, jossa puuttuva lehti on tallella.

Ilman vaurioita ei Kuopion kappalekaan ole säästynyt. Joku on yrittänyt repäistä tästäkin maagisen 151-152 lehden. Repäisy on epäonnistunut ja lähtenyt väärään suuntaan rikkoen myös Talon asetussanat. Lehti on saanut jäädä kirjaan ja on luettavissa, vaikka maalarinteipillä korjaaminen ei ole hyviä tuloksia tuottanut.

Maalarinteipin valitseminen korjaamisen välineeksi viittaa siihen, ettei korjausta ole kirjaston henkilökunta tehnyt. Katumuksissaan se, joka sivun yritti omiin tarpeisiinsa ottaa?

Teippi on keksitty 1920-luvulla, maalarinteippi myöhemmin. Loitsintaa on siis harjoitettu ei niin kauan sitten. Maalarinteipin liima ei ollut vielä paperia syövyttänyt.

Systemaattisen katoamisen ja etsimisen vuoksi rakentamisloitsuun latautui odotuksia.

Lyhyempi oli kuin odotin. Ja talolla tarkoitettiin -- tietenkin -- maatilaa, eikä näitä nykyisiä omakotitalovirityksiä.

Omakotitalohan on nuori keksintö, britti William Morrisin (1834-1896) keskiaikainnostuksessa hahmottelema tuote, joka löi itsensä välittömästi läpi. Tämä originaali omakotitalo oli kahdesta seinästä kiinni naapuritaloissa, jotain sellaista mitä luhti- tai rivitalon nimillä nykyisin kaupitellaan.

Tiedätte te, BBC:n sarjoista tuttu asumus, jossa on heti eteisestä suoraan portaat yläkertaan.

Lönnrot on pannut yhden säkeen sulkeisiin. 1800-luvulla ei enää talolta hyviä metsästysmaita osattu odottaa. Tihentynyt oli asutus jo sen verran.

Loitsun alusta näkee, ettei vanhoista hyviksi havaituista tavoista jumalien vaihtumisen vuoksi luovuttu. Pitää erikseen mainita, ettei niiltä vanhoilta kunnollista turvallisuuden tunnetta olisi saanutkaan.

Taloa asettaissa

Anon maata Maarialta,
perintöä Pietarilta,
anna maata Maariainen,
perintöä Pietarinen,
anna maata alttihiksi,
ilmoa imantelehiksi!

Empä äijeä anoisi,
enkä välittäisi vähällä;
Maata lattian alla,
selkarangan seisontata,
minun leikkiä lyöäkseni,
tanner tanssiellakseni,
piha pitkin juostakseni,
piennar piehtaroidakseni.
(Saata siihen saalihiksi,)
katso vilja kaikenlainen,
nurmelle mesinukalle,
metiselle mättähälle,
metsästä metsän hyviä,
maalta maan parahimmia,
iltapäiväni iloksi,
aamupäivän armahaksi,
kulta alle kurkihirren,
alle kaunihin katoksen,
mesi malkojen malohon,
sima seinien sijahan.

tiistai 1. huhtikuuta 2008

Rintamamäkeläiset


Illalla päättyi Yle TV1:n Harvoin tarjolla. 12-osaista sarjaa olen seurannut sekavin tuntein. Välillä tuntui siltä, että oli tavoittanut tekijöiden ajatuksen, mutta sen jälkeen lähdettiinkin kokonaan toiseen suuntaan.

Tämä ei ollut moite.

Nyt kun sarja on saatu onnelliseen päätökseen, niin yhdenlainen valaistus syntyi. Tämähän oli 2000-luvun Rintamäkeläiset.

Otsikossa 1970-luvun suosikkisarjan nimi on tarkoituksellisesti väärin. Vaimoni oli edelleenkin lapsuuden lukuhäiriönsä vallassa, oli vakuuttunut, että sarjan nimi oli Rintamamäkeläiset.

Ylen 1972-77 tekemässä Rintamäkeläisissä pääpariskunta Antti ja Leena Rintamäki asuivat alle 30 hehtaarin tilaa jossakin maakunnassa, Hämeen suunnilla. Naapurin Honkoset olivat tuon tuosta kyläläilemässä ja muitakin kyläläisiä.

Tuollainen tila oli ajan idylli. Muun muassa Paavo Haavikko Kelan historiassa siitä mainitsee. Ei kovin realistinen, haikeudella varmaan moni maaltapaennut sitä katseli.

Lyytinmäki on nykyinen idylli, meidän useimpien haave: vanhat puutalot, kukkivat omenapuut, tuhisevat siilit ja lasten iloiset äänet. Kaikki tämä kivenheiton päässä keskustasta.

Lyytintien elo yhdessä vaiheessa toi mieleen Kari Hotakaisen Juoksuhaudantien kotirintamamiehineen.

Rintamäkeläisissä perheet elivät pienistä pelloistaan ja metsistään. Itsellisinä ja itselleen töitä tekevinä. Elanto ei ollut laveaa, mutta sitä kuitenkin oli.

Lyytinmäkeläiset perheet elivät luovuudestaan, korkeita, tinkimättömiä taiteellisia tavoitteita tuntui olevan kaikilla. Sarjan alussa niillä näytti elävänkin.

Harvoin tarjolla poikkeaa Rintamäkeläisistä, se rikkoi itse idyllinsä. Taiteellisista sfääreistä oli laskeuduttava kulttuuriteollisuuden pariin leipää saadakseen. Ja kulttuuriteollisuuden palveluksessa ollenkin idylli ei ollut realistinen.

Sekin piti lopuksi purkaa.

Johanna Hartikainen osaa kertoa hienoja tämän hetken (työ)elämätarinoita.

LinkWithin

Blog Widget by LinkWithin

Viimeisimmät kirjoitukset