torstai 30. huhtikuuta 2009

Tervaleijona palaa



[Vappukuvia Oulusta 2009: 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8, 9]

Tervaleijonamainos palaa huomenna takaisin Tuiran maamerkiksi. Remontissa ollut kyltti oli jo tänään nostettu puolimatkaan.





[Vappukuvia Oulusta 2009: 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8, 9]

Kaupunki ei ole meidän


A4arkin arkkitehti Anni Vartola oli viime viikolla herännyt käytännössä huomaamaan, mitä maaliskuussa väitelleen Kaarin Taipaleen väitöksen tulokset kaupungin julkisen tilan menettämisestä tarkoittavat. Vartola oli halunnut laittaa esille kuoronsa esiintymisilmoituksia, mutta paikkoja ei ollut. Kaikkialla Espoon Tapiolassa ilmoitusten liimaaminen oli kielletty, ja uhattiin vielä poistamisesta ja siistimisestä aiheutuvien kulujen perimisellä.

Tilanne on vastaavanlainen jo lähemmäs pari vuosikymmentä. Se on vain kärjistynyt, kun ensin suomalainen Maximedia ja sen ostanut monikansallinen JCDecaux ovat päässeet tekemään sopimuksia kaupunkien kanssa. Bussipysäkit ovat muuttuneet kansainvälisen rahan mainospisteiksi, joihin paikallinen kulttuuritoiminta ei saa kokouksistaan tai esityksistään ilmoituksia viedä.

Perityt puhdistuskulut ovat suuruudeltaan sellaisia, ettei voi välttyä ajatukselta niiden sisältävän huomattavaa "sakkorangaistusta". Vaikka sellaisen periminen onkin kielletty. Sähkökaappien ja pysäkkien ankara vahtiminen heijastuu lähirakennusten seiniin.

Taipaleen väitös käsitteli tilannetta Helsingissä. Samainen yritys toimii myös Oulussa ja lopputuloskin on samanlainen. Kaupungissa on joitakin virallisia ilmoitustauluja, joihin saa vapaasti tiedotteita kiinnittää. Ongelma on vain niiden sijainti. Keskusta-alueella tauluja ei ole yhtään, pääosin ne ovat vanhoissa kaupunginosissa, kuten Tuirassa (kuvassa). Sijaintipaikka on valittu iät ajat sitten ja kaupunginosan rakennuttua uudelleen juuri kukaan ei ilmoitustaulun ohi kävele.

Kaupunki ei ainakaan kilpaile JCDecauxin kanssa. Voimassa olevan päätöksen mukaan vielä olemassaolevat taulut poistetaan, kun aika niistä jättää. Kovin monta vuotta Tuiran ilmoittelulla ei taida olla jäljellä.


Oli Tuiran ilmoitustaululla pari ajankohtaista ilmoitusta. Vapunpäivänä on vappumarssi ja eilen Valveella on alkanut käärmenäyttely. Jälkimmäinen ilmoitus oli väärinpäin ja repsotti, ilmeisesti siksi, koska se oli laitettu jo aikaa menneen Tukiaisen sisarusten tissishown ilmoituksen päälle.

Oulun vapaat kulttuuriryhmät syksyllä esittelivät kaupunginkirjastolla miltä näyttäisi, jos vaikka Rotuaarilla olisi paikka vapaalle ilmoittelulle. Ei pahalta, vaan sellaiselta jolta kaupungissa pitäisikin näyttää.

Ilmoitettiin siis Vapusta. Riehakasta aattopäivää!

keskiviikko 29. huhtikuuta 2009

Kustantaja Johanna Cedervaller


[Johanna Torenberg/Cedervaller, osa 1, osa 2]

Anders Cedervallerin kuoltua elokuussa 1837 Cedervallerien kirjapainon toiminta jatkui entiseen malliin. Kirjapaino julkaisi tuolloin ainoastaan Wiborgs Annonce Bladia, ilmoituslehteä, jonka sisältö koostui virallisista ilmoituksista ja mainoksista. Lehteen painajaksi heti vaihdettiin, lakien ja asetusten vaatimusten mukaan, Johanna Cedervaller & Son.

Kirjapaino oli julkaissut lehtiä jo vuodesta 1821 lähtien. Ensimmäinen oli kuukausittain ilmestynyt saksankielinen Wiburgs Mancherley, joka ilmestyi vuoden 1821 ajan joka kuukauden ensimmäinen päivä. Se sai jatkoa myös saksankielisestä, kerran viikossa ilmestyneestä Wiburgs Wochenblattista, joka ilmestyi 1823-1832.

Saksa vaihtui suomeksi, kun vuonna 1833 alkoi ilmestyä Sanan Saattajaa Viipurista. Paljon tunnettu ja ylistetty lehti. Se ensimmäisessä vaiheessa ilmestyi vuoden 1836 loppuun, uudelleen Sanan Saattajaa Viipurista saatiin vuoden 1840 alusta seuraavan vuoden loppuun.

Pietari Hannikaisen päätoimittama kuuluisa Kanawa annettiin julki 1845-47 Cedervallereilta. Kustantajana siis Johanna Cedervaller ja poika.

Kirjapainon ja omistajaperheen henkilösuhteista saamme kuvan Viipurin vuoden 1840 henkikirjoista, joita Ulla Ijäs on tutkielmassan Piikoja ja puotipuksuja (pdf, Tampere 2008) käyttänyt.

Johanna Cedervallerin taloudessa Linnoituksen kaupunginosassa tontilla nro 6 asui lesken lisäksi kirjapainon latoja perheineen ja kaksi oppipoikaa, taloutta oli hoitamassa renki ja piika. Asukkaaksi kirjattiin myös "22-vuotias opiskelija", siis Anders Fredrik, kirjapainon (nimellinen) omistaja.

Johanna Cedervallerin asemaa korostaa myös se, että hänellä oli kisälli. Sen, jolla on kisällejä, täytyy olla mestari.

Kirjapainon talouden kannalta ilmoituslehti oli ajan oloon nerokas innovaatio. Sellainen ei tarvinnut ilmestyäkseen sensuurin hyväksyntää tai painolupia. Heti säästöä jo näistä. Eihän virallisissa ilmoituksissa, joita lehdestä oli yli puolet, ollut mitään tarkastettavaa. Eikä virallisten ilmoitusten kirjoittajille tarvinnut maksaa. Eikä tarvinnut päätoimittajaa jutuista vastaamaan palkata.

Wiborgs Annonce Bladissa ilmoittaminen oli halpaa ja tilaushintakin oli kohtuullinen "oikeisiin" lehtiin verrattuna. Virallisissa ja yksityisissä ilmoituksissa jo sinänsä, kuten Keltainen Pörssi on viime vuosina mainostanut, heijastuu koko elämän kirjo.

Pietari Hannikaisen kanssa yhdessä vuosina 1845-1847 tehty Kanawa osoitti, että oli Cedervallerilla kunnianhimoisempiakin tavoitteita. Pahaksi onneksi Viipurin kuvernööriksi 1845 nimitettiin Sven Hirnin patavanhoilliseksi kuvailema Casimir von Kothen (1807-1880).

Jaakko Juteini haki 1845 lupaa perustaa Viipuriin toinen kirjapaino ja saikin siihen puollon ja lupauksen lääninhallituksen tilauksista von Kothenilta. Kanawa oli koko ajan sensuuriviranomaisten hampaissa, kunnes se von Kothenin iloksi lakkautettiin 1847.

Johanna Cedervaller ei jäänyt toimittomaksi. Hän valitti toisen kirjapainon perustamisluvasta ja haki lupaa Sanan Saattajan uudelleen julkaisemiseen. Kumpikaan ei johtanut tulokseen, ainakaan virallisesti.

Lopputulos epävirallisesti oli kuitenkin Johanna Cedervallerin voitto. Juteini ei koskaan toista painoa Viipuriin perustanut ja helmikuussa 1849 painosta alkoi ilmestyä uusi lehti, Tillkännagifvanden ifrån Embets-Myndigheterne i Wiborg stad.

Tästä lehdestä harva on kuullut yhtään mitään. Sitä ei löydy Suomen sanomalehdistön bibliografioista saati Historiallisesta sanomalehtikirjastosta. Lehden idea oli sama kuin Wiborgs Annonce Bladin. Virallisia ilmoituksia ja mainoksia. Syystä tai toisesta sitä ei vielä 1848 ilmestyneen edeltäjänsä tavoin ole kortistoihin ja luetteloihin hyväksytty.

Pitkät ovat ne lehdistöhistorian sivut, joissa surkutellaan Viipurin lehdettömyyttä vuosina 1849-1854. Ja koko ajan siellä ilmestyi Johanna Cedervallerin alulle saattama ilmoituslehti. Lehden perustaminen jäi Cedervallerin viimeiseksi työksi, hän kuoli marraskuussa 1849.

Tillkännagifvanden ifrån Embets-Myndigheterne jatkoi elämäänsä pidempään, aina vuoden 1883 loppuun.

Lehden olemassaolon paljasti Sven Hirn 1970-luvun alussa tutkielmassaan Familjen Cedervaller och tidningpressen i Viborg (1971). Viimeksi Hirn on tästä unohdetusta lehdestä kirjoittanut kokoelmassaan Kaunotar ja hirviöitä (Yliopistopaino 2004).

Lehden täydellisin sarja löytyy Mikkelin maakunta-arkistosta, Kansalliskirjastossakin on useimmat näistä.

Hirn vetoaa tuoreemman juttunsa lopussa, että viimein Tillkännagifvanden ifrån Embets-Myndigheterne nostettaisi sanomalehden arvoon ja se digitoitaisiin tutkijoiden ja kiinnostuneiden käytettäväksi. Tähän voisi yhtyä.

Kai Ekholm, pelasta lehti!

Jos Keltaisella Pörssillä on ISSN, miksi sitä ei voisi olla Johanna Cedervallerin perustamalla Tillkännagifvandellakin?



(kuva Hirnin teoksesta)

[Johanna Torenberg/Cedervaller, osa 1, osa 2]

tiistai 28. huhtikuuta 2009

Cedervallerin leski ja poika



[Johanna Torenberg/Cedervaller, osa 1, osa 2]

Melko tarkkaan vuosi sitten kirjoitin kirjahistorian naisista, noista näkymättömistä José de Kruifin artikkelin perusteella. Hollannissa valtion virallisen painon mestarina oli pitkään ihminen, jonka tiedetään olleen Hillebrandt Jacobsz van der Wouwin leski. Mitäpä sitä naisten nimistä kirjaa pitämään, vaikka tämä rikaskin olisi ollut.

Kaisa Kyläkoski viime viikolla muistutti, että Googlen aineistot lisääntyvät koko ajan. Jak. Juteinin kirjoja oli Hampurin yliopistonkirjaston kokoelmista skannattu Google Booksiin luettaviksi, Sukututkijan loppuvuoteen Kyläkoski oli valikoinut Juteinin runon Eripuraisuudesta, ja koonnut luetteloa digitoiduista kirjoista. Innostuin kirjoittamaan puhtaaksi Valittuja Suomalaisten sananlaskuja (1818) toisaalle nettiin.

Muitakin Jacob Judénin/Jaakko Juteinin kirjoja nyt jo löytyy, yhdysvaltalaisten kirjastojen kokoelmista kuvattuna.

Juteinin kustantajana ja painajana toimi Anders Cedervallerin kirjapaino Viipurissa. Cedervaller oli syntynyt Ruotsissa Linköpingissä 1774, josta hän muutti Turkuun Akatemian tanssimestariksi. Matrikkelitiedoissa Anders Cedervallerista todetaan tanssimestarius, ja "sittemmin kirjanpainaja Viipurissa".

Tähän väliin mahtuu ilmeisen paljon. Kun Cedervaller meni naimisiin tulevan leskensä kanssa 13.2.1803 Turussa, hänen ammatikseen kirkonkirjoihin merkittiin "faktori kirjapainossa täällä", eli Frenckellillä. Morsianta, Johanna Charlotta Torenbergia tituleerattiin vain neidiksi ("j."). Matrikkelien mukaan Torenberg oli syntynyt 30.8.1783 Amsterdamissa, Hollannissa.

Johanna Torenbergiä on yleensä pidetty porilaisen, Hollannissa koulutuksen saaneen 20.5.1743 syntyneen Carl Torenbergin tyttärenä. (katso Kyläkosken merkintä Lisää musiikintekijöitä). Todennäköisesti näin, koska oletettu isä kaikkiaan 24 vuotta Hollannissa asui, ja muutoinkin pitkään Länsi-Euroopassa ja Afrikassakin.

Jo marraskuussa perheeseen syntyi poika Anders Johan. Turussa syntyi vielä tytär Johanna Catharina alkuvuodesta 1806, mutta sen jälkeen tiedot ovat matrikkelien ja lehtien varassa.

Ennen Viipuriin muuttoa ja kirjapainon perustamista 1815 perhe on ainakin Ruotsissa käynyt, 1809 syntyneen Carl Reinholdin syntymäpaikaksi ylioppilasmatrikkeliin on merkitty Linköping.

Viimeistään 1815 perheen elämä jatkui Viipurissa. Syyskuussa 1817 syntyi "kirjanpainajalle" Anders Fredrik, josta myöhemmin tuli "lesken ja pojan" poika. Painon menestyttyä Juteinin kirjojen ja viipurilaisen lehdistön synnyn myötä arvostus papiston silmissä kasvoi ja toukokuussa 1821 maailmaan tullut Johan Henric oli jo "johtajan" poika.

Elämä ei ollut kuitenkaan pelkkää ylämäkeä. Vuonna 1827 And. Cedervallerin kirjapaino julkaisi Juteinin teoksen Tankar uti Warianta Ämnen ja sensuuriviranomaiset määräsivät sen koko painoksen poltettavaksi Viipurin torilla. Juteinin ajatukset poikkesivat liikaa evankelis-luterilaisen kirkon opetuksesta.

Todennäköisesti kirjaroviota ei koskaan nähty. Kun Anders Cedervaller kuoli elokuun 17. 1837 mahatautiin, pappi kirjasi haudattujen kirjaan hänen ammatikseen "kirjansitoja".

Tässä kohtaa suomalaisestakin kirjahistoriasta paljastuu osaava nainen. Johanna Torenberg jatkoi juuri ylioppilaaksi kirjoittaneen poikansa kanssa kirjapainon pitoa, ilmeisellä menestyksellä. Kun Johanna Torenberg kuoli 24. marraskuuta 1849, hänet merkittiin kirkonkirjoihin kunniakkaasti "kirjapainon johtajan leskenä".


[Johanna Torenberg/Cedervaller, osa 1, osa 2]

maanantai 27. huhtikuuta 2009

Huuskon "bussi"


Pohjois-Suomen linja-autoilun varhaisvaiheita selvitellessäni ovat kovasti askarruttaneet maalaispitäjistä Ouluun ajaneiden yrittäjien linjat ja vaiheet. Oulussa majapaikkaansa pitäneet olen saanut melko hyvin selvitettyä Poliisilaitoksen arkistojen avulla, mutta muiden nimismiespiirien arkistoista ei autoista halaistua sanaa löydy. Ei ole yhtä tai kahta varten katsottu omia kansioita tarpeelliseksi tehdä.

Muistitieto jotakin tietää kertoa. Pekka Leimun kansatieteellinen tutkimus Liikennereitit ja niiden käyttö Paltamossa 1800-1970 esittelee joitakin, muun muassa hyrynsalmelaisen Oskari Juntusen ja Paltamon Kiehimänsuuhun (nykyinen kirkonkylä) perustetun Autoyhtiö Ylimaan.

Muistitieto kertoo Juntusen aloittaneen 1922. Viranomaistietojen mukaan Juntunen aloitti liikennöintinsä Rainier -kuorma-autolla jo pari vuotta aikaisemmin, Hyrynsalmen nimismiehen lähettämä kirje on säilynyt Oulun lääninkanslian arkistossa (tietoja maassa olevista autoista kerättiin armeijaa varten). Nimismiehelle ilmoitetun mukaan Oskari Juntunen sai auton 19.8.1920 ja aloitti liikenteen Oulunjärvi - Ristijärvi - Hyrynsalmi - Suomussalmi linjalla.

"Pari vuotta myöhemmin" muistitiedon mukaan aloittaneella Ylimaalla oli kaksi Rochet-Schneideria, joilla myös kuljettiin Paltamon ja Suomussalmen väliä eri reiteillä. Ylimaa on virallista lupaa liikenteelleen hakenut 29.10.1923, luultavasti aloittanut jo ennen sitä, koska lupajärjestelmä oli vielä niin sanotussa kehitysvaiheessa.

Hämärämpään muistikuvaan perustuen Leimu kertoo melalahtelaisesta Iikka Huuskosta, joka olisi "samoihin aikoihin, kun autoliikenne pohjoiseen alkoi" hankkinut seitsenpaikkaisen Nash -henkilöauton ja aloittanut sillä liikennöinnin kolme kertaa viikossa Kajaani - Oulu -reitillä.

Leimun kuuleman perusteella Huusko olisi lopettanut linjan pian ja ryhtynyt paikalliseksi taksiksi. Tutkimushaastattelujen tekemisen aikaan 1970-71 Huusko olisi edelleen toiminut taksiyrittäjänä. Teoksen kuvituksena on Huuskon silloinen taksi Ford Transit ja kuvatekstissä aloitusajaksi tarkennetaan 1920-luku.

Kuinka kauan on "lyhyt aika" paikkakunnalla ikänsä asuneelle?

Löysin nimittäin Puolanka -lehden kolmiosaisen juttusarjan, jossa puoli vuotta 1933 Puolangan aluelääkärinä ollut Vappu Väyrynen muistelee noita aikojaan. Juttusarjan kolmannessa osassa hän mainitsee Huuskon bussin kaksikin kertaa.

Jouduin hieman myöhemmin käymään Kajaanissa, ainoan kerran, ja täydessä autossa, Huuskon omatekoisessa “bussissa” kanssamatkustajani aloittivat vilkkaan keskustelun lääkäristä, joka osaa kuulemma leikatakin, mutta nyt se oli lähettänyt majatalon emännän Kajaanin sairaalaan “maha auki, suolet paljaana”.

Auto piti kahvitauon Kiehimässä (Paltamo) ja Huusko oli selostanut kansalle, että lääkäri istui autossa hänen vieressään ja oli epähienoa enää haukkua lääkäriä. Niinpä loppumatka istuttiin ääneti, mutta minua tuijotettiin takaa ja sivuilta. Lieneekö astinlaudoillakin ollut seisten matkustajia kuten tavallisestikin.


Ei ollut lähettänyt maha auki, lähettänyt kuitenkin koska kasvainta ei voinut Puolangassa olleilla laitteilla leikata pois. Jutut olivat matkalla muuttuneet juoruiksi. Se on muistitiedon paha heikkous.

Toisen kerran Huuskon auto mainitaan, kun pahasuinen apteekkarin poika piti viedä Kajaaniin leikattavaksi, koska "ylihoitaja" Selma ei suostunut lasta hoitamaan:

Minun oli sanottava apteekkarille, että poika olisi toimitettava Kajaanin sairaalaan äkkiä taksilla, sillä Huuskon auto ei ollut kulkuvuorossa.


Kolmannen kerran Väyrynen mainitsee autot muistellessaan jatkuvia kiistoja Puolangan kunnan rahatoimenhoitajan kanssa. Potilaiden kyyditseminen Kajaaniin sairaalaan oli kallista. Eräs mies sai kuolla suolisolmuunsa, kun rahaa taksiin ei luvattu. "Meneehän Oulun bussi kello kuusi aamulla."

Huuskot ovat vanhoja kainuulaisia talonpoikaissukuja, aina 1560-luvulta saakka. Melalahden nykyinen taksiautoilija on nimeltään Ossi Huusko, ilmeisimmin Iikka Huuskon sukua.

Ihan varhaisimpiin liikennöitsijöihin Huuskoa ei voi laskea, mutta kunnioitettavan pitkä ikä "bussin" ratissa on vietetty.

* Vappu Väyrynen. Lääkärinä Puolangalla osa 3. Tarinoita Puolangalta (2005). Julkaistu alunpitäen 29.7.1998.
* Melalahden kylän sivut. (kylä on perinnemaisema-alueita, Kainuun asutuksen alkusijoja)
* Melalahti - Vaarankylä. ymparisto.fi, alueen kuvaus

(kuvassa vuoden 1928 vuosimallinen Nash)

sunnuntai 26. huhtikuuta 2009

Sunnuntaikävelyllä Toppilassa



[Kuvia Toppilasta, osa 1, osa 2, osa 3]

Länsi-Toppilaa ollaan kaavoittamassa uusiksi. Pari viikkoa sitten käytiin kävelyllä seuduilla ja ikuistin Toppilan Mallasjuomatehtaan rakennuksia. Oluen pano Toppilassa aloitettiin 1862 ja rakennuksista suuri osa 1800-luvun loppupuolelta. Panimon konttorina toiminut huvila sai nykyisen muotonsa 1881.

Oluen valmistus paikalla lopetettiin vuonna 1979.




lauantai 25. huhtikuuta 2009

Harold Lloyd kummitustalossa


Tänään illalla FST5 esitti Harold Lloydin klassisen lyhytelokuvan Kummitustalo (Haunted Spooks, 1920). Elokuva on varsinainen kommellusten ja temppujen juhla, juoni on hyvin ohut, sanoisinko joustava.

Filmissä on mukana nimessä mainittu kummitustalokin. Lloydilta nousee tukka pystyyn pelosta, kohtaus on monien elokuvan kohtausten tapaan noteerattu elokuvahistoriassa. Edelleenkin hyvin toimiva trikki.

Kummitustalo alkaa kilpakosinnalla, jonka Harold juonikkuudestaan huolimatta häviää. Hän yrittää itsemurhaa monin eri tavoin, kunnes eräs avulias kanssaihminen auttaa hänen naimisiin Mildred Davisin kanssa. Viimein elokuvan puolivälin jälkeen pari päätyy kummitustaloon.

Kolme vuotta myöhemmin 1923 pariskunta oikeassakin elämässä päätyi naimisiin.

Elokuvan taustalla on Lloydille edellisenä vuonna sattunut onnettomuus. Elokuvien tekeminen alkuvuosina oli vaarallista, räjähde poksahti Lloydin käsissä ja hän menetti pari sormea.

Uutinen tapauksesta levisi, ja Lloyd ei halunnut, että hänen seuraavan elokuvansa merkittävin asia olisi puuttuvat sormet. Niinpä hän kasasi todella suuren joukon kuvallisia vitsejä, gageja, uutuutta varten. Hän halusi, että ihmiset tulisivat nauramaan ja viihtymään.

Lopputulos onnistui erinomaisesti, eipä tullut mieleenkään sormien määrää tiirailla.

perjantai 24. huhtikuuta 2009

Kubisti ja futuristi Popova


Näinä päivinä on syntynyt oikein urakalla venäläisen taiteen mestareita, eilen 1899 kirjailija Vladimir Nabokov, tänään 1889 taidemaalari Ljubov Popova. Jälkimmäisen elinpäivät tulivat lasketuiksi huomattavasti nopeammin, Popova kuoli tulirokkoon jo toukokuussa 1924.

Popova syntyi 120 vuotta sitten Moskovan lähellä Ivanovskajassa tekstiilitehtaan omistajan tyttäreksi. Isä oli kiinnostunut taiteesta, vanhoista italialaisista mestareista ja sai jälkikasvunsakin innostettua taidehistorian kiehtovaan maailmaan. 11-vuotiaana hän sai yksityisopettajan opastajaksi maalaamisen saloihin.

Popova matkusteli nuorena tutustumassa Giottoon ja venäläisten ikonimestareiden töihin, samalla aktiivisesti aikaansa seuraten. Pariisin vierailulla 1912-13 uusi tapa kuvata maailmaa tarttui häneenkin. Seuraavan vuoden oleskelu Italiassa antoi sikäläisiä kubistisia vaikutteita.

Kun Popova asettui 1914 Moskovaan, hänen kodistaan tuli avantgardistien kokoontumispaikka. 1916 hän liittyi Супремус (Supremus) -taitelijaryhmään ja alkoi saada jalansijaa Venäjän taide-elämässä. Hänen töitään oli esillä merkittävissä näyttelyissä 1919-1924.

Ljubov Popovan muistoksi Moskovaan koottiin laaja näyttely hänen tuotannostaan. Se avattiin joulukuussa 1924.

Poliittisesti ajatellen Popova kuoli sopivaan aikaan, taiteellisesti ja inhimillisesti aivan liian aikaisin. Stalinin noustua valtaan taiteilijoiden mahdollisuudet ilmaista itseään uutta etsien kaventuivat huomattavasti.

Jälkimaailma on kuvaillut Popovaa muun muassa kubofuturistiksi. Parhaillaan hänen töitään on laajasti esillä Tate Modernissa Lontoossa.



* Tate Modern: Rodchenko & Popova.

torstai 23. huhtikuuta 2009

Ruumishuoneen ovella



[Valokuvatorstain 129. haaste: autio]

Tuiranpuistossa autiona nököttää muutamia rakennuksia. Yksi niistä on entinen ruumishuone, jota kävin aamulla kuvaamassa.




Nabokov: Laura


Jos Vladimir Nabokov ei olisi kuollut vuonna 1977, niin tänään hän täyttäisi 110 vuotta. Viime aikoina onkin keskusteluissa kaivattu Nobokovin mielipidettä, sillä hänen poikansa, elämäntyönsä isänsä teosten kääntäjänä tehnyt Dmitri Nabokov on antanut julkaista käsikirjoituksen Laurasta (The Original of Laura, Nabokov kirjoitti venäjäksi, ranskaksi ja englanniksi).

Päätöksen julkaisemisesta Dmitri Nabokov teki vuosi sitten, pitkään asiaa pohdittuaan. Isä nimittäin oli määrännyt, että keskeneräiseksi jäänyt työ pitäisi hävittää. Vaimo Vera Nabokov (k. 1991) ei siihen kuitenkaan kyennyt ja kaikkiaan 30-liuskainen 125:lle merkintäkortille kirjoitettu teoksen alku sai odotella Sveitsissä pankkiholvissa mahdollista kohtaloaan.

Kunnes 74-vuotias Dmitri Nabokov vuosi sitten kertoi saattavansa tekstin julkisuuteen.

Joulukuussa Laura-kirjasta tuli puhetta Suomessakin. Kuten olettaa saattaa, poikaa pidettiin rahanahneena ja isänsä viimeisen tahdon pettäjänä, vaikkakin mielenkiintoista odotustakin ilmaan nousi. Kirjasta on povattu tämän vuoden kirjallista sensaatiota.

Dmitri Nabokov on perustellut julkaisua sillä, että "ihminen ei nimeä teosta, jonka aikoo tuhota". Nimiä käsikirjoituksella on useita, nimeäminen on tarkka työ. Työtä aloittaessaan 1974 Vladimir Nabokov nimesi tekeillä olleen teoksen Kuolema on hauskaa (Dying Is Fun), omaa kohtaloaan ennakoiden. Prosessin kuluessa nimeksi vaihtui The Opposite of Laura (Lauran vastakohta?) lopulta jääden nykyiseen Alkuperäinen Laura muotoonsa.

Mitenkään hätiköiden ja yksin Dmitri Nabokov ei ole ratkaisuaan tehnyt. 1990-luvulla hän oli lukenut osan kertomuksesta parille kymmenelle Nabokov-tutkijalle, yksi heistä on luonnehtinut tarinaa ikääntymisen ja ensirakkauden vaalimisen kuvaukseksi.

Luultavasti isä Vladimir on poikansa Dmitrin päätökseen tyytyväinen. Suomeksikin on julkaistu yksi "hävitettäväksi tarkoitettu" käsikirjoitus, Lumooja (Gummerus 1988).

Lumooja on novelli, jonka pohjalta Nobokov kehitteli edelleen kuuluisimman työnsä Lolitan. Kirjailija luuli hävittäneensä tämän 1939 kirjoitetun "esityön" kokonaan, mutta se olikin säilynyt tallessa ja löytyi yllättäen vuonna 1959.

Lumooja (Волшебник) oli viimeisiä töitä, jotka Nabokov kirjoitti venäjäksi. Lolita (1955) ilmestyi alkujaankin englanniksi.

Löytämisen hetki oli iloinen.

Nyt kun olen irrottautunut Lolitasta ja sen luomisvaiheesta, olen huomannut syventyväni Lumoojaan huomattavasti kiinnostuneemmin kuin Lolitaa kirjoittaessani, jolloin kuittasin sen kuolleeksi kamaksi. Sanoisinkin että Lumooja on oiva kappale venäläistä proosaa, täsmällinen ja kirkas, ja hieman vaivaa nähden Nabokovit voisivat saada aikaan siitä englanninnoksen. (Vladimir Nabokov kirjeessä 1959, julkaistu kirjailijan esipuheena II Lumoojassa, suomennos Margit Salmenoja)

Vasta vuonna 1985 Nabokovit saivat aikaiseksi teoksen julkaisun.

Mutta kuka tämä Laura? Siitäkin on jo pitkällinen keskustelu saatu aikaan. Että olisi hän kirjallinen rakkaus, Petrarkan sonettien Laura? (kuvassa) Vaiko joku ihan muu?

Julkaisua ja suomennosta odotellessa itsekukin voi omaa ensirakkauttaan ja ikääntymistään miettiä.

keskiviikko 22. huhtikuuta 2009

Raksilan kyläkauppa



Raksilan keskellä, Puutarha- ja Puistikkokatujen risteyksessä sijaitsee K. H. Impolan kaupparakennus. Vaikka Raksilan kolme suurmarkettia rakennettiin jo 1970-luvulla alueen viereen kilpailijoiksi, niin kauppa jatkoi toimintaansa aina syksyyn 2004 asti. Kyltti on edelleen paikallaan.

Kauppa oli luonteva osa 1920-luvulla rakentunutta puukaupunkiosaa. Siksi se pärjäsikin, kauppa oli samassa tahdissa kuuden suurkorttelin elämän kanssa.

Nimensä nykyisin keskusta-alueeksi laskettu kaupunginosa sai torppari Braxista, joka seudun pelloista sai elantonsa.

1920-luvulla rakentunut on säilynyt hyvin ja jo 1980-luvulla alueen säilyminen entisellään on varmistettu. Rakennustyömaitakin alueella on viime vuosina ollut, korjaus- ja korvausrakentamista. Alueen arvo on ymmärretty ja se tulee säilymään.

Rauhaisaa elämää Raksilassa näytetään viettävän, paitsi Kärppä-pelien aikaan. Silloin kaikki kadunvarret ovat autoja tupellaan ja ylikin Raksilan jäähallin kävijöiden jäljiltä.





tiistai 21. huhtikuuta 2009

Las Vegas Sun, amerikkalaista julkista palvelua


Eri viestimet ovat kertoneet Yhdysvaltalaisten Pulitzer -journalistipalkintojen jaosta. Peräti viisi meni New York Timesille, kaikista arvostetuimmaksi sanottu julkisen palvelun sarjan Pulitzer meni Las Vegas Sunin rakennustyöläisten korkeaa kuolleisuutta käsittelevälle jutulle.

"Julkinen palvelu" on huono suomennos. Las Vegas Sun on vuodesta 2005 lähtien ilmestynyt kaupungin toisen, suuremman Las Vegas Review-Journalin liitteenä. Järjestelyä kutsutaan "joint operating agreementiksi", eli yhteistoimintasopimukseksi.

Yhdysvaltain tiukat kilpailulait (antitrust) estivät sanomalehtiä tekemästä samalla markkina-alueella minkäänlaista yhteistyötä. Kun kakkoslehdet alkoivat kuolla 1960-luvulla Yhdysvaltain pienemmistä ja keskisuurista kaupungeista, säädettiin 1970 laki, jonka salli lehtitalojen yhteistyön esimerkiksi jakelussa ja painatuksissa, mutta pitivät toimitukset tiukasti yhteistyön ulkopuolella.

Kovin vaikuttava laki ei enää ole, yhteistoimintasopimuksia on voimassa alle kolmekymmentä.

Eurooppalaisittain ymmärretyn julkisen palvelun tai yleisradiotoiminnan kanssa amerikan mallilla ei ole mitään tekemistä. Yhteistoiminnassa julkaistut lehdet ovat yleensä yksityisesti omistettuja, Las Vegas Sunkin perustajansa Hank Greenspunin jälkeläisten hallussa.

Idea oli säilyttää uutistoiminnan moniarvoisuus ja -äänisyys.

Lähinnä suomalaisessa lehdistössä Las Vegas Sunin kaltaiset lehdet vertautuvat vielä joissakin kaupungeissa ilmestyviin vasemmistopuolueiden lehtiin. Kuten oululaisiin sosialidemokraattiseen Pohjolan Työhön ja vasemmistoliittolaiseen Kansan Tahtoon.

Olisikin veikeä idea, jos Pohjolan Työ ja Kansan Tahto alkaisivatkin ilmestyä Kalevan liitteinä. Lehdenjakajan aamulla tuomassa paperinivaskassa olisikin kolmen eri toimituksen tekemät uutiset yhdessä paketissa.

Kansalainen tilaisi 'paikallisen sanomalehden' ja tilausmaksun kolme lehteä jakaisivat sopimallaan tavalla keskenään, kukin toimitus tuottaisi materiaalia sovitun mukaisesti. Mainostuotot jakautuisivat myös sopimuksen mukaisesti. Nettilehdet olisivat erikseen, niille ei tällaista yhteistoimintaa tarvitse.

Lukijalla olisi aamulla parhaassa tapauksessa kolme erilaista näkemystä tai ainakin perustelua maailman nykymenolle. Kovin toiseen suuntaan taitaa vain suomalainen lehtimaailma olla menossa.

Pohjolan Työ ja Kansan Tahto monien kaltaistensa tavoin ovat edelleen olemassa ay-liikkeen lehtisetelituen ansiosta. Ammattiosastot katsovat, että on tarpeellista olla olemassa työnantajista riippumaton julkaisuväylä.

Ay-liikkeeseen pohjautuu myös Las Vegas Sunin synty, ja lähellä se lienee edelleen voittoisan jutun aiheen perusteella. Sattui nimittäin vuonna 1949 niin, että Las Vegas Review-Journal irtisanoi kaikki ammattiliittoihin kuuluvat kirjanpainajansa. Työttömäksi jääneet perustivat oman lehtensä ja keväällä 1950 saivat Hank Greenspunin mukaansa tuomaan lehdelle linjaa ja journalistista tasoa.



* Las Vegas Sun
* Pohjolan Työ
* Kansan Tahto

maanantai 20. huhtikuuta 2009

Mikael Jungner, kaiken pahan alku ja juuri


Tänäinen huhtikuun 20. päivä on saattanut maailmaan kaikenlaista pahaa ja synnyttänyt pahoja ihmisiä. Kymmenen vuotta sitten tänään sattui Columbinen kouluammuskelutapaus, paljon kuuluisuutta ja seuraajia saanut. Tänään syntymäpäiviä viettävät/viettäisivät yksinvaltiaiset hallitsijat Napoleon III (s. 1808), Adolf Hitler (s. 1889) ja Norjan entinen rautarouva Gro Harlem Brundtland (s. 1939). Taidetta kaikkien harmiksi ei-esittävään suuntaan vienyt Jean Miró (s. 1893), musiikkiin saatanallisia sävyjä tuoneet Lionel Hampton (s. 1908) ja Tito Puento (s. 1925) ja elokuvalta vakavan taiteen aseman vienyt Harold Lloyd (s. 1893) syntyivät myös tänään.

Suomalaisista Etelä-Suomen autoilijoita kammottava Arto Paasilinna (s. 1942) ja kuulijat kaupallisilta radioasemilta karkottava idoli Koop Arponen (s. 1984) ovat syntyneet tänään.

Mikäli on uskomista Kalevan ja useiden muidenkin sanomalehtien pääkirjoitussivuja, kaikista pahin tänään syntyneistä ihmisistä on Mikael Jungner (s. 1965).

Lehtien toisilla sivuilla pääkirjoituksissa, kolumneissa ja alioissa on viime kuukausi haukuttu urakalla Yleisradiota yleensä ja Mikael Jungneria erikseen.

Sitä keskustelua on turha jatkaa.

Tarkastelkaamme mieluimmin miten samaisten lehtien toiseksi viimeisellä sivulla, TV- ja radiojutuissa Yleisradiota hahmotetaan ja pidetään esillä. Tutkimusaineistona ovat 8.-18.4.2009 ilmestyneet Kalevat.

Kalevan Radio&TV -sivu koostuu päivän nostosta, muista suosituksista ja/tai paikallisesti merkittävistä ohjelmista ja kolumnista. Päivän nostossa esitellään tv-ohjelmistosta merkittävimmäksi katsottu ohjelma. Muissa suosituksissa lyhyesti muutamin virkkein ja/tai kuvalla esitellään joko tv-elokuva-antia tai muutoin ajankohtaisia ohjelmia. Kotistudiossa -kolumneja ei ole joka päivä, tutkimusjaksolla niitä oli viisi. Mikäli Kotistudio jää pois, tilalla on keskimittainen ohjelmaesittely.

Kalevan radio- ja tv-toimitus on tutkimusajanjaksolla tv-iltojen tärkeimmiksi ohjelmiksi valinnut seuraavat:

8.4. Historiaa: Charles Lindbergh YLE TV1
9.4. Niin kauan kuin on YLE TV1
10.4. Nemoa etsimässä YLE TV2
11.4. Menolippu Mombasaan YLE TV2
(pääsiäinen, lehti ei ilmestynyt)
14.4. Tosi tarina: Onnellinen nainen YLE TV2
15.4. Itse asiassa kuultuna: Iiro Viinanen YLE TV1
16.4. TunneMies YLE TV1
17.4. Ranskalainen päiväkirja YLE Teema
18.4. Maa on syntinen laulu YLE Teema

Jos katsoisi vain ohjelman päivässä, julkisen palvelun Yleisradio voittaisi kaupalliset 9-0. Yhtään mainosrahoitteisten kanavien ohjelmaa ei Kalevan toimituksen päänostoihin mahtunut.

Viidestä kolumnista kolmessa käsiteltiin radiota. Kehuttiin Yle Radio1:n eduskuntaosaamista, arvostettiin Yle Radio Suomen perinteikästä Puhelinlangat laulaa ohjelmaa ja tarjoiltiin kaupallisille radioille ilmaista Iskelmä-Idols ideaa. Carita Forsman olisi mielellään radiosta kuunnellut Iskelmäartisti 2009 -karsintoja. Kukaan kaupallinen radio ei ole tähän tainnut kuitenkaan tarttua.

Kahdessa televisiota käsittelevässä kolumnissa oltiin kaupallisilla tv-kanavilla. Eija Sarastamo ihaili Anthony Hopkinsin näyttelijän taitoja, joita oli nähty MTV3:n esittämässä Vuodet Picasson kanssa -elokuvassa. Kari Sankala sen sijaan harmitteli television koukuttavaa vaikutusta. Hänelle oli muodostunut uusi hukkaputki torstai-iltoihin Nelosen Mikkosten maailma ja Maria! -ohjelmien ääreen.

Kotistudiossa -kolumneissa Yleisradio sai siis kahdet ja MTV3 yhdet kehut. Moitteita kaupallisille radioille ja Neloselle.

Muissa suosituksissa mainittiin kaikkiaan 75 ohjelmaa. Erikseen tilattavien, maksullisten kanavien ohjelmia ei Kaleva huomioinut. Pienten katselijaosuuksien JIM mainittiin kerran, mutta samojen lukemien YLE FST5 peräti yhdeksän kertaa.

Yleisradion neljän kanavan ohjelmia puffattiin neljäkymmentä kertaa, mikä prosenttiosuutena on 53 %. MTV3:n kaksi kanavaa sai 25 ja Nelosen kaksi kanavaa 21 prosentin osuuden suosituksista.

Yksittäisistä kanavista Nelonen nostettiin muissa valinnoissa useimmin esiin, viisitoista kertaa. YLE TV2 ja MTV3 saivat molemmat neljätoista mainintaa, yli kymmenen myös YLE TV1.

Mitä näistä luvuista ja arvioista voisi päätellä? Jos Kalevan kakkossivulla Yleisradiota lyödäänkin kovaa ja armotta, samalla innolla lehden tv- ja radiotoimittajat kehuvat toiseksi viimeisellä sivulla Yleisradion tuottamaa sisältöä.

Jotain Yleisradiossa osataan oikein tehdä.


lisäys 24.1.2010:

Jatkojuttu: Kanavataisto: kriitikoiden tv-valinnat. Tammikuun 2010 tilanne Kalevan Radio&TV-sivuilla.

sunnuntai 19. huhtikuuta 2009

Kuningas Kristiinan hautajaiset


Tänään 1689 Ruotsin kuningatar Kristiina kuoli (s. 1626) Roomassa. Aikaisemmin helmikuussa 62-vuotias entinen hallitsija oli kaatunut ja telonut itsensä. Huhtikuun puolivälissä näytti jo siltä, että hän selviäisi, mutta puhjennut keuhkokuume ja korkea kuume uuvuttivat potijan.

Viimeisen voitelun Kristiina oli saanut jo kaatumisen jälkeen. Paavi Innocentius XI olisi itse sen halunnut antaa, mutta vanhana ja raihnaisena miehenä -- sellaisiahan paavit tapaavat useimmiten olevan -- hän ei kyennyt asuintiloistaan poistumaan.

Viestin vakavasti loukkaantuneelle Kristiinalle paavi kuitenkin lähetti.

Kristiina oli 1654 luopunut kruunustaan serkkunsa Kaarlen hyväksi. Ruotsin laki ei sallinut katolista hallitsijaa, ja kirkkokuntaa vaihtaakseen Kristiinan oli luovuttava kruunusta. Läksiäisiksi Kristiina sai huomattavan elinkoron, jonka avulla hän perusti hovin uuteen kotikaupunkiinsa Roomaan.

Ruotsiin hän palasi vain kerran. Kaarle X Kustaa kuoli 1660, ja Kristiina kävi Tukholmassa muistuttamassa olemassaolostaan. Kruununperijä Kaarle XI (s. 1655) vasta lapsi ja Kristiina tahtoi teroittaa valtiopäiville, että jos nuori Kaarle kuolee, hänestä tulee uudelleen hallitsija.

1600-luvun puolivälissä Ruotsi oli suurvalta. Protetanttisen maan johtajan kääntyminen otettiin Vatikaanissa suurena voittona, sen mukaisesti Kristiina sai asuttavakseen siiven eräästä Vatikaanin keskeisimmistä rakennuksista. Ennen Kristiinan muuttoa kiireesti maalattiin piiloon Omne malum ab Aquilone (lyhennös Jeremia 1:14 "Pohjoisesta purkautuu onnettomuus tämän maan asukkaiden päälle.") huomautukset ja paavi lakkasi sylkemästä pohjoistuulelle.

Niinpä Innocentius XI (k. elokuussa 1689) olisi todella tullut itse antamaan viimeisen voitelun, jos olisi vain kyennyt. Kristiinan tullessa Roomaan paavina oli Aleksanteri VII (k. 1667), Kristiina rippi-isinä ehti toimia myös Klemens IX (k. 1669) ja Klemens X (k. 1676).

Innocentiuksen kanssa Kristiina oli ollut riidoissa, entinen hallitsija ei malttanut pitää sormiaan erossa maailmanpolitiikasta. Innocentius olisi nimittäin halunnut lakkauttaa tavan, jonka mukaan kunkin maan suurlähetystöt ovat sijaintivaltakunnan lainsäädännön ulottumattomissa, naapurimaiden palasia pääkaupunkien keskellä.

Osaltaan Kristiina itse oli syyllinen Innocentiuksen keuhkoamiseen. Hän oli nimittäin perustanut teatterin kortteeriinsa Vatikaanin pyhimpään.

Kristiina piipahti Pyhälle Isälle toteamassa, että idea on tolkuton. Eikä se edennytkään mihinkään. Teatterin Innocentius sen sijaan sai muutettua takaisin varastotilaksi.

Innocentius XI:n seuraaja Aleksanteri VIII (k. 1691) teki viimeisen palveluksen Kristiinalle, joka oli kuollut suurissa veloissa. Aleksanteri osti Kristiinan kirja- ja käsikirjoituskokoelman Vatikaanin kirjastoon huomattavalla rahamäärällä. Näin kuningattaren maine tuli pelastettua velkojienkin silmissä.

Kristiina itse oli toivonut pieniä ja vaatimattomia hautajaisia. Se ei sopinut Kirkkovaltion johdolle. Kristiinalle järjestettiin huomattavat nelipäiväiset maahanpanijaiset, kulkueineen ja monine messuineen.

Hautapaikkakaan ei ollut maanpovessa vaan Pietarinkirkon kryptassa. Se on naiselle harvinainen viimeinen leposija. Vain kolme naista on kirkkoon tai sen alle Kristiinan lisäksi haudattu.

Kristiinan kuolemaan palattiin vielä 1702 Ruotsin Kaarle XII:n aloitellessa mittavia sotaretkiään. Paavi Klemens XI teetti Carlo Fontanalla monumentin Pietarinkirkkoon Kristiinan muistoksi.

Nelisen vuotta sitten Kristiina sai vierelleen ikuiseen lepoon paavi Johannes Paavali II:n.


(kuvat wikipediasta)

lauantai 18. huhtikuuta 2009

Antonin Escudier, hampurilaisen keksijä


Heti pitää kertoa: ei ole. Antonin Escudier keksii hampurilaisen Lucky Luken avustuksella minialbumissa Ranskalainen kokki (Egmont 2003), mutta todellisessa elämässä eläneet ranskalaiset tämän nimiset miehet eivät ole suosittua pikaruokaa keksineet. Lucky Lukessahan seikkailee koko joukko villistä lännestä tunnettuja oikeasti eläneitä henkilöitä, mutta Lucky Luken uusien seikkailujen piirtäjä Achdé ei ole tällä kohtaa oikeaa ihmistä esikuvana käyttänyt.

On ranskalaisille tästäkin hieman mainetta yritetty napata.

Hampurilaisen oikea keksijä ei ole tiedossa, eikä sitä saatane koskaan selville. Leikatun sämpylän väliin laitettu pihvi ei niin erikoinen keksintö ole. Hampurin kaupungin nimeä se kantaa, samaan tapaan kuin berliininmunkki tai frankfurtermakkara. Välttämättä sitä ei ole edes Hampurissa tai ylipäätään Saksassakaan kehitelty.

Erikieliset wikipediat tarjoilevat joitakin nimiäkin keksijöiksi, erityisesti englanninkielinen. Onpa esitelty teoria, jonka mukaan Hamburgissa, New Yorkin osavaltion pikkukaupungissa maalaismarkkinoilla 1885 olisi voileipien tekoon tarkoitettu makkara loppunut kesken. Kun eräällä lihakauppiaalla oli paljon nautaa varastossaan, ehdotti hän pihvien käyttämistä makkaran sijaan.

Tämä tarina yrittää sivuuttaa Saksan Hampurin, jo sitä ennen monet ovat yrittäneet sitoa ruokalajin sen alkuosaan ham (kinkku), mutta hampurilaispihvi tehdään nimenomaan naudasta, ei siasta.

Saksalaisessa wikipediassa osataan kertoa, että jo 1842 eräässä amerikkalaisessa keittokirjassa olisi kerrottu Hamburgista, jauhetusta naudanlihasta tehdystä, vielä ilman sämpylää olevasta pihvistä.

Oli niin tai näin, hampurilaisten voittokulku alkoi St. Louisin maailmannäyttelystä 1904. Siellä tätä ruokaa oli tarjolla ja kävijät havaitsivat sen hyväksi.

Hampurilaisen on parhaiten brändännyt McDonalds. Maailmanlaajuinen suuryhtymä katsoo historiansa alkaneen vuodesta 1955, Suomeen firma tuli 1984, ensimmäisenä Tampereelle. Maailmanlaajuisen brändin hoitaminen ottaa veronsa. Suomessa McDonalds on muutamaa poikkeusvuotta lukuunottamatta ollut tappiota tuottava yritys, Suomen McDonaldsia on pitänyt jatkuvasti tukea pääkonttorin pääomalainoin. Ehkä se maksaa itsensä takaisin jossakin toisaalla?

MacDonaldsin tavallisessa hampurilaisessa on kaloreita 255 (1067 kJ) ja BicMacissa lähes kaksinverroin 495 (2071 kJ). Käpsän blogissaan julkaiseman vanhan suomalaisen kaloritaulukon (merkinnän puolivälissä) mukaan BicMac olisi yli kolmasosa joutilaan naisen päivittäisestä kaloritarpeesta (1320 kcal). Tällainen kirjoittajamies saisi tarpeensa tyydytettyä (2186 kcal) ja vähän yli neljällä BicMacilla ja yhdellä tavallisella.

perjantai 17. huhtikuuta 2009

Hirvet syövät istutustaimia


Eilisessä Kalevassa (16.4.) kerrottiin, että hirvien aiheuttamia taimikkotuhoja on jo Oulun alueellakin, entisen Ylikiimingin ja Utajärven rajaseuduilla. Puolanka Kainuussa on jo pitkään ollut tunnettu siellä talvehtivien hirvien aiheuttamista taimikkotuhoista, osa Puolangan entisistä metsistä on jo vuosikymmenien ajan ollut paljakkana, nyt tälläinen yhdentoista hehtaarin alue on löydetty Oulustakin.

Jo useamman vuoden ajan Pohjois-Pohjanmaalla hirvenmetsästysseurat ovat saaneet kaatolupia niin paljon kuin ovat halunneet. Suurempia määriä on suorastaan kehotettu hakemaan. Taustalla on liikenneturvallisuus, mutta osaltaan myös taimikkotuhot.

Metsänhoitoyhdistyksessä kuitenkin tiedetään, että metsästyskään ei metsänviljelyä pelasta. Talvehtivat hirvet saattavat alueille tulla pitkienkin matkojen päästä.

Jutussa haastateltu Mikko Harju ei osaa muuta ohjetta syötyjen taimikkojen omistajille antaa, kuin kehottaa hakemaan hirvivahinkokorvauksia. Valtio kustantaa syödyn tilalle uudet taimet ja korvaa osan menetetystä vuosikasvusta. Vuoden alusta alkaen omavastuuta tuhoissa ei ole ollut, kuitenkin vahingon on pitänyt olla vähintään 170 euroa, jotta korvaus maksetaan.

Herbert Marcuse teoksessaan Vastavallankumous ja kapina (Jyy:n julkaisusarja 1982) pohtii luonnon merkitystä ihmisen vapautuksessa kapitalismin ikeestä. Luonnon vapauttaminen on keskeinen osa ihmisen vapauttamista.

Luonnon ja vapauden suhdetta käsitellään yhteiskuntateoriassa harvoin eksplisiittisesti. Myös marxismissa luonto on etupäässä objekti, vastapuoli ihmisen "kamppailussa" luonnon kanssa, tuotantovoimien yhä rationaalisemman kehityksen kenttä.

Mutta tässä muodossa luonto ilmenee sinä, miksi kapitalismi on sen tehnyt: materiana, raaka-aineena ihmisten ja esineiden kasvavaa ja riistävää hallintaa varten. Vastaako tämä vapaan yhteiskunnan kuvaa luonnosta? Onko luonto vain tuotantovoima - vai onko se myös olemassa "itsensä vuoksi" ja - tässä olemistavassa - ihmistä varten? (Marcuse, Vastavallankumous ja kapina, s. 61, suom. Matti Kosonen työryhmän avustamana)

Lapin vastaisen rajan Pohjois-Pohjanmaan metsät ovat oiva esimerkki niistä ongelmista, joihin päädytään kun metsiä käsitellään vain raaka-aineena, ottamatta huomioon paikallisia olosuhteita, sitä, että ihmisten tulevaisuudessakin pitäisi elanto saada.

Ongelma ei poistu jättämällä alue "luonnontilaan", koska kasviluonto ei palaa eläinluonnon syödessä sen. Luonto olisi pelastettava "itsensä vuoksi", jotta se voisi olla myös ihmistä varten.

Näyttäisi jotenkin selvältä, ettei Oulusta Pohjois-Kainuuseen ulottuvalla alueella metsiä voi nähdä puupeltoina, metsänviljelyalueena. Useiden vuosikymmenien kokemukset hirvien kanssa osoittavat tämän, taimikoiden uudelleen istuttaminen on vain lisännyt talvehtivien hirvien ruokailumahdollisuuksia ja määrää. Jos syötyjä taimia on yli kolmetuhatta hehtaarilla, taimia on istutettukin enemmän kuin metsänviljelyn ohjeiden mukaan olisi optimaalinen määrä alulle laittaa.

Metsät tulisi nähdä luontona, ja tätä luontoa aktiivisesti seuraavat ja hoitavat ihmiset saattaisivat löytää keinoja sekä hyödyntää että uusintaa metsää. Muutoin avohakkuun teettävä isäntä on viimeinen ihminen, joka metsää niillä tiluksilla omisti.

torstai 16. huhtikuuta 2009

Oulun tuomiokirkon torni



[Valokuvatorstain 128. haaste: saapuminen]

Ouluun saapumisen merkki on tuomiokirkon torni. Aikoinaan kaikki läpiajoliikennekin kulki kirkon ohi, nykyiselle nelostielle ei taida torni näkyäkään. Mittakaava on pienentynyt, tornista on tullut keskustaan suunnistamisen ja saapumisen merkki.

Kun ollaan perillä, torni maastoutuu rakennusten taa. Franzenin puisto antaa sille kuitenkin heijastua lyseon ikkunasta.

Kuvat pääsiäissunnuntailta.



keskiviikko 15. huhtikuuta 2009

Kyrönjoen jääpadot ja Ilmajoen paisunnat


Toissa viikolla Pikisaarensillan kupeessa useiden päivien ajan seisoi pystyssä jäälevy. Parikin kertaa pysähdyin sitä katselemaan ja mietin, että jos oltaisi jossakin jokivarressa, puolet kylän miehistä olisi tyrkkimässä jäälauttaa takaisin vaaka-asentoon.

Mutta jää olikin meressä, joten siihen tyyneydellä suhtauduttiin.

Kurikassa lyhyen aikaa asuessa tuli selväksi eteläpohjalainen kunnioitus Kyrönjokea kohtaan. Useampikin kertoi haaveekseen kulkea joki latvoilta merelle saakka -- näin tehneitä arvostettiin. Kurikkalaisille joen oikea latva ja syntysija oli Kauhajoen harjujen laidoilla.

Jalas- ja Seinäjoenhaaroja ei laskettu.

Kevättulvien ehkäisemiseksi joki on käytännössä koko matkaltaan valjastettu uomaansa. Kun paikallisuutisissa kerrottiin, että tulvarajaan Ilmajoen kirkonkylän kohdalla oli enää kaksi senttiä, olin varma Ilmajoen paisunnasta.

Niin ei käynyt. Tehokkailla pumppauksilla pohjalaiset pitivät kirkonkylän kuivana. Vuonna 1991 säädetty laki näytti voimansa...

Kun muutimme pois, saimme läksiäislahjaksi Benjamin Pöntisen valokuvateoksen Kyrönjoki (1995). Kirjassa useampikin kirjoittaja muistelee jäidenlähtöjä. Ja kadonneita koskia, joista on vain nimi kartalla jäljellä.

Kloppien harrastuksena oli ja lienee edelleen jäälautoilla ratsastaminen. Pöntinen on kuviakin aiheesta ottanut. Mitä lähempänä hengenlähtö oli, sitä kovempi maine porukoissa.

Patoaminenkin on poikien luonto. Pajuluomasta kirjaan muistellut Ossi Polari kyselee, kuinka pian rikos vanhenee? Juttu oli nimittäin, että Saarisen autokorjaamon kellarin täytti hän poikain kanssa:

Rautasillan kohdassa Pajuluoma kapenee. Me saimme jollain konstilla käännettyä jäälautan niin, että se asettui nätisti poikittain sillan perustuksia vastaan, kääntyi pystyyn ja patosi luoman. Pienempää lieppoa ja jäänsohjoa tuli lisää kaiken aikaa tukkien pienemmätkin reiät. Vesi alkoi nousta vaudilla. Olimme revetä riemusta. "Me teemme tähän oikean järven!" Innostuksemme sammui, kun kuulimme mekastusta ja näimme paksun ukon, joka henkihapatuksissa läheni meitä seiväs kourassa...

tiistai 14. huhtikuuta 2009

Dänikenismit


Tänään 1935 syntyi sveitsiläinen Erich von Däniken, jonka teoksia Suomessakin luettiin ahkerasti 1960-luvun lopulla ja vielä 1970-luvun ajan. Von Dänikenin keskeinen ajatus oli, että avaruusolennot ovat ufoillaan vierailleen maassa pitkien vuosisatoja ja näistä käynneistä olisi löydettävissä todisteita. Teoria tunnetaan muinaiset astronautit -nimellä.

Däniken marssittaakin lähes kaikki antiikin maailman ihmeet ja erityisesti Etelä-Amerikan muinaisten kulttuurien aarteet ufojen aikaansaannoksiksi. Myös Raamatusta löytyi paljon, erityisesti Hesekielin ilmestyksestä.

Heenokin apokryfikirjan tässä yhteydessä nosti Suomessa esiin jo 1950-luvulla pastori Wiljam Aittala ja arveli Heenokin olleen "ihmiskunnan ensimmäinen avaruusmatkailija" (nuortenkirjassa Kaikkeuden sanoma avaruuskauden ihmiselle, Kirjatoimi 1959).

Däniken ei ollut asialla ensimmäisenä, eikä edes omaperäisesti. Muinaisten astronauttien profeettoja oli Euroopassa useita, esimerkiksi ranskankielisessä maailmassa vaikutti ukrainalaissyntyinen paratieteilijä-kirjailija Jacques Bergier.

Suomessa Erich von Däniken sai kunnian olla ajatuksen levittäjä. Kirjayhtymän 1968 julkaisema Vieraita avaruudesta aloitti kokonaisen kirjojen sarjan, jotka toisen, vuonna 1970 julkaistun Takaisin tähtiin -teoksen jälkeen tyytyivät toistelemaan erilaisissa kirjallisissa muodoissa samoja ajatuksia. Pahin rimanalitus taisi olla haastattelukirja Olen oikeassa! (1978).

Suosittuja teokset olivat ja saivat vastakaikua. Esimerkiksi Tapani Kuningas tarkasteli Suomen historiaa sillä silmällä, ja löysi viitteitä ufoista ainakin piispa Erik Sorolaisen (k. 1625) saarnoista.

Jo 1970-luvulla luin Dänikenin kirjoja, mummon suuresta perheraamatusta Heenokin kirjaakin, mutta tuolloin (ja edelleenkin) suurimman vaikutuksen teki Gosin Nonstopissa julkaistu sarjakuva Khena ja Skrahilpari.

Khena oli maahan vauvana jäänyt vierailija-antropologien lapsi, jolle tähtimenneisyys paljastuu hänen tultua murrosikään. Suojelijansa Skrahilparin kanssa Khena pääsee seikkailemaan niin maassa kuin avaruuksissa.

Marko Kananen on tehnyt tutkielmansa (Ancient Astronaut - teorioiden tulo Suomeen. Yleisen historian pro gradu -tutkielma, Tampere 1997) näiden teorioiden kantautumisesta Suomeen. Dänikenillä oli siinä suuri osa, ja hänen kustantajallaan Kirjayhtymällä.

Kananen ajoittaa muinaisten astronauttien suosion laskun jo vuoteen 1974. Joskus paljon myöhemmin Däniken itsekin myönsi "parannelleensa" lähteitään, hänhän oli kirjailija ja siten oikeutettu kirjailijanvapauksien käyttöön.

Vuoden 1974 Tieteen päivillä teoriasta oli keskusteltu. Tieteenhistorioitsija Anto Leikola oli kehottanut oikeita tieteilijöitä parempaan tutkimustulosten tiedottamiseen, näin näennäistieteiden tuloksilta putoaisi pohja pois.

Itse pidin pitkään Pääsiäissaarten kiehtovia patsaita arvoituksina, vaikka tosiasiassa niiden arvoitus oli ratkaistu jo ennen Dänikenin kirjoituksia. Niinkin yksinkertaisella menetelmällä, että Thor Heyerdahl oli kysynyt paikallisilta asukkailta miten patsaat on saatu paikoilleen. Ja he olivat osanneet kertoa ja näyttää.

Erich von Däniken on joka tapauksessa saanut nimensä tieteen historiaan. Ei aivan niin, kuin hän itse olisi halunnut. Antaa Marko Kanasen kertoa:

"dänikenismistä" tuli yleistermi ja lyömäase tarkoittamaan tarkoitushakuista ja sensaatioita tavoittelevaa näennäistutkimusta. Dänikeniin vertaamisesta tuli loukkaus, jolla vertaamisen uhriksi joutunut henkilö, teos, teoria tai idea luokiteltiin halveksittavaan pseudotieteiden kastiin. Dänikenin pilkkaamisen voi katsoa yhdistäneen yksittäisiä tieteenharjoittajia yli tieteiden välisten rajojen. Dänikenistä tuli tässä mielessä niin hyödyllinen, että jos häntä ei olisi ollut, hänet olisi pitänyt keksiä. Tavallaan dänikenismi -termin juurtuminen kielenkäyttöön, ja Dänikeniin viittaaminen yleisesti tunnistettuna kulttuurisena symbolina, on kestävintä, mitä ancient astronaut -teoriat Suomessa saivat aikaan.



* Marko Kananen. Ancient Astronaut - teorioiden tulo Suomeen. Yleisen historian pro gradu -tutkielma, Tampere 1997
* Erich von Dänikenin World of Mysteries of Erich von Däniken -sivut. (Dänikenin kuva sieltä)

LinkWithin

Blog Widget by LinkWithin

Viimeisimmät kirjoitukset