keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Lainauskorvaukset ja niiden vaikutukset


Sanasto muisti kirjeellä muutama päivä sitten. Vuoden 2011 lainauskorvaukset oli laitettu maksuun ja eilen ne olivat lupauksen mukaisesti tilille tulleet. Sosiaalisessa mediassa on kollegoiden kanssa vertailtu saatuja summia. Suurimmalle osalle oli kympeissä laskettava rahamäärä tilille ropsahtanut. Itse sain reilut kolmekymppiä. Olipa yksi päässyt 9,5 prosentin eliittiin, joka sai yli tuhannen euron lainauskorvauksen.

Myös Sanasto itse valisti lainauskorvausten jaosta. 1,4 miljoonaa euroa jaettiin 2772 saajan kesken (näistä kolme prosenttia kuolinpesiä), ja siis reilut kaksi ja puoli sataa saivat yli tonnin. Voisi arvella, että tulonjako on siis tässä lainauskorvauksessa samanlainen kuin kirja-alalla muutenkin. Kirjamyyntien tekijänoikeuskorvauksista "normaalit vuositulot" saa alta kourallinen, muille sitten kahvi- ja nuudelirahoja.

Sanaston tiedotteessa kerrotaan, ettei lainauskorvauksia makseta lainausten todellisen määrän mukaisesti. 1960-luvulla kun ensimmäisen kerran suunniteltiin lainauskorvauksen maksamista kunnankirjastojen aineistoista todettiin todellisten lainauslukujen saamisen korvausten perustaksi olevan liian työläs urakka. Lukujen laskemisen ilman automaattista tietojenkäsittelyä todettiin vaativan aivan liikaa taloudellisia resursseja (ihmistyötä).

Nyt aika on toinen. Periaatteessa tarkkojen ja täsmällisten lainauslukujen saaminen olisi mahdollista ilman valtavaa ihmistyötä. Silti korvaukset maksetaan otoksen perusteella (27 % kaikista lainoista). Ilmeisesti tähän ovat syynä taloudelliset resurssit. Kirjastojen lainausjärjestelmistä ei saa automaattisesti tulosteita siitä mitä on lainattu ja kuinka paljon. Siksi eräissä lehdissä julkaistaankin kirjastojen suosituimpien varausten listoja, ei lainatuimpien kirjojen luetteloita.

Kirjastojärjestelmien toimittaja Axiell (ainoa Suomessa alallaan) on rakentanut molemmat ohjelmistonsa niin, että lainausmäärien selvittäminen on maksullinen lisäpalvelu. Kirjaston itsensäkin on maksettava tästä tiedosta lisähintaa. Siksipä Sanasto on päätynytkin otokseen todellisten lukujen sijaan. Todelliset luvut olisivat taloudellisten resurssien tuhlaamista, aivan kuten 1960-luvulla todettiin.

Lainauskorvausten määrään tuskin on suurta vaikutusta sillä perustuuko se otokseen vai todellisiin lukuihin. Kympeissä summat suurimmalle osalle saajista pysyisivät.

Sen sijaan tiedolla, että lainauskorvaukset perustuvat otokseen on ollut vaikutusta kirjastojen hankintapolitiikkaan. Lainauskorvauksen voimaantulon jälkeen monet kirjastot ovat hankkineet paikallisina pidettyjen tekijöiden teoksia ainoastaan ei-lainattaviin kotiseutu- ja maakuntakokoelmiin.

Aloin seurata hankintoja pari vuotta sitten kun Tero Hannula kertoi Jyväskylän kaupunginkirjaston hankkineen hänen Subtanssi (ntamo 2010) -runokokoelmansa ainoastaan ei-lainattavaan pääkirjaston maakuntakokoelmaan.

Tällainen hankintapolitiikka on huonoa ihmisten palvelua. Kunnankirjastojen tulisi palvella juuri paikallisia asiakkaita, eikä sen tehtäviin kuulu ajatella valtakunnallisia korvaussysteemejä. Varsinkin kun mahdolliset rahavirrat yhdessä kirjastossa olevalle yhdelle lainattavalle kirjalle ovat lähinnä teoreettisia. Lainauskorvauksen otos siis vääristää kirjastojen toimintaa.



10 kommenttia:

Marmustoi kirjoitti...

Olipa hyvä postaus tärkeästä asiasta. Samainen reilut kolmekymppiä näyttää tulevan itsellekin. Sillähän jo syö pari päivää...Mutta kirjastojen hankintapolitiikalla ja asiakkaiden palveluhalulla tai -haluttomuudella on tosiaan vaikutusta.

Anonyymi kirjoitti...

Tärkeä postaus aiheesta. Haluan kuitenkin hieman täydentää.

Yksittäisen kirjan lainausmäärien julkistamisella on useita esteitä.
Eräs on tuo mainitsemasi kirjastojen tietojärjestelmien monopoliasema joka on Suomessa vain yhdellä toimijalla. Kun on yksi toimija, se saa sanella ehdot kuinka haluaa. Kun kirjastot kamppailevat niukkenevien resurssiensa kanssa on tehtävä valintoja. Mieluummin tehdään kirjahankintoja kuin maksetaan yritykselle lisämaksuja.

Toinen rajoite lainojen julkistamiselle on lainaajan yksityisyydensuoja. Sitä mitä ihminen lainaa kirjastoista on yksityisasia. Kyse ei ole pahantahtoisesta toiminnasta jolla kirjailijoita haluttaisiin jymäyttää ja pimittää lainaustietoja vaan siitä, että kirjasto ei jaa asiakastietoja ulospäin. Esimerkiksi kaupalliset yritykset ottaisivat varmasti halulla vastaan kirjastojen asiakastietoja. Niitä ei kuitenkaan luovuteta kolmansille osapuolille. Tähän asiaan kirjastonkäyttäjä voi luottaa ja kirjastolaitos pitää siten huolta asiakassuhteistaan.

Kirjastonkäyttäjä on kirjaston ensisijainen asiakas.

Kirjastoilla on lukuisia muitakin tehtäviä kuin vain lainaustoiminta. Maakuntakokoelmat ovat eräs tärkeä osa kirjastojen työtä. Eräs niistä on paikallisuus: kotiseutu- ja maakuntakokoelmat. Joidenkin teosten kohdalla tehdään niin, että ne hankitaan vain maakuntakokoelmaan, tekijä voi toki kysyä perusteita suoraan ko. kirjastosta. Perusteena ei useimmiten ole lainauskorvausten kiertoajatus, kieroilu, vaan useimmiten syyt ja perusteet ovat aivan muut.

parh.terv. kirjastolainen

Anonyymi kirjoitti...

Toinen asia: Lainauskorvausten määrä, siis se summa jonka valtio jakaa kirjailijoille, se määritellään valtion budjetissa. Maamme poliittinen johto tekee siitä päätöksen. Kirjastolaitos ei siis ole päättäjätaho tässä asiassa.

- sama kuin edellä

Reijo Valta kirjoitti...

Politiikassa, myös kirjastojen hankintapolitiikassa, asiat ovat niin kuin ne näyttävät olevan. Ennen lainauskorvausten olemassaoloa en koskaan havainnut, että uutta kirjaa olisi ollut kokoelmissa ainoastaan ei-lainattavissa kokoelmissa. Vanhoja, harvinaisemmiksi muuttuneita teoksia kylläkin. (tosin havaintoni ovat rajallisia, voin olla väärässäkin)

Yksittäisten kirjojen lainaustiedot ovat eräissä kirjastoissa julkisia. Esimerkiksi Tampereen kaupunginkirjastossa. Henkilösuojan taakse siis kirjastolaitos ei voi vetäytyä, ainakaan kokonaislukujen suhteen. Yksittäisen lainaajan tiedot ovat toinen asia.

Erilaiset politiikat täytyy avata ihmisille, jotta taustalla olevat asiat tulevat ymmärrettäviksi jo ennakkoon.

Tämän kirjoitukseni tarkoitus ihmetellä kahta yhteiskunnasa aika yleistä asiaa. 1) Ennen ei voitu tehdä, koska ei ollut varaa palkata ihmisiä. Nyt ei voida tehdä, koska ohjelmiston/palvelun toimittaja vaatii niin korkeita maksuja. 2) Jos jonkun toiminnon päälle lisätään toinen siitä sinänsä riippumaton toiminto, niin jälkimmäinen alkaa vaikuttamaan ensimmäiseen vaikka siihen ei ole mitään järjellisiä syitä.

Anonyymi kirjoitti...

Jälleen kerrn syytetään tietotekniikkaa!

Kirjastot kuten monet muutkin unohtavat, että he omistavat datan, ei ohjelmiston toimittaja. Ja kun omistaa datan, voi siitä kaivella tarpeellisia tietoja hyvinkin pienellä vaivalla ja halvalla. Kirjasto-ohjelmiston toimittajalla ei ole valtaa estää tätä eikä se voi myöskään piilottaa tietoa sen omistajalta.

Reijo Valta kirjoitti...

Anonyymille: eivät kirjastot ole unohtaneet dataa, siitähän kertoo jo kirjastolaisen aikaisempi kommentti.

Kirjastojen ohjelmistot on tehty niin, että ainoastaan ohjelmiston toimittaja voi tiettyjä "tulosteita" datasta tehdä. Siinä on hyvä puolensa (tieto ei karkaa kolmansille osapuolille), mutta myös huono (jokainen tuloste maksaa, ja aika paljon).

Kirjastoalalla on jo pitkään ollut toive, että valtio (opetusministeriö) teettäisi kunnankirjastoille oman (vapaan) ohjelmiston. Toive on ollut turha, valtio ei halua häiritä markkinoita. Lisäksi opetusministeriön mukaan sen tuotattamaa ohjelmistoa voisi pitää kunnallisen itsemääräämisoikeuden vastaisena.

Helmi-Maaria Pisara kirjoitti...

Kiitos tärkeästä postauksesta! Juuri löysin blogiisi Kirsin kirjanurkasta.

Reijo Valta kirjoitti...

Kiitokset Kirsille linkityksestä, ja tervetuloa lukijaksi, Helmi-Maaria.

Kirsi Hietanen kirjoitti...

Ei kestä kiitellä! Nostit esiin kiintoisan puolen tästä kirjastokorvausasiasta, josta olen ollut kiinnostunut jo pidemmän aikaa. Kirjastossa viimeksi käydessäni juttelin kirjastonhoitajamme kanssa siitä, miten olisi kätevää, jos kirjaston kirjoissa vielä olisi takakannen sisällä lappu, johon oli merkitty, mikä kortti oli kirjan lainannut ja milloin. Siitä oli kätevää tarkistaa, oliko kirjan mahdollisesti lainannut ja lukenut sekä milloin se oli tapahtunut. Moinen menettely varmaan saa kaikki tietosuojaintoilijat pyörtumään kauhusta! Kannatan kyllä yksityisyyden suojaa, mutta rajansa kaikella :)

Mutta kirjastonhoitajamme kertoi, että kaupunkimme kirjastolaitos on lähiaikoina ottamassa käyttöön palvelun, josta asiakas voi tarkistaa omat aiemmat lainansa. Sitä odottelen. Mutta olisi kyllä nykyaikaa, jos lainauskorvausta alettaisiin ihan oikeasti maksaa oikeiden lainojen perusteella.

Reijo Valta kirjoitti...

Lainauslapuista tai -liuskoista on mukavia muistoja. Siitä tosiaan näki oliko itse jo joskus kirjan lainannut. 1970-luvulla Kuopiossa Niiralan sivukirjastossa kavereiden kanssa kun olimme siirtymässä lasten ja nuortenosastolta aikuisten puolelle käytimme yhtä numerosarjaksi jäänyttä lainaajaa suosittelijana mitä aikuisten puolelta kannattaa lainata. Jos oli jokin mielenkiintoiselta vaikuttava kirja, ja sen lainauslapussa "suosittelijan" numero, niin luultavasti oli hyvä lukukokemus tiedossa.

LinkWithin

Blog Widget by LinkWithin

Viimeisimmät kirjoitukset