sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Sasu Punanen saunoo


Aika ajoin julkisuuteen herää keskustelu, miksi julkisissa saunoissa pitää ottaa löylyä kilpaa. Mistä ilmestyy aina se yksi, joka ajaa muut pois lauteilta? Ainakin osasyyllinen tähän on Juhani Aho. Hän kirjoittamallaan humoreskilla Sasu Punanen loi hahmon, joka edelleenkin totisesti otettuna hahmona elää monien saunojen lauteilla.

1800-luvun lopun sanomalehdissä saunoja Sasu Punanen mainitaan usein. Lastu oli Tukholmassa herättänyt suurta huvitusta, naurattanut ruotsalaisia vielä kolmannella lukemallakin. Tällainen uutistieto oli kuin haaste suomalaisille. Kun saunottiin kunnolla, niin saunottiin kuin Sasu Punanen.

Johdannon jälkeen sopiikin antaa tila Aholle kertoa miten Sasu Punanen saunassa menetteli.




SASU PUNANEN.



Luonnonlahjat ovat epälukuiset ja sen tähden niistä lieneekin jokainen saanut oman osansa. Tavallisesti kyllä puhutaan lahjakkaista ja lahjattomista ihmisistä, mutta se tulee kai siitä, ettei kaikkia ihmisiä saada nähdä heidän oikeassa ympäristössään. Mutta anna heidän kunkin päästä omalle alalleen, niin näet, mihin heistä mikin kelpaa. Luulit häntä aivan mitättömäksi mieheksi ja yht'äkkiä saattaa hän esiintyä lajinsa täydellisimpänä.

Sasu Punasesta olin aina luullut, ettei hän ole mitään. Lihava, laiska, unelias, harvapuheinen, ei mitään harrastuksia, ei mitään innostusta. Hän luki papiksi, apulaispapiksi, olisi voinut sanoa siihen nähden, miten korkealle hän näytti päämaalinsa asettavan. En löytänyt hänessä mitään erikoista taipumusta, en ainoatakaan alkuperäistä ajatusta enkä perittyä intohimoa, josta ainakaan minä olisin mitään tietänyt, vaikka asuttiin samassa talossa, seinä väliä–ellei lukisi niiksi sitä, että hän piti nukkumisesta ja että joskus varta vasten meni Kämppiin syömään pihviä. Mutta muuten ei mitään merkkiä, millä hän olisi osoittanut olevansa »oma itsensä» eli, niinkuin sitä siihen aikaan olisi sanottu, kun norjalaiset kirjailijat vielä olivat muodissa: »vaere sig selv».

Ei mitään–ennenkuin hän yht'äkkiä ilmestyi eteeni kaikkine lahjoineen.

–Lähdetään kylpemään, sanoi hän minulle eräänä iltana.

–Enpä minä nyt ... olin aikonut mennä Suomalaiseen Teatteriin.

–Mitä varten teatteriin?

–Siellä on tänään premieeri.

–Ennätät sinä nähdä sen premieerin vastakertanakin ... tule pois, minä pistouvaan issikankin, jos lähdet.

Oli ensimmäinen rekikeli, minä olen intohimoinen ajurilla-ajaja, ja niin lähdettiin saunaan ja jätettiin premieeri–toiseen kertaan.

Suomalaiset ovat keksineet saunan, sanotaan–ainoa keksintö muuten, mikä lienee heidän omansa; samoinkuin samovaarin sanotaan olevan ainoa koje, minkä venäläiset ovat itse keksineet. Sentähden tämä kansa osaa kylpeä paremmin kuin mikään muu kansa. Ja sentähden on tämän kansan keskuudessa myöskin parhaimmat kylpijät, etevimmät löylytaiteilijat. Mutta en ole niidenkään joukossa vielä tavannut toista sellaista kylpijää kuin hän, tämä Sasu Punanen. Hän on etevän rotunsa kaikista etevin, hän on kaikkien saunaniekkain saunaniekka.

–On suuri epäkohta, ettei ole höyrykaappia ja löylysaunaa samassa yhteydessä, sanoi hän, kun olimme ostaneet piletit–ensimmäinen kerta muuten, kun kuulin häneltä jotain arvostelua olevista oloista. Onko Miinan sauna vapaa? huusi hän sitten käytävän perillä.

Miinan sauna oli vapaa, ja sinne astuessamme selitti hän minulle, että hän ei huoli muista kylvettäjistä ... ennen vaikka odottaa tunnin vuoroaan.

–Ottaako herrat ammetta vai suihkua saunan päälle?

–Pitäisihän Miinan tietää, että minä otan sekä ammetta että suihkua.

–Ja vastoja kanssa?

–Vastoja kanssa, mutta elkää panko niitä vielä hautumaan.

–Elä pidä kiirettä, neuvoi hän minua, kun näki minun kiireesti sukivan vaatteita yltäni. – Saunassa pitää riisuutua verkalleen eikä niin, kuin jos tuossa paikassa olisi puulautuminen päätä suoraa veteen.

Ja hänellä oli kokonainen järjestelmä sitä varten valmiiksi mietittynä.

–Eikä pidä nakata vaatteitaan sekaisin mihin sattuu, mistä niitä sitten on vaikea pukeutuessa löytää oikealla ajallaan. Minä panen ne aina siihen järjestykseen, että saan ne taas samassa järjestyksessä mukavasti ylleni. Et usko, kuinka suloiselta se tuntuu, kun on kerran saanut kylpeneeksi.

Oli opettavaista nähdä, miten huolellisesti hän tuon tulevan suloisen tunteensa varalta itse riisuutui. Ensin otti hän palttoon ja sijoitti sen naulaan; sitten kaulahuivinsa samaan naulaan ja hatun päällimmäiseksi, sillä pää oli peitettävä, ennenkuin palttoo otettiin ylle.

–Minkä tähden?

–Sentähden, että tuntuu hyvältä sillä lailla.

–Kuka sinulle on sen neuvonut?

–Itse minä olen sen siksi miettinyt.

Toiseen naulaan tuli nuttu ja liivit ja niiden seuraksi kaulus ja paita. Housut ja alushousut ripustettiin erikseen kolmanteen naulaan.

Mutta ennenkuin hän niin pitkälle ennätti, istuskeli hän, hieroskeli, hankaili niskaa, olkapäitä, selkää ja kainalon aluksia, kasvot omituisessa naurun ja suurimman tuskan välisessä irvistyksessä.

Viimeksi veti hän sitten jaloistaan kengät ja sukat.

–Miina, viekää sukat lämpiämään ... anna sinäkin sukkasi lämpiämään.

Nyt oli hän kokonaan riisuutunut. Mutta ennen saunaan menoaan seisoi hän vielä kauan aikaa peilin edessä ja tarkasteli itseään siinä joka taholta. Ja yhtä pyöreää se muuten oli joka taholta.

On toisia ruumiita, jotka esiintyvät parhaassa valossaan vaate päällä, toisia, jotka pääsevät oikeaan arvoonsa voimistelusalissa. Sasu Punasen jäsenet ja vartalo olivat sillä tavalla rakennetut, että ne vasta saunassa näyttivät tulevan oikeaan ympäristöönsä. Jos mieli ymmärtää miehen kauneutta, piti ne nähdä saunan lauteilta, lämpimän, kostean löylyn sisästä.

Pienenlainen pää, paksu punainen niska, pitkä lihakas selkä, alkua ihramahaan, leveät lanteet, pyöreät sääret ja tasapohjaiset jalat, ja muuten tanakkaa tekoa, iho sitkeää ja vedenpitävää kuin kengäsnahka.

Ennenkuin hän ryhtyi varsinaisesti löylyä ottamaan, tahtoi hän hikoilla »kuiviltaan», niinkuin hän sanoi.

Hän heittihe selälleen lauteille ja nosti lyhyet, pölkkyiset jalkansa kattoon kiinni. Mutta katto oli sileä, ja ne luiskahtivat siitä vähän väliä alas.

–Pitäisi olla pykälät katossa, tuumaili hän. – Sinulla on paljon parempi, kun on pitemmät sääret. Voisi sen järjestää silläkin tavalla, että olisi nuora niskan taitse jalkapohjiin... Tämä on saunahetkistä suloisin tämä, kun näin lepäilee ja alkaa hiljalleen hikoilla... No, nyt saisi alkaa panna vastoja hautumaan. Kun sinä vastakertana käyt saunassa, niin elä anna milloinkaan hautoa vastaasi, ennenkuin olet itse lauteilla ... muuten menee hyvä hukkaan. Se lehvän hyvä haju, se on paras koko kylvystä.

Vastan saatuaan ropsii hän sillä muutamia kertoja kinttujaan, ikäänkuin sen terää koetellakseen, ja huutaa sitten päättäväisesti:

–Lyökää löylyä!

Saunapiika lyö löylyä;

–Vieläkö?

–Vielä, vielä!

–Siin' on! ... siin' on!

–Antakaa tulla vain!

–Alkaako tuntua?

–Elä hiidessä, Sasu!...

–Eihän tämä vielä mitään.

–Hellittäkää, hellittäkää!...

Minun täytyy juosta alas, mutta hän sanoo vain rauhallisesti:

–Miina antaa vähän vielä lämmintä.

Kiukaan kivet sähäjävät kuin sata sylkevää kissaa, minusta tuntuu kuin ne tuossa tuokiossa karkaisivat terävine kynsineen kimppuuni ja repisivät minut palasiksi. Huutaen ja voivotellen pakenen minä niitä kyykylläni lattialle, mutta hän komentaa ylhäältä katon rajasta:

–Nyt saa Miina tulla kylvettämään!

Ensin jalkapohjiin, sitten hartioihin ... nyt selkään ... pohkeihin ... taas takaisin jalkapohjiin ... vielä vähän ... vielä vähän ... ääh! ... uh! Sillä lailla ... sillä lailla... Hankaa nyt!... Lyö nyt! Kovemmin! kovemmin! etkö sinä jaksa hutkia!

–Ihanhan te poltatte itsenne ja minut.

–Eihän tämä vielä mitään ... mitenkäs Miina sitten helvetissä! – (Hän laskee vielä leikkiä, pakana!) – eihän tämä vielä mitään miehen löylyksi... Miina käypi vielä terästämässä.

Käsikurkalta heittää Miina-parka, silmiään varjellen, vielä kaksi kipallista uuniin. Kiuas kiljuu, ulisee, siell' on sata uutta kissaa sähäjämässä, ja parkuen pakenen minä saunakamariin.

–Eihän tätä enää kestä kivetkään halkeamatta, kuulen saunapiian valittavan.

–No, laitahan sitten suihku reilaan.

Hän on kuin nyljetty hylje siinä, missä hän seisoo jäisen suihkun alla. Mutta siitä tulee liian hitaasti ja vähän vettä, piian täytyy täyttää kaksi sankoa, kiivetä lauteille ja valaa ne sieltä hänen niskaansa.

Nyt ovat hänen mielestään enimmät hiet irtauneet ruumiista, ja hän nousee takaisin lauteille.

–Pesetä sinä itsesi sill'aikaa, kun minä täällä vielä vähän lämmittelen.

–Eikö voisi avata peltiä?

–Elä helvetissä laske lämmintä pellolle ... jumalan viljaa se on lämminkin, tiemmä.

–Pestäänkö herran pää?

–Pestään.

–Odotahan vähän, Ville ... menkää, Miina, noutamaan pullo olutta ... janottaa vähän ... että pääsisi tässä taas vähän hikoilemisen alkuun.

Istuen lauteitten reunalla juo hän yhdellä siemauksella kaksi lasia ja lahjoittaa loput jalomielisesti saunapiialle.

Sill'aikaa kun minua pestään, loikoo hän siellä liikkumatonna ja puhaltaa vain silloin tällöin pitkän, mahtavan päristyksen sieraimistaan. Mitä hän miettineekään, mutta nerolta hän minusta tuntuu omaan itseeni verraten, jättiläisnerolta kaikkien saunanerojen joukossa. Jos oli suomalaisilla saunajumala, jos oli heillä löylynhaltija, jota palvelivat, niin tuommoinen mahtoi hän olla.

–Vai on siellä premieeri tänään Suomalaisessa Teatterissa? – Ja hetken kuluttua:

–Mutta se se on mainio näytös siinä Minna Canthin »Murtovarkaudessa» se saunanäytös.

Kun minä olen istuutunut ammeeseen huuhtoutumaan, laskeutuu hän vihdoin viimeinkin pestäväksi.

On nautinto nähdä hänet pesupenkillä. Hän on nyt niin pehmennyt, että hän valuu kuin taikina siihen kiinni, niinkuin tahdoton taikina, jota saunottaja saa leipoa, alustaa ja pyöritellä mielensä mukaisesti. Kuta kauemmin se häntä pyörittelee, hankailee ja muokkailee, sitä onnellisemmalta hän näyttää. Kuta kiihkeämmin se häntä saippuaa, höylää ja hieroo, sitä autuaallisemmiksi käyvät hänen asentonsa.

–Jos Miina vielä vähäisen vetelee paljaalla kädellä selkäpiitä pitkin.

Minä olen jo aikoja sitten saanut lakanani, mennyt saunakamariin, kuivaillut ja olen jo puoleksi pukeutunutkin, kun alkaa kuulua veden läiskettä saunasta.

–Mitä ihmettä se siellä vielä?

Siellä on leveä, punainen möhkäle selkää ja olkapäitä ammeessa. Hänet on pesty, ja hän ottaa parhaillaan puolikylpyä.

–Sata ja viisikymmentä! huokaa saunapiika nääntyneellä äänellä.

Hän saa lakanan hartioilleen, heittäytyy selälleen sänkyyn, peittelyttää itsensä huolellisesti, tuottaa puoli pulloa olutta, tyhjentää sen, otattaa tupakat esille palttoonsa taskusta ja vasta sitten, kun hän on saanut paperossinsa sytytetyksi, huokaa hän, vähän alakuloisesti:

–Huhhuh! kylläpä tuntuu hyvältä.

* * * * *

En malttanut jäädä häntä odottamaan, eikä hän minua kiellellytkään. Menin Kämppiin. Tunnin kuluttua ilmaantuu hän sinne, posket kiiltävinä ja pingallaan ja tukka kauniisti jakaukselle kammattuna.

Tyynesti istuutuu hän viereeni, ja ystävällisesti, silmät vähän laimeina, virkkaa minulle Sasu Punanen:

–Minkä tähden läksit sinä kesken pois saunasta ... minä toki otin vielä höyrykaappiakin kylvyn päälle.


lauantai 30. maaliskuuta 2013

Auringonkukkia


Vincent van Gogh maalasi kaksi sarjaa auringonkukkia (tournesols) 1886-1888 Pariisissa ja Arlesissa. Jälkimmäisen sarjan kukat ovat vaasissa, edellisen eivät. Maalaussarja tuli kuuluisaksi viimeistään maaliskuun lopulla 1987. Tuolloin japanilainen vakuutusmagnaatti Yasuo Goto huusi viidentoista auringonkukan maalauksen 39,9 miljoonan amerikan dollarin ennätyshintaan.

Hinta oli huima. Edellinen kuvataiteesta maksettu ennätyshinta oli 10,5 miljoonaa dollaria renesanssimestari Andrea Mantegnan työstä. Kauan auringonkukat eivät nousukauden huumassa hintaansa pitäneet. Jo saman vuoden marraskuussa van Goghin Iirikset vaihtoivat omistajaa suuremmalla summalla.












perjantai 29. maaliskuuta 2013

Kiirastorstai ja kiiran veto


Kirkollisen juhlan lisäksi pitkäperjantaita edeltävällä kiirastorstailla oli vanhalle kansalle toinenkin merkitys. Silloin tehtiin kiiran ajo, suojattiin oma pihapiiri tulevaksi kesäksi käärmeiltä. Kotiseutu-lehdessä Kajaanin seminaarin oppilas O. Seppänen kirjoitti seuraavasti:

Sotkamon pitäjän Tipasojan kylän asukkaiden tärkeä merkkipäivä on ennen ollut kiiratorstai. Kiiratorstai on pitkänperjantain edellinen päivä. Se on saanut nimensä siitä, että silloin »vedettiin kiiraa». — »Kiiran vetäminen» tapahtui seuraavalla tavalla:

Otettiin vanha, tyhjä astia, jossa oli aikoinaan pidetty tervaa, täytettiin se vanhoilla kengän rajoilla ja muilla semmoisilla aineilla, mitkä palaessaan antoivat pahan hajun, ja pistettiin astiaan kimppu lyhyviä pintapäreitä. Astia asetettiin kelkkaan. Sitä ennen oli kelkkaan jo tuotu kuokka, viikate, hiilikoukku ja korento. (Kuokka, viikate ja hiilikoukku olivat teristään kiinni kelkan pajuissa niin, että varret viilsivät maata.) Sitten sytytettiin kelkassa oleva astia, josta nousi paha käry. Samalla lähti joku talon vakavimmista henkilöistä vetämään kelkkaa talon ympäri peltoja pitkin kulkien kahdesti myötäpäivään ja kerran vastapäivään »höpisten» samalla puoliääneen sanoja:

»Kitis kiira mehtään, Tulta savuva selekään.»

Tällaisella toimituksella uskottiin olevan semmoinen vaikutus, ettei »kiira» tule metsästä kartanoon. Kiiraksi sanottiin yhteisellä nimellä käärmettä, sisiliskoa ja sammakkoa.

Talossa, jossa oli »kiiraa vedetty», uskallettiin jättää lapset yksin kartanoon kesän kiireisinä aikoina, »kiiraa» kun ei tarvinnut »pelätä».

Kiiraa ei vedetä enää, mutta rakkaana ja salaperäisenä säilyy aina nimitys »kiiratorstai» paikkakunnan väestön mielessä. — Paljon on vielä niitä vanhoja ihmisiä, jotka ovat nähneet »kiiraa vedettävän» ja vetäneet sitä itse.

Kuhmossa kuuluu myös kiiraa vedetyn.  (Jatkokertomuksia)


* Kiirastorstai. evl.fi
* Kiirastorstai. sks

torstai 28. maaliskuuta 2013

Oulun yön valot


Kevät on tulossa, vaikkakin pienin askelin. Yössä valot palvelevat kulkijaa, joskin toinen lamppumalli saa epäilemään omaan kuntoaan. Kamera kuitenkin todistaa, eivät pelkästään silmät näe kahtena.


keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Oulun ensimmäinen Rolls-Royce



Tänään 1863 syntyi Henry Royce, joka loi automaailman ikoniksi muodostuneen Rolls-Roycen. Ensimmäiset autot valmistuivat 1904. Myöhemmin samana vuonna hän tapasi Charles Rollsin, joka kanssa hän yhdessä suunnitteli uuden mallin, joka esiteltiin Pariisissa marraskuussa. Rolls kuoli lento-onnettomuudessa 1910, pääinsinööri Royce jäi vastuuseen automallin kehityksestä.

Jo varhain Rolls-Roycesta tuli tunnetuksi luotettavuudestaan. Aivan varhaiskauden autoissa ei ollut lainkaan kansan malleja. Rolls-Royce pikku hiljaa alkoi erottautua parhaimman parhaimmiston valinnaksi.

Rolls-Royce pantiin merkille Suomessakin. Autokauppias Sergei Nikolajeff Jr tuli jossakin puolihuolimattomasti todenneeksi, että yhden Rolls-Roycen myyntitulolla eläisi vuoden. Ajatus oli monista kiihottava. Varsinkin 1920-luvun mittaan autojen maahantuojiksi ja myyjiksi oli pyrkyä. Rolls-Roycen tai minkä tahansa muun auton ostajat taisivat vuosikymmenellä olla kyllä vähissä.

Ensimmäinen Rolls-Royce Ouluun hankittiin kesällä 1921. Eversti (ja Uleå Oy:n johtaja) Reinhold Weckman (1865-1949) ilmoitti elokuun loppupuolella Oulun poliisilaitokselle hankkineensa auton, merkiltään Rolls-Royce, tehtaannumero 183. Poliisivirkamiehet kirjasivat ylös autosta tarkkoja tietoja, muun muassa renkaiden koon (sekä edessä että takana 935x350 mm) ja sylinterien määrän (kuusi), mutta mallia ei mainittu. Silver Ghost auto lienee kuitenkin ollut. Rolls-Roycea kuljetti Michael Klimoff (s. 1890). Hänet oli palkattu tehtävään Helsingistä.

Weckmanin autovalintaan on saattanut vaikuttaa se, että Mannerheimilla oli ollut käytössään samanlainen vuodesta 1918 lähtien. Mannerheimin Rolls-Royce oli nähty Oulussakin heinäkuussa 1920.


(kuvassa Rolls-Royce Silver Ghost vm. 1920, wikipedia)



maanantai 25. maaliskuuta 2013

Leonard Nimoy levylaulajana

Tänään 1931 syntyi Leonard Nimoy, joka muistetaan Star Trekin Spockina. Muistellaan miehen levytuotantoa. 1960-luvulla tv-sarjan menestys ei poikinut tuotantoyhtiöille lisätuloja video- tai dvd-myynteinä. Näyttelijät sen sijaan saattoivat leventää leipäänsä levylaulamalla. Star Trekistä niin tekivät William Shatner ja Nimoy.
Shatnerin Deccalle tekemä The Transformed Man (1968) sai tylyn vastaanoton. "Eihän se edes laula levyllään", oli yleinen aikalaiskommentti, ja sittemmin levy on usein esillä maailman huonointa levyä mietittäessä. Nimoyn Dotille tekemä esikoinen Music from Outer Space (1967) oli vastaavanlainen 'spoken word' tuotos.
Nimoy vältti kuitenkin ankaran kritiikin avaruussaundeilla, ja nopealla toisella levyllä Two Sides of Leonard Nimoy (1968). Toisella Nimoy lauloi, puhe-esityksiä oli vain kaksi. Tyylilajina oli pääasiassa folk. Levyllä oli yksi Nimoyn sanoitus. Folk-linjalla tv-tähti pysyi lyhyen levytysuransa loppuun saakka.
Leonard Nimoy selviytyi levytyksistä kunnialla. Mitään maailmoja mullistavia teoksia ei syntynyt, mutta ihan kuunneltavaa kuitenkin. Kai levyjä meni kaupaksikin, koska kolmen, neljän vuoden aikana ilmestyi kaikkiaan viisi levyä. Viimeisillä oli Nimoyn itsensä säveltämiä ja sanoittamia biisejä.
Levytysuran päättymisen jälkeen (viimeinen levy ilmestyi 1970) Nimoy suuntasi kirjallisille areenoille. Vuonna 1973 ilmestyi ensimmäinen runokokoelma You & I. Seuraavan kymmenen vuoden aikana ilmestyi kuusi runokokoelmaa ja omaelämäkerta I Am Not Spock (1975).




Youtubessa kuunnelluin Nimoyn biiseistä taitaisi olla I Walk the Line. Tuotannon heikoimpia hetkiä lienee Twinkle, Twinkle, Little Earth.


Merirosvon synty, retket ja surullinen kuolema

Lisiä sarjakuvan esihistoriaan









Vuonna 1871 ilmestymään alkanut pilalehti Weitikka julkaisi eriskummallisen kuvasarjan Merirosvon synty, retker ja surullinen kuolema (Seitsemässä näytöksessä). Kuvakertomus julkaistiin viidessä osassa, numerossa 4/1871 ilmestyi kolme ensimmäistä ruutua, jatko ruutu kerrallaan numeroissa 6, 7, 9 ja 10.

Tekijästä ei ole lehdessä mainintaa, mutta "lähetetty" viittaa suomalaiseen avustajaan ja myös aihe kotimaiseen tekijään. Nykylukijalle ei enää kertomuksen huumori avaudu. Joku ruotsalainen on ilmeisesti lähtenyt suuri suisesti Suomea valistamaan/valloittamaan.

Weitikasta ei tullut pitkäikäistä lehteä. Sen ilmestyminen loppui vuoden 1872 keväällä. Numerosta 1/1872 lehti aloitti vastaavan kuvasarjan Filosofin (tieto-viisaan) kosto, kertoelma kuudessatoista luvussa. Vain yksitoista kuvista ehti ilmestyä.




sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Rokkia sinivalkokankaalla


Oulussa on meneillään vielä tämän päivän Musixine -elokuvafestivaalit. Musixine pitää esillä musiikkielokuvaa, ja tähän teemaan liittyen eilen oli Sinivalkokangas rokkaa -seminaari, jossa Asko Alanen esitteli rockin vaiheita suomalaisissa elokuvissa. Esitelmän mittaan rakentuikin kuva rokkenrollin taipaleesta filmeissä.

Ensimmäiseksi elokuvaksi, jossa rock mainitaan Alanen esitteli Matti Kassilan Kurittoman sukupolven (1957). Porvarillisten perheiden jälkikasvu jytää kristallikruunut heiluen Heikki Aaltoilan junkjazzin tahdissa. Musiikki on kurittomuuden ja  sukupolvikapinan merkki yhdessä viinan ja modernin taiteen (!) kanssa.

Samalta vuodelta on Armand Lohikosken Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä (1957), jossa ennen kiertueelle lähtöä Pekka ja Pätkä päättävät opetella musiikkiliikkeen ikkunassa olevista nuoteista "viimeisimmän hullutuksen" Hippaa ja hoppaa (sävel Toivo Kärjen). Soitto kerää yleisöä ja laajenee Sacy Sandin esitykseksi.

Rock oli siis joko kurittomuuden kuvastaja tai huumorin lähde. 1960-luvun mittaan rokahtavia biisejä oli mukana tuolloin suosituissa iskelmien ympärille rakentuvissa musiikkielokuvissa. Elokuvateollisuuden suuri murros ja pitkä näyttelijälakko antoivat laulajille mahdollisuuksia kankaalla. Suosiossa oli kuitenkin Paul Anka ja Cliff Richards käännösiskelminä.

Rock ei oikein luontevasti istunut elokuvamusiikiksi. Maailmalla rokkaritkin elokuvamusiikkia tehdessään suosivat mieluimmin taidemusiikkia tai muita lajeja kuin omaansa. Pari istuvaa esimerkkiä Alanen kuitenkin näytti. Lapualaismorsiamessa (1967) Vanhalla vapunvietossa taustalla soi Blues Section ja Jörn Donnerin Sixtyninessä (1969) Kirka.

Varsinainen rockmusiikkielokuva Suomessa syntyi Hurriganesin ympärille. Pienellä budjetilla tehty Kuumat kundit (1976) rakentui Hot Wheels -levyn tekemisen ympärille, mutta dokumentaarisuus jäi harhaileviksi hetkiksi ja kehyskertomus heppoiseksi.

Punkin elokuvayleisölle teki tutuksi Tapio Suomisen ajankuva Täältä tullaan elämä (1980) ja Kaivopuiston konsertit Taavi Kassilan Jousiampujan (1982) alku.

Kaurismäkien työ elävöitti suomalaista musiikkielokuvaakin. Saimaa-ilmiöstä (1981) puhuessa Alanen unohtuu pohtimaan, miten tuo elokuva oli kontaktien luomisen aikaa. Varsinkin Aki Kaurismäki on myöhemmin runsaasti käyttänyt elokuvissaan tuolloin tapaamiaan ihmisiä. Hamlet liikemaailmassa synnytti myös Melroselle erinomaisen rockvideon. Leningrad Cowboys -elokuvat kokonaisen tuoteperheen.

1980-luvulla rock ei ollut enää mikään uutuus, ja se asettui luontevaksi osaksi elokuvia. Syntyi säveltäjien ja ohjaajien yhteistyötä, esimerkiksi Hectorin ja Lauri Törhösen ja Claes Olssonin ja Yarin välille. 1990-luvulla rockistakin alkoi tulla nostalgiaa, mutta Alanen ei pitänyt useissa tähdistä henkilökuvaa luovissa elokuvissa käytettyä elämän katoavaisuus -teemaa kovin rockhenkisenä.

Viimeisimmät vaiheet piti Alasen ajan puutteen vuoksi harppoa. Joka tapauksessa hän piti nykytilaa hyvänä, monipuolisena ja paljon rokkaavana. Onhan nyt kaksi musikaalielokuvaakin tehty, joista luontevampana Alanen piti Neil Hardwickin Jos rakastat -filmiä (2010). Erityismaininnan saivat tuoreista dokumenteista Kovasikajuttu ja Soundbreaker.

Loppukuvaksi Alanen näytti Miss Farkku-Suomea (2012). Ei oululaisia mielistelläkseen, vaan sen tarinan vuoksi.






perjantai 22. maaliskuuta 2013

Ja Alvar Aallolle kirja Tito-kojootista


Otavan julkaisema ja Helmi Setälän, Anni Swanin ja Arvid Lydeckenin toimittama lastenlehti Pääskynen julkisti joulukontissaan 1910 kilpailun. Lukijan kuului leikata yllä olevan kuvan palat erilleen ja koostaa niistä hevosen kuva. Helpotukseksi kerrottiin, että hevonen seisoo lähteen reunalla. Oikein tehtävästä suoriutuneiden kesken luvattiin arpoa kirjapalkintoja.

Tammikuun 1911 numerossa kerrottiin, että lehteen oli tullut 1695 hevosen kuvaa, joista oikein oli 963. Pääpalkinto, kirjoja 25 markalla, meni keuruulaiselle Ester Petäiselle. Viidelletoista oikein ratkaiseelle annettiin kirjoja viiden markan arvosta, ja lisäksi oli arvottu 101 kappaletta Ernst Thompson Setonin (1860-1946) Tito -kirjoja (Otava 1910). Kaikkien nimet on lueteltu lehdessä.

Nimiluettelossa katse tarttuu tuttuun nimeen Alvar Aalto. Hugo Alvar Henrik Aalto syntyi 3. helmikuuta 1898 Kuortaneella. Kilpailun aikaan 12-vuotias nuori on siis onnistunut hevosen kokoamisessa ja onni on häntä arvonnassa suosinut.

Mitä lienee arkkitehdin alku pitänyt poikapartioliikkeen perustajiin kuuluneen Setonin Tito-kojootista kertovasta kirjasta?





James T. Kirkin tuleva syntymäpaikka


Yhdysvaltain Iowan osavaltion Riversidessa on muistolaatta, jossa kerrotaan sen olevan kapteeni James T. Kirkin tuleva syntymäpaikka. James Tiberius tulee syntymään tänään 22. maaliskuuta. Kirkin tulevasta syntymävuodesta on erilaisia käsityksiä. Kuvan muistolaatta ehdottaa vuotta 2228, englanninkielinen wikipedia 2229 ja Star Trek Encyclopedia 2233. Viimeisimmän on myös Memory Alpha hyväksynyt viralliseksi kaanonin mukaiseksi tiedoksi ja täsmentää sen tähtipäivämääräksi 1277.1. Vaikka Kirk olikin syntynyt maassa, niin nuoruutensa hän vietti Tarsus IV:llä. Se päättyi 13-vuotiaana siirtokunnassa tapahtuneeseen joukkomurhaan.

Star Trekin maailmoissa tuttua kapteeni Kirkiä näytteli pitkään William Shatner. 1960-luvun televisiosarjan jälkeen Shatner tuotiin valkokankaalle Kirkinä aina vuoteen 1994 saakka. Nyttemmin Kirkiä näyttelee Chris Pine.

Iowan Riverside ei ole mikään suuri paikka. Maaseutupaikkakunnalla oli vuoden 2010 väestölaskennan mukaan 993 asukasta. Vuonna 1872 perustettu kaupunki ei koskaan ole ollut suuri. Vuonna 1985 asukkaat pohtivat teemaa kesätapahtumalleen. Eräs Steve Miller muisti Star Trekin luojan Gene Roddenberryn kirjoittaneen, että James Kirk olisi syntyvä Iowassa. Valtuusto ehdotti, että Riverside julistautuisi Kirkin tulevaksi syntymäpaikaksi. Asiasta otettiin yhteyttä Roddenberryyn ja tämä suostui ideaan.

Niinpä Riversidella on teema kesäjuhlilleen. Tosin Paramountin vaatimat lisenssimaksut nimien käytöstä ovat olleet seutukunnalle aivan liikaa. Siksi Kirkin pronssipatsas jäi toteuttamatta ja Star Trek ja Enterprise -nimiä ei julkisesti ole missään. Sentään taajamassa on USS Riverside, Voyage kotimuseo ja ehkäpä muutama turisti enemmän kuin aikaisemmin.



torstai 21. maaliskuuta 2013

Carl Barksin maalaukset ja piirrokset


Eilen posti toi mainoksen, jonka mukaan kerran jo hyllytetty Carl Barksin maalaukset ja piirrokset -teos ilmestyy sittenkin suomeksi. Alkujaan Carl Barksin koottujen jatkoksi piti ilmestyä vielä yhdestoista kolmen kirjan paketti, joka olisi sisältänyt muun muassa täydellisen indeksoinnin kirjasarjaan ja nämä nyt julkaistavat maalaukset ja piirrokset. Paketti piti tilata erikseen, mutta sille ei riittävästi ostajia ollut.

Carl Barksin koottuja (30 osaa) postissa hakiessa ja etenkin maksaessa tuli monta kertaa mieleen, että tämän tyylisistä kirjasarjoista kustantajat saisivat/ovat saaneet korvaajan takavuosikymmenien tietosanakirjoille. Nekinhän ilmestyivät muutaman kirjan paketteina, ja niitä maksettiin kuukausierinä.

Barksin koottujen jälkeen Sanoma Magazines on julkaissut myös Don Rosan kootut, yhdeksän osaa. Rosan koottujen viimeinen osa ilmestyi vasta hiljan tämän vuoden puolella. Disney ei pitänyt Rosan kirjoittamista jälkisanoista ja sen ruotimisesta miksi Rosa ei enää tee sarjakuvia. Epilogi poistatettiin kirjasarjasta, ja siksi yhdeksäs osa ei tullut tilaajille ajatellussa tahdissa. Rosan jälkisanat on julkaistu netissä, suomeksikin.

Carl Barksin maalauksista ja piirroksista julkaistaan kahden ja puolen tuhannen kappaleen numeroitu painos. Kiinnostuneet voivat suunnata osoitteeseen www.carlbarks.fi.

Jäämme odottamaan, mitä Sanomalla seuraavaksi keksitään.



* Kvaakissa on keskustelu tästä mainoksestakin.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Animatricks Galleria

Antti Laakso. Viimeinen elefantti (2008).


Huhtikuun lopulla Bio Rexissä Helsingissä järjestetään Animatricks -animaatioelokuvafestivaalit. Festivaalien ohjelmisto julkistetaan huhtikuun alussa, mutta festivaalisivustolla voi päästä animaatioelokuvan pariin vaikka heti. Uusitulla sivustolla on muun muassa galleria, johon animaatio-ohjaaja Ami Lindholm on valinnut kuusi perheaiheista lyhyttä animaatiota.

Hiljan Oscar-gaalassa lyhytelokuvan pystin voittanut Shawn Christensen kiitteli Elokuva-akatemiaa, että se on julkaissut kaikki ehdokkaat DVD-levynä. Näin filmit saivat lisää näkyvyyttä. Varmaankin DVD oli tarpeen, että valitsijat pystyisivät äänestämään. Lyhytelokuvien ja muille kuin lapsille tarkoitettujen lyhyiden animaatioiden levityskanavat ovat vähissä. Suomessa on onneksi Yleisradio, mutta sen ohjelmapaikat eivät parhaisiin katseluaikoihin satu.

Animaation tekijöillä on siis ongelma. Mistä saada yleisö?

Festivaalisivusto on tähän mainio keksintö. Juuri se paikka, jonne animaatioista kiinnostuneet klikkailevat. Animatricks Galleriassa on kolmen kuukauden välein vaihtuva sisältö, pääasiassa kotimaista tuotantoa. Gallerian kuraattori Lindholm on toukokuun lopulle saakka esillä olevaan kattaukseen Kuka huutaa korvassasi? valinnut viisi kotimaista ja yhden kansainvälisen työn. Lindholm on esitellyt kaikki. Esimerkiksi näin:

Michael Dudok De Witin piirrosanimaatio Father and Daughter (2000), on mielestäni ehkä maailman paras animaatio. Se kertoo pelkän liikkeen, pyöräilemisen, avulla elämän mittaisesta kaipuusta. Alussa isä ja tytär pyöräilevät rantaan ja isä lähtee soutaen merelle. Kun isää ei kuulu takaisin, tytär jatkaa elämäänsä mutta palaa aina rantaan katsomaan. Seurana on ystäviä, mies, lapsia. Alussa tytöt pyöräilevät kepeästi mäkeä ylös, loppua kohti elämänpyörä hidastuu ja vanha nainen jaksaa vaivoin soittaa kelloa vastaantulijalle. Elokuvaan on kerätty kaikki kaipauksen hetket, jotka lopussa saavat viimein täyttymyksen.

Kannattaa poiketa katsomassa.


* Animatricks Galleria


tiistai 19. maaliskuuta 2013

Teini kuolee häpeään



Ville Pirinen
Yhesti yhes viidennes paikas
Suuri Kurpitsa 2012


Tamperelainen sarjakuvaseura Suuri Kurpitsa julkaisi neljä vuotta sitten Ville Pirisen pienen sarjakuvakirjan Yhesti yhes paikas (2009). Se kuvitti tarinoita, joita kerrotaan tosina – totuuden vakuutena oli se, että kaikki kerrottu oli tapahtunut jollekin kaverin tutulle. Useisiin tarinoihin liittyi joku häpeällinen tai karmaiseva elementti. Jutut jäävät askarruttamaan mieltä. Kyllä tällaistakin tapahtuu, kai.

Yhesti yhes paikas sai sen verran huomiota ja suosiota, että pikkukirjasia ilmestyi lisää. Nyt sarja on edennyt jo viidenteen osaan. Ensimmäisessä osassa Pirinen piirsi ja kertoi huolellisesti painottaen tarinan olevan totta. Se oli tärkeää teoksen idean kannalta. Näitä tarinoita yleensäkin kerrotaan vakavalla naamalla yrittäen saada toinen asettumaan tarinan henkilön asemaan.

Viidennessä tarinakirjassa perusolettamus valahtanut valjuksi. Pirinen teoksen alussa kertoo vitsin ja tiivistää idean lyhyesti: ”jutut on ehkä melkein totta”. Muutoinkin Pirinen ottaa enemmän vapauksia totena esittämisen suhteen. Lapin ryyppäämistä kuvatessaan hän esittää useita vaihtoehtoisia tarinankaaria, toinen toistaan karmaisevampia. Tietenkin Pirinen tekee tämä totuuden vaatimuksen täyttäen, tehden jopa kaavioita siitä miten kertomus on muuttunut kulkiessaan suusta suuhun.

Uusimman kokooman ensimmäisessä kertomuksessa pääosassa on videokameran lahjaksi saanut teinipoika. Kuten Pirinen kertoo, 1980-luvulla eivät nuoret saaneet kalliita lahjoja ilman käytännöllisen hyödyn ajatusta. Videokameralla oli kuvattava serkun rippijuhlat.

Serkukset harjoittelevat kameran käyttöä edellisenä iltana kuvaamalla muun muassa pornolehden kuvia. Seuraavana päivänä samalle nauhalle kuvattiin sukujuhlat kaikkine kliseineen. Juhlien päätteeksi katsottiin kuvattu. Tietenkin koko suku näkee vilahduksen harjoituspornokuvista. Sellainen teinihäpeä ja nolostuminen kulkee mukana läpi koko elämän, summaa Pirinen kertomuksen.

Ville Pirisen Yhesti yhes paikas -sarja on mitä mainiointa nykykansanperinteen taltiointia. Tarinatyypille on oleellista kertomisen tapa. Viisaasti Pirinen ei ole jäänyt toistamaan ensimmäisen osan rakenteita, vaan antaa kirjasarjansa kehittyä ja muuttua osa osalta. Näin mukaan tulee uusia ulottuvuuksia. Päästäkseen sisään Pirisen kansantarinamuunnelmiin lukeminen kannattaa aloittaa ensimmäisestä osasta.


Julkaistu Kaltiossa 6/2012


Aikaisemmista osista katso

* Pirinen yhesti ja toisesti

Juttuja on ilmestynyt jo kuudeskin kokoelma.


maanantai 18. maaliskuuta 2013

Muodollista, kiitos!



Mari Koppinen kirjoitti eilen Helsingin Sanomain nettisivuilla, että orkesterikulttuuri pitäisi räjäyttää. Kolumnin mittaan Koppinen lievensi otsikossa julistamaansa, ja lopulta toiveiksi jäi jo monin paikoin toteutettuja ja tuttuja taidemusiikin kynnyksen madaltamiseksi käytettyjä keinoja. Koppinen ei ole otsikoineen yksin. Sinfoniaorkesterien saamat kulttuurirahat ovat olleet intohimojen kohteena monesti aikaisemminkin.

Sinfoniaorkesteri on iso ja raskas organisaatio. Sitä ei missään suhteessa voi pitää dynaamisena ja helposti uusiin tarkoituksiin muokattavana ja muotoutuvana. Siksi orkesteri näyttäytyykin muodollisena ja luutuneena, kuten Koppinen kirjoittaa. Mutta se vain osatotuus. Hiljan Ismo Alanko ihmetteli sitä miten vähin harjoituskerroin iso orkesteri on valmis esityksiin. Kaikilla soittajilla on pitkä koulutus, ja se näkyy toimintakyvyssä. Alangon mukaan pienet orkesterit eivät samaan kykenisi.

Suomessa on "jopa kolmekymmentä" sinfoniaorkesteria. Tosin täysi miehitys on niistä on vain muutamalla. Oulussa täydestä vahvuudesta puuttu kolme virkaa. Sinfoniaorkesterin nimellä kulkee myös kaksitoista jäsenisiä kaupunginorkestereita. Koko vaikuttaa paljon siihen mitä voi esittää.

Koppisen kovasti moittima muodollisuus on tärkeä osa musiikkikokemusta. Se luo konserttisaliin turvallisen ilmapiirin. Kun sellainen on syntynyt, kuulijat ovat valmiimpia ottamaan vastaan uusia kokemuksia, uusia häiritseviäkin nautintoja. Konserttimusiikki ei ole taustamusiikkia, joka soljuu korvasta toiseen. Turvallinen tunne konsertissa auttaa heittäytymään musiikin vietäväksi. Silloin György Ligetin (1923-2006) musiikin koukut on mahdollista tunnistaa.

Muodollisuus on siis mahdollistaja. Siitä ei pidä pyrkiä eroon.








sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Solutuksen kuution



ulkoisten tuoksuun  
solutuksen kuution  
ulkoisen tuoksunut  
koulutustuki enson
tuloksien tuoksuun  
luontokeskus uunit  
ulkoisen kuntoutus  
konsulin sotkeutuu
luokituksen suonut  
luontokeskus uinut  
luokseni tuoksunut  
sokolin sukeutunut
luokituksen osunut  
koulutusten uskoin  
luokseni kuntoutus  
kouluun nostetuksi
luokituksen noustu  
koulutuksen suntio  
luokkien suostunut  
sulokkuus nuottien
oikutteluun kossun  
koulutuksen soinut  
kokeilun suostunut  
kuntoutuksen suoli
luokitukset nousun  
koulutuksen sointu  
kuunnelko suositut  
kuntoutuksen louis
ulostuksen kuution  
koulutuksen nousit  
kuunnelko suosittu  
kuntoutuksen liuos
tuloksen sinkoutuu  
kuuletkos onnistuu  
lukuinnostus eukot  
tuoksukin seulonut
suukottelun uskoin  
kuuletkos innostuu  
konsultoitu kuusen  
tukkoisuus luennot
kukoistus luutonen  
oksisto kuunteluun  
kostosi kuunteluun  
uskonnot sulkeutui  
tuoksuton luukisen  
koostunut luukisen  
kokous suunnittelu  
kokous suunniteltu  
ostosten kuuluukin

lauantai 16. maaliskuuta 2013

Coo-ee!


Jatkokertomuksissa on kuukauden verran pyörinyt Robert Leightonin (1859-1934) Etelämeren saarille sijoittuva seikkailukertomus Coo-ee - Boyscoutkertomus Etelämeren saarilta. Nyt loppu lähestyy, 32. ja viimeinen luku ilmestyy ensi tiistaina. Leighton oli brittikirjailija, joka sijoitti seikkailunsa historiallisiin kehyksiin. Netin perusteella nykyisin parhaiten muistetaan hänen viikinkiaikaan sijoittuvat tarinansa.

Suomessa Leighton tuli tunnetuksi Etelämerelle sijoittuneista tarinoista. Molemmat suomennetut kirjoina julkaistut seikkailut tapahtuvat siellä. Coo-een julkaisi Kustannusosakeyhtiö Ahjo vuonna 1920 ja WSOY kustansi Valtameren aarre - seikkailukertomus Etelämeren saarilta -teoksen 1933.

Jatkokertomuksissa julkaistu Coo-ee on eri suomennos kuin Ahjon julkaisema. Alkuteos Coo-ee! A story of peril and adventure in the South Seas oli suomentaja Uuno Salanderin käytettävissä Ahjon kirjaa tehtäessä. Aikakauslehti Vivuttaren tuntemattomaksi jääneellä suomentajalla ei tuota teosta ollut. Hän käänsi tarinan ruotsista, sen kavaltaa teoksen alaotsikko. Ahlen & Åkerlunds julkaisi kirjan Göteborgissa 1912 nimellä Coo-ee! - en boyscotberattelse fran soderhavsoarna. Sieltä siis tulee Vivuttaren suomennoksen erikoinen "boyscoutkertomus".

Tarinalla ei ole mitään tekemistä scoutien eli partiolaisten kanssa. Ruotsissa alaotsikkoa oli muutettu, koska kirja ilmestyi partiolaiskirjasarjassa. Pääosassa ovat nuoret miehet, jotka saavat yllättävän arvonylennyksen, mutta ovat he jo asemansa vaatimat koulut käyneet. Hyvin oli oppi päähän mennyt, eikä nokkeluuttakaan puuttunut.

Mutta lukekaa itse. Jos alkukielellä haluatte lukea, niin sekin onnistuu. Coo-ee on digitoituna netissä.



Coo-ee - Boyscoutkertomus Etelämeren saarilta. Jatkokertomukset.



perjantai 15. maaliskuuta 2013

Kuvia Musteklubilta


Torstai-iltana Huutomerkin Musteklubilla. Tilaisuudessa muun muassa julkistettiin Pirjo Suvilehdon Morfeuksen koirat (ntamo 2013).









torstai 14. maaliskuuta 2013

Valkoista savua


Vatikaanin valkea savua saatiin jo eilen. Paavinistuimelle tuli valituksi  argentiinalainen Buenos Airesin arkkipiispa Jorge Mario Bergoglio (s. 1936). Jatkossa hänet tunnetaan Franciscus I:nä.

Pietarin kirkon aukiolle kerääntynyt väki otti uuden paavin ilolla vastaan. Franciscus oli ilmeisen tyytyväinen saamastaan vastaanotosta. Siksi nämä kuvat Vatikaanin suorasta nettilähetyksestä.

Uuden paavin valitsemaan nimeen liittyy koulumuisto. Ala-asteella käsiteltiin katolista kirkkoa ja paaveja. Katolisuuden tuntemukseni rajoittui lähinnä Franciscus Assisilaiseen, josta oli uskonnon oppikirjassa lempeitä tarinoita kerrottu. Käydessäni läpi paavien luetteloa tunsin pientä pettymystä, koska kukaan kirkon johtaja ei ollut valinnut Assisilaista esikuvakseen. Nyt siis on!






LinkWithin

Blog Widget by LinkWithin

Viimeisimmät kirjoitukset