lauantai 27. tammikuuta 2018

Hajamietteitä sadan vuoden takaa

Onhan tähän maailmanaikaan saanut tottua melkein mihin outoon ja uuteen tahansa, yllätykseen yllätyksen jälkeen. Kansalliset ja isänmaalliset ihanteet entisine sisältöineen kielletään. Ei ole mikään alkeellisinkaan oikea, puhumattakaan kauniista ja todesta ja pyhästä, enää semmoisenaan tunnustettua. Nuo sanat, kun ne lausuu, kuuluvat miltei muinaistarumaisilta, jonain etäisenä historiallisena aikana tunnustetuilta ja käytäntöön sovelletuilta. Kaikki arvot arvotetaan uudestaan. Siitä olen tässä lehdessä jo ennen esittänyt eräitä esimerkkejä. En olisi luullut, että enää voitaisiin esittää mitään oleellisesti uutta. Ja kuitenkin on meillä lausuttu mielipiteitä, joiden takana on ainakin meille suomalaisille ihka uudenlaista valtiollista ajattelua.

Viipurin tapahtumat kyllä ovat voittaneet Turunkin tapahtumat sikäli, että venäläisiä kutsuttiin ja että ne tulivat suomalaisten avuksi vielä senjälkeenkin, kuin Venäjä oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden. Mutta ilmiö semmoisenaan ei kuitenkaan ollut laadultaan entisestä eroava eikä aatteeltaan uusi. Se oli vain sama taikina, joka kuohui yli reunain toisessa korvossa. Kansamme huonoimmat, valistumattomimmat ja vastuuttomimmat ainekset kyllä taas veriveljeilivät vertaistensa kanssa, ja sitä jatkuu tätä kirjoittaessa, mutta vaikka sitä valittikin, oli kuitenkin vielä olemassa se lohdutus, ettei siinä ollut mitään aatteellisesti ja periaatteellisesti uutta, ettei tapahtuman takana ollut mitään sitä kannattavaa teoriaa. Eihän lopulta ollut tarpeen muuta kuin riittävä fyysillinen voima toisen fyysillisen voiman voittamiseksi.

Se näytti sitä mahdollisemmalta, kun johtavalta sosialistiselta taholta nähtävästi oltiin venäläiseen apuun nähden omia kansalaisia vastaan samalla periaatteellisella kannalla kuin muutkin tämän maan kansalaiset. Sielläkin joskus, vaikkakin yleensä laimeahkosti vakuuteltiin, että oli toivottavaa, että vieraasta sekaantumisesta meidän sisäisiin selvittelyihimme tulisi loppu — niin pian kuin suinkin. Ollaanhan edelleenkin maailmanmattisia, sosiaalisen vallankumouksen asia on kaikkien maiden köyhälistöille yhteinen päämäärä, mutta erikoistaistelut ovat kunkin kansan keskuudessa suoritettavat omin voimin — jotakin sentapaista lausahtivat sosialistien johtajat kireelle pantuina, ja minä uskoin, naivisti kyllä, että tämä oli vilpitöntä suomalaiskansallista vakaumusta. Että veri sittenkin oli vettä sakeampi.

Olin sen mukaisesti kuvitellut, että venäläisen sotaväen täältä poistumisen toivo oli niin yleinen, ettei koko maassa ollut keitään muita kuin pistinsosialistit ja anarkistit sekä "ystävättäret", jotka eivät olisi huoanneet helpoituksesta sinä päivänä, jona viimeinen sotilasjuna oli viheltäytynyt irti Helsingin asemalta. Vaikka nyt keisari olikin "yhteisin voimin" kukistettu, vaikka täkäläisiä porvareja olikin yhteisesti "puristettu" ja "hierottu", saatu heiltä mielenosoitusapua ja muutakin, käyty käsikädessä ja suudeltu ja syleilty ja lippuja yhteen hulmutettu, niin hyvä olisi kuitenkin, jos heistä olisi päästy. Olisi ehkä vähän herkistytty eron hetkellä, itkahdettukin, mutta kuitenkin pian kuivattu kyyneleet niinkuin tavallisesti hiukan liian pitkäaikaisten ystävyyssuhteiden jälkeen.

Sillä olivathan ne vieraat olleet koko lailla epämukavia. Olivathan ne syöneet talon leipää, herkutelleet maitohuoneessa, makailleet parhaissa paikoissa, n.s. isännän ja emännän omassa sängyssä, kun nämä itse saivat pakoilla ladoissa ja riihissä ja aitoissa ja ullakoilla. Olihan heistä ollut vastusta väentuvassakin. Ei sielläkään yötanssien iloista huolimatta lie ollut vieraista aivan jakamatonta iloa. Eihän siellä ollut ennenkään erin suureen siivoon totuttu, mutta eiköhän sitä sittenkin ollut jonkun verran liikaa lujimmillekin hermoille ja aisteille. Ja kun uhkasi leipäpula, heinäpula, nälkä ja hätä, kun lehmät lakkasivat lypsämästä, kun lypsylehmätkin täytyi teurastaa, kun hevoset laihtuivat luurangoiksi, kun aina piti antaa vieraalle päältä omasta yhä vajuvasta laarista eikä ollut toivoakaan sen täyttymisestä. Ja olihan niiden hyvien veljien joukossa huonojakin veljiä, omin lupinsa ottajiakin — noin vain kaikkein lievimmin sanoen.

Olin siis usein jotenkin varma, parhaimpina päivinäni vallan varma siitä, että sosialistinen johtokin, samoinkuin kaikki muutkin kansalaiset tässä maassa, pitää venäläisen sotaväen täällä maan vaivana, josta on hetimiten päästävä, ja että se kaikessa hiljaisuudessa siihen suuntaan työskenteleekin, valmistaen veljiään, harjoittaen heidän keskuudessaan valistustyötä siihen suuntaan, että Suomi on Suomi eikä Venäjä; opettaen, mitä tämän maan itsenäisyys on ja mihin se oikeuttaa ja pakottaa meitä ja velvottaa heitä; että se oli tsaari, joka heidät tänne toi meidän tuhoksemme, että vallankumoussotamiehen on tehtävä toisin kuin tsaarin sotamiehen, että tulijan on muututtava lähtijäksi, sortajan vapauttajaksemme — myöskin omasta itsestään.

Ja minä olisin antanut pääni pantiksi, että kun tämä vapauttajasotilas tulee kysymään vapautetulta: "Kuules, toveri, kuuluuko se todeltakin vapauteesi, että meidän, aseveljien ja ystävien, täytyy erota nyt heti, sano, olenko minä sinulle epämukava, olenko liikaa?" — silloin suomalainen toveri vastaa: "Hyvä veli, elä pahastu, että sanon suoraan, mutta sinä olet liikaa. Leipä loppuu, kotonasi sitä ehkä on vähän enemmän, mene sinne; jollet mene, kuolemme molemmat nälkään." Venäläinen sanoo: "Mutta sinun porvarisihan on, niinkuin olet monta kertaa sanonut, samanlainen kuin minunkin: verenimijä, riistäjä, sortaja … olet sanonut tarvitsevasi, olet pyytänyt ja saanutkin apuani häntä puristaaksemme, tarvitset ehkä vieläkin. Teemme täällä niinkuin siellä, otamme hänen maansa ja tavaransa ja viljansa, ehkä se meille molemmille riittää kesään mennessä, ja porvarista, kornilovilaisesta, kerenskiläisestä, saksalaisesta ei väliä. Kun olemme suoriutuneet hänestä, silloin minä lähden." Mutta suomalainen toveri sanoo: "Kylläpä kyllä … niinpähän niinkin, kuomaseni … kiitos, kiitos kaikesta, mitä olet tehnyt ja mitä lupaat, mutta meillä tulee tässä sittenkin nälkä … koetan hoitaa itse oman porvarini, hoida sinä omasi." "Sinä siis tahdot?" — "Niin, ky-kyllä minä —"

Toveri, ystävä, jos hän todella oli sitä, olisi varmaankin ymmärtänyt tämän puheen, tai sanokaamme varmuuden vuoksi: hän olisi ehkä sen ymmärtänyt. Ainakin olisi se ollut hänelle sanottava. Ja vieras olisi ehkä lähtenyt talosta, niin pian kuin oli saanut kampsunsa kokoon. Ja olisi pantu toimeen huimaavat erojaiskemut ja eroikävän haihduttamiseksi vaikka lakkautettu niiksi päiviksi kieltolaki. Ja niin olisi asia ollut sitä myöten valmis, enkä luule, että meillä olisi tarvinnut olla tunnonvaivoja siitä, että olimme jääneet vieraalle mitään velkaa; vapautemme tilinpäätöksessä olisivat vastaavat ja vastattavat luultavasti olleet jotakuinkin tasan, varsinkin kun epävakaiset saamiset olisivat jääneet meidän poistettavaksemme.


Näin alkaa Juhani Ahon Hajamietteitä kapinaviikoilta. Kirjoitus on ilmestynyt Helsingin Sanomissa 27.1.1918 ja avaa päiväkirjamaisen teoksen.

Sadan vuoden takaisia tapahtumia voi siis seurata Ahon näkökulmasta kirjan avulla. Hajamietteet on luettavissa myös netissä.



* Juhani Aho. Hajamietteitä kapinaviikoilta I. PG



Ei kommentteja:

LinkWithin

Blog Widget by LinkWithin

Viimeisimmät kirjoitukset