Veikko Huovisen romaanin Kasinomies Tom (Otava 1990) alkuasetelma on huovismaisen kutkuttava: äiti on ennen kuolemaansa oikeudellisin järjestelyin taannut pojalleen asuinpaikan loppuelämäksi. Pitkilleen kukaan ei ole kiinnostunut noista järjestelyistä, ja poika Leo Bauer (nukkavieru entinen taideopiskelija) asustelee, elelee, kokee ilon hetkiä ja vastoinkäymisiä. Äidin muu perintö taitaa tulla hummatuksi.
Kun ei enää muuta ole, on kuitenkin mökki, jota Bauerin ei ole pakko pois luovuttaa. Oli tilanne mikä tahansa.
Talouselämän heiluvat konjunktuurit nousuvaiheessaan saavuttavat Bauerin mökinkin ja siitä tarjotaan huomattavan suuria summia. Uhkaillaan ja pelotellaan. Mutta Bauerin ei ole pakko siitä mihinkään hintaan luopua.
Niinpä tontin ostaneen keinottelija Tom Johanssonin on otettava Bauer mukaan suunnitelmiinsa ja kohennettava mökkiä, asennettava siihen sähköt, viemäröinti ja uudistettava julkisivu. Bauer olisi tyytynyt entiseenkin, mutta Johanssonin oli omien etujensa vuoksi tehtävä Bauerista edustuskelpoinen, osallinen maailmasta.
Tämä alkutilanne tuli mieleeni nykyisestä tekijänoikeuksien "kehittämistä" ja hallinnonalan vaihtoa koskevasta keskustelusta.
Ja kuten varmaan arvaattekin, kirjan lopussa vajaa vuosi myöhemmin Johansson on vararikossa ja Bauer saa tarjouksia teollisuusneuvos Röykältä.
Äiti-valtio on nykyisessä lainsäädännössä kauniisti määritellyt, etteivät tekijänoikeudet siirry toisen nimiin. Ei edes kossupullosta valomerkin jälkeen.
[Kannen tarrat kertovat erään kirjakauppaketjun maksullisesta kirjastokokeilusta 90-luvun taitteessa]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti