Turussa 1850-luvulla J. W. Lillja & Co:n tykönä kustannettiin ja painettiin mitä moninaisimpia teoksia. Rodolphe Töpfferin Herra Koipeliinista on aikaisemmin ollutkin puhetta. Project Gutenbergin sivuilta löytyy Gustaf Erik Eurénin (1818-1872) kirjoittama, "maalikuvilla selitetty" Suomen maan Meripedot (1855).
Kovin lukuisaa luetteloa meripedoista Eurén ei saanut aikaiseksi, Itämereltä tavataan ainoastaan hylkeitä. Hylkeitä tunnettiin viittä alalajia salaperäinen lakkinorppa (kuvan keskimmäinen) mukaan lukien. Lisäksi Eurén kertoo pohjoisten jäämerten mursusta, joita Pietarissa oli lemmikkinä pidetty. Kaikkiaan siis tarvittiin kuusi "maalikuvaa" meripetojen kuvaamiseen.
Biologisia tietoja karvan värin, kummallisen pään muodon ja erikoisen kyvyn seisoa vedessä lisäksi Eurén ei lakkinorpasta osaa kertoa. Sen sijaan hän kertoo historiallisista havainnoista, joista tuorein on vuodelta 1816. Eurén päättelee, että lakkinorpasta "ovat tulleet monet tarinat merihaltioista ja veden väestä".
Ylipäätään Itämeren meripedot lakkinorppien aiheuttamia harhaluuloja lukuunottamatta eivät ole vaarallisia. Eurén kehottaa tarinan avulla myötämielisyyteen näitä mereneläviä kohtaan:
Monia vuosia sitten saatiin hylkeen poika kiini meren rannalta ja vietiin elämänä lähellä olevaan kartanoon. Se oli niin sievä ja lapset suostuivat siihen niin ettei sitä maltettu tappaa. Eikä siitä pikkuisesta elämästä olisi suurta hyötyäkään tapettuna ollut, jonka vuoksi ei se ärsyttänyt ihmisten ahneuttakaan, joka kaikista ihmisen vioista on julmin sekä lähimmäistä että eläimiä kohtaan.
Hylje kasvoi ja kesyttyi, leikitteli lasten kanssa ja turvasi aina talon väkeen. Hän oli viaton luonnostansa, lähestyi kuin häntä kutsuttiin, sanalla sanottu: hän oli uskollinen kuin koira ja leikkinen kuin kissan poika. Joka päivä meni hän mereen kalastamaan, ravitsi itsensä ja toi usein myös taloonki kauniin kalan. Kesällä makasi hän mielellänsä auringon paisteessa, talvella valkian edessä, taikka, jos vaan sopi, kiipesi hän lämpimään uuniin.
Neljä vuotta oli hylje näin ollut talossa kaikkein ystävänä. Onnettomuudeksi sekä hylkeelle että muille rupesi nyt tauti vaivaamaan talon elukoita. Noita-ämmä kutsuttiin neuvoa antamaan. Tämä sai isännän uskomaan että eläinten kuolevaisuus tuli siitä että talossa pidettiin saastaista elävätä, jolla ämmä tarkoitti tuota hyljeparkaa. Tämä on, sanoi ämmä, vietävä kohta pois, muutoin en taida minä mitään tehdä. Tyhmä isäntä uskoi ämmän sanan; hylje pantiin veneesen, soudettiin merelle ja heitettiin kauas maasta. Vene palasi kotiin, väki meni lepoon, mutta seuraavana aamuna makasi hylje tapansa jälkeen uunissa. Armas elävä oli tullut yöllä rakastettuun kotoonsa ja hakenut tavallisen leposiansa.
Seuraamana päivänä sairastui jällen yksi elukka. Mikä nyt oli muu syynä kuin tuo onneton hylje, joka taas oli taloon tullut! Hylje oli vietävä pois teille tietämättömille. Se annettiin siis vieraalle, joka lupasi kuljettaa sen kylläki kauas. Vuorokausi kului; mutta toisena iltana kuuli piika jotakin kaappimista oven takana. Ovi avattiin ja tuo uskollinen eläin tuli sisälle, ei tieten kuinka kiittämättömille ja tyhmille ihmisille hän tuhlasi rakkauttansa. Väsynyt pitkästä matkastansa, näytti hän kaikin tavoin ilonsa kotiin päästyänsä, meni uunin eteen ja nukkui.
Isäntä kuuli kohta mitä tapahtunut oli. Noita-ämmä otettiin taas neuvoksi. Ei ole, sanoi ämmä, onneksi jos tuo peto tapetaan; mutta kyllä siitä muutoinki päästään; puhkaistaan sen silmät, niin ei se enää osaa taloon tulla jos se vielä kerran viedään kauas merelle. Julma isäntä suostui julmaan neuvoon; tämän uskollisen ja viattoman elävän silmät puhkaistiin. Verta vuotavana ja kivuissansa kiertelevänä pantiin hylje taas veneesen ja vietiin ja jätettiin kauvas merelle.
Viikko kului eikä talossa sen enempää iloa ollut. Karjasta kuoli yksi toisensa perään, ja vihdoin sanoi noita-ämmä toden että tauti oli hänen taitoansa väkevämpi. Tulemana yönä puhalsi mereltä aimollinen myrsky; tuulispäiden välissä kuului usein heikko valittava ääni. Aamu tuli, ovet avattiin ja armas hylje makasi kuolleena kynnyksellä. Hän ei taitanut sokiana enää saada elatustansa, vaan kuoli nälkään. Hänen ruumiinsa haudattiin santakuoppaan. Mutta talossa seurasi onnettomuus onnettomuutta. Kaikki meni nurin; karja kuoli, katovuosi tuli, lapset kuolivat ja vihdoin kuoli itse isäntäkin sokiana ja köyhtyneenä. Noita-ämmä tuli lain edessä osalliseksi ihmisen murhaan ja hirtettiin.
Gustaf Erik Eurén. Suomen maan Meripedot maalikuvilla selitetyt (1855).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti