keskiviikko 30. heinäkuuta 2008

Autoileva Kuolajärvi


Lapin vuosisatojen ajan rauhassa kasvaneet metsät tulivat suuren kiinnostuksen kohteeksi 1800-luvun lopulta lähtien. Aluksi tukkeja kaadettiin etelästä, mutta pikku hiljaa hakkuut siirtyivät pohjoisemmaksi ja pohjoisemmaksi. Puun myynti toi alueen väestölle työtä ja myyntituloja, jotka – kuten Jorma Ahvenainen Faravidin maa kokoomateoksen artikkelissaan toteaa – menivät pääasiassa kulutukseen. Pohjoiseen virranneilla varoilla ei perustettu suuria tehdaslaitoksia, jotka olisivat taanneet toimeentuloa väestölle pidemmällä aikajänteellä.

Ahvenaisenkaan mukaan kaikki tulot eivät menneet syöntiin, juontiin ja naintiin vaan lappilaiset sijoittivat varojaan liikenneyhteyksien luomiseen. Korvessa sijaitsevasta tehtaasta ei ole paljoakaan hyötyä, jos sen tuotteita ei saada maailmanmarkkinoille. Yksi perustetuista yhtiöistä oli Rovaniemen höyrylaivaosakeyhtiö, joka sittemmin (vuonna 1925) muuttui linja-autoyritykseksi.

Pohjoisen pitkiä jokia myöten saatettiin uittaa puutavara jokisuiden sahoille ja tehtaille. Jokia myöten myös laivat pääsivät, koskitaipaleita lukuun ottamatta, kuljettamaan hevosia nopeammin sekatavaraa pohjoiseen. Mutta Koillis-Lapissa oli alue, josta ei ollut vesiyhteyttä muuhun Suomeen: Kuolajärvi (nykyinen Salla). Sen vedet virtasivat Vienanmereen.

1910-luvulla kuolajärveläisetkin pääsivät osallisiksi metsärahoista. Alueelta myytiin runsaasti tukkeja ruotsalaisille, Vienanmeren rannalla toimiville sahoille. Muusta Suomesta erillään maakannaksen takana asuvat kuolajärveläiset halusivat myös kehittää liikenneyhteyksiään. Vuosisadan vaihteessa valtion tuella alueelle oli saatu uusi maantie, mutta hevoskärryillä matkaaminen oli perin vitkasta. Kuolajärvi halusi käyttöönsä uusimman teknologian, polttomoottoreilla vauhdikkaasti kulkevat automobiilit.

Kuolajärven Salmijärven kylään perustettiin vuonna 1914 Kuolajärven Auto-osakeyhtiö. Sen perustajina ja osakkaina olivat talolliset Eemeli Kujala, Eljas Pirttilä ja Henteri Pohtila, talonpojat Albert Ruokanen, Eemeli Ruokanen ja Matti Ruokanen sekä työmies Albin Kivelä. Perustetulle yhtiölle kävivät Helsingistä S. Nikolajeff Jr:n autokaupasta hankkimassa Opel -henkilöauton. Koska ajotaitoisia kuljettajia ei kuolajärveläisissä ollut, autolle palkattiin Helsingistä samalla reissulla safööri, Lauri Paaskoski. Hänen kuljettamanaan Opel tuli Kuolajärvelle heinäkuussa 1914. Osakeyhtiö kohtasi loppunsa jo samana vuonna. Syksyllä auto myytiin takaisin Nikolajeffin kaupalle ja osakeyhtiö purettiin.

Ensimmäisen maailmansodan aikaan autonominen Suomikin joutui osallistumaan Venäjän armeijan varustamiseen. Varusmiehiä ei Suomesta rekrytoitu, mutta kuljetusvälineitä alusmaan tuli luovuttaa. Ensimmäisen kerran pakko-ostettiin suomalaisia hevosia ja autoja vuonna 1914. Täydennystä venäläiset tarvitsivat jo 1916, jolloin Oulun läänin kuvernööri vastusti jyrkästi pohjoisten tuontiviljasta riippuvaisten ja pitkien kuljetusmatkojen maakuntien hevosten vientiä ties minne. Mutta kuvernöörin valitukset eivät auttaneet, pohjoisenkin oli hevosten pakko-ostoihin suostuttava.

Autojen pakkolunastamisesta ei vuonna 1916 enää puhuttu. Ne oli jo aikaisemmin melko tarkasti kerätty koko maasta venäläisten tarpeisiin. Huomattavaa on, että vuoden 1914 pakkolunastuksesta oli Kuolajärvi saanut erityiskohtelun: Kursun kylälle, joka sijaitsee Sallan ja Kemijärven puolivälissä, oli saanut jäädä kahdeksan autoa. Nämä autot kylällä olivat vielä marraskuun 1916 lopussa. Kursun kylä oli määrällisestikin mitattuna Pohjois-Suomen autoistunein paikkakunta. Samaan aikaan Oulussa oli vain viisi autoa. Väkilukuun suhteutettuna autojen määrä Kursussa lienee ollut maan suurimpia, ellei suurin, sillä kylällä asui 433 henkeä (130 miestä, 121 naista ja 182 lasta). Kylässä oli siis yksi auto 54 asukasta kohden.

Luetteloita "asukkaiden lukumäärästä, omaisuuden määrästä ja laadusta v. 1916" on Oulun lääninkanslian arkistossa säilynyt viidestä maalaiskunnasta. Näissä kunnissa oli autoja ja hevosia seuraavasti:

kunta autoja/hevosia
Alatornio 1/772
Kemin kunta 1/472
Tervola -/306
Kemijärvi -/654
Kuolajärvi 8/581


Alatorniolaiseksi merkitty auto oli itse asiassa Helsingissä, sillä eräs Alatornion kuusiluotolainen oli ”kirjoilla Kauppa- ja teollisuuskomissiossa”. Keminmaan menopeli oli sikäläisen uittoyhdistyksen auto.

Kuolajärven Kursun kyläläiset autonomistajat olivat Juho Pekka Tukkala, Arvid Kujala, Olli Kantola, Emma Toivo, Olli Aug. Vuonnala, Antti Paldanius, Pekka Tiikkoja ja J. A. Huossa. Ensiksi mainittujen Tukkalan ja Kujalan autot olivat yhteisomistuksessa.

Samainen luettelo kertoo, että Kursun kylällä oli 49 hevosta, 208 lehmää, kesäajopelejä 40 ja talviajopelejä 161. Kursussa oli siis yksi auto kuutta hevosta kohden. Tällaiseen suhdelukuun päästiin koko maassa vasta paljon myöhemmin.

Suomen itsenäistyttyä autoilevan Kuolajärven tarina ei jatku yhtä linjakkaana. Puiden uitto Vienanmereen oli poissuljettu vaihtoehto ja 1910- ja 1920-luvun kuorma-autoilla ei tukkikuormia ajettu. Uusiin autoihin ei alueella ollut varaa, vaikka niiden hinta koko ajan laski. Metsäomaisuus oli jälleen arvotonta.

Jo vuodesta 1913 alkaen Lapissa ja Kuusamossa oli tehty erilaisia kokeita maantievetureilla ja traktoreilla tukkien kuljettamiseksi, mutta vasta 1930-luvulla laman jälkeen kuolajärveläisten tukit kelpasivat ostajille. Ensimmäisen suuren autosavotan järjesti talvella 1934-35 Kemi-yhtiö, juuri Kuolajärvellä, Oulankajoen vesistön alueella. Tuolloin satatuhatta sahapuuta kuljetettiin 60 Fordilla, Volvolla ja Chevroletilla välilansseista uittoväylälle.


Kirjoitus aikaisemmin julkaistu Pohjoisessa autokirjassa (Osk. Jyväs-Ainola 2003, loppuunmyyty).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti