Ottokarin valtikka

[Tänään Tintti-albumi Ottokarin valtikan (Otavalla Kuningas Ottokarin valtikka) esittely. Nimet ovat Aimo Sakarin suomennoksen mukaiset]

Tintti - belgialaisen taiteilija-kertoja Hergén kuvakertomussarjan sankari - on urhea, pystytukkainen ja järkkymättömän hyväntuulinen nuorukainen, jonka riemastuttavat seikkailuretket ulottuvat maailman kaikkiin kolkkiin. Muutamien vuosien kuluessa Tintti-kirjat ovat saavuttaneet Euroopassa ainoalaatuisen maineen: kerrotaan Ranskan presidentin lukevan niitä englanniksi ja Englannin pääministerin ranskaksi, ja kaikki vaateliaat kirjalliset lehdet - The Times Literary Supplementista alkaen - ovat julkaisseet niistä laajoja kiittäviä arvosteluja. Todella: Hergén mielikuvitus kantautuu yli kaikkien kansallisuus- ja luokkarajojen; on vaikea kuvitella ketään yli 8-vuotiasta, joka ei nauttisi näiden kirjojen huumorista ja jännityksestä, vaikka niiden hieno satiiri jäisikin häneltä huomaamatta. (Time and Tide, Lontoo)

Näillä sanoilla esitellään Tintti suomalaisille kuluttajille vuonna 1961 julkaistujen Ottokarin valtikan ja Ihmeellisen tähden takakansissa. Ottokarin valtikka oli alkujaan vuonna 1939 Le Petit Vingtièmessä julkaistu Tintin kahdeksas seikkailu. Le Petit Vingtième oli katolinen nuortenlehti, jossa Tintti oli aloittanut seikkailunsa vuonna 1929 ja jatkoi niitä aina toiseen maailmansotaan saakka. Ottokarin valtikka siis jää viimeiseksi seikkailuksi Le Petit Vingtièmessä. WSOY:n muut suomeksi julkaisemat albumit Ihmeellinen tähti, “Sarviaisen” salaisuus ja Merirosvon aarre, ovat Tintin kymmenes, yhdestoista ja kahdestoista seikkailu. Merirosvon aarre on jatkoa “Sarviaisen” salaisuudelle.

Aloite Tinttien suomentamisesta oli tullut ranskalaiselta kustantajalta, Castermanilta. Se myös valitsi mitä albumeita käännettäväksi tarjottiin, ainakin päätellen siitä, että edellä mainitut albumit julkaistiin samoihin aikoihin monissa eri maissa.

Ottokarin valtikan ja Ihmeellisen tähden välissä ilmestyneessä Kultasaksisessa ravussa esiintyy ensimmäistä kertaa kapteeni Capu (tai captaine Haddock). Tosin Haddockin ensiesiintyminen on sen verran humalainen ja haparoiva, että häneen ja hänen omalaatuiseen haukkumasanastoonsa tutustutaan paljon paremmin Ihmeellisessä tähdessä. Täyteen kukoistukseen hahmo puhkeaa “Sarviaisen” salaisuudessa.

Alkujaan 106-sivuinen Ottokarin valtikka julkaistiin värillisenä, uudelleenpiirrettynä vuonna 1947. Tarina alkaa Brysselistä puistosta, josta Tintti löytää salkun. Hän palauttaa salkun omistajalleen professori Tislainille. Käy ilmi, että Tislain on lähdössä Syldaviaan tutkimaan sikäläisiä sinettejä ja tarvitsee matkalle avukseen sihteerin.

Tintti unohtaa oman kirjansa Tislainin luo. Palatessaan sitä hakemaan Tintti havaitsee eräiden henkilöiden olevan kovin kiinnostuneita hänestä ja professori Tislainista. Johtolanka johdattaa tutkivan journalistimme syldavialaiseen ravintola Klowiin, jossa hän kietoutuu peruuttamattomasti osaksi alkavaa seikkailua.

Syldavia on Hergén Balkanille sijoittama, keskiajalla syntynyt “mustan pelikaanin” kuningaskunta. Ottokarin valtikassa Tintti tutustuu valtioon ensimmäisen kerran, myöhemmin hän palaa sinne useampaan otteeseen. Aikaisemmissa seikkailuissaan Tintti oli vieraillut vain todellisissa maissa: Neuvostoliitossa, Kongossa, Yhdysvalloissa, Egyptissä, Kiinassa ja Etelä-Amerikassa. Karttapallolla olisi ollut vielä runsaastikin kohteita, jonne Tintti olisi voinut retkensä suunnata, mutta vuoden 1939 kireä maailmanpoliittinen tilanne sai Hergén tuomaan Tintin lähemmäksi kotimaisemiaan, Eurooppaan.

Ottokarin valtikan kansallissosialistien arvostelu olisi tuskin ollut poliittisesti mahdollista mikäli Hergé olisi sijoittanut tarinan olemassa olevaan maahan. Mutta on sanottu, että Syldavia on “Balkanille siirretetty Belgia”. Ottokarin valtikka on myös tarina epäonnistuneesta Anschlussista, Itävallan liittämisestä osaksi Saksaa. Muutamaa kuukautta ennen kuin Hergé aloitti Ottokarin valtikan piirtämisen, Hitler ja Saksa olivat aloittaneet ankaran painostuksen, ja Itävallassa oli tarkoitus järjestää kansanäänestys maan liittymisestä osaksi Saksaa. Maaliskuussa 1938, päivää ennen kansanäänestystä, Saksan joukot marssivat johtajansa synnyinmaahan ja liittivät sen Kolmannen Valtakunnan maakunnaksi. Nimi ‘Ottokar’ puolestaan viittaa keskiaikaiseen Ottokarin itävaltalaiseen riimikronikkaan. Hergén tarinassa rajanaapuri Borduria havitteli Syldavian liittämistä itseensä.

Tintin tutustuessa Syldavian historiaan ja kulttuuriin, eräs syldaavi soittaa ja tahtoo tavata Tintin. Ennen tapaamista salaperäinen vieras kuitenkin kolkataan ja hän menettää muistinsa. Tintti jää epätietoisuuteen ja pestautuu professori Tislainin sihteeriksi päästäkseen Syldaviaan selvittämään tapahtumia.

Salaperäisen syldaavivieraan jälkeen Tintin luokse tulevat kylään Surêten rikospoliisit Dupond ja Dupont. Poliisit, joiksi heidät esitellään vasta myöhemmin tarinan kuluessa, tulevat yllätysvierailulle:

- Hänhän on sanonut, että hänen ovensa on aina avoinna meille, perustelee Dupont vierailua.

Poliisit, jotka eivät ole veljeksiä tai muutenkaan mitenkään sukua, erottaa toisistaan viiksistä. Dupondin viikset ovat suorat, Dupontin viikset taipuvat aavistuksen ulospäin.

Dupondteihin Tintti tutustui tarinassa Faaraon sikarit. Alkujaan vuoden 1934 mustavalkoisessa jatkoseikkailussa oli mukana agentit X33 ja X33bis, jotka tulevat pidättämään Tintin huumekaupasta epäiltynä. Hergé piirsi myöhemmin Dupondtit mukaan Tintti Afrikassa -albumin värillisen version ensimmäiseen ruutuun, joten “ensiesiintyminen” aikaistui. Ottokarin valtikassa poliisien epäilykset kohdistuvat jälleen Tinttiin. Dupondtien mielestä todisteet osoittivat ilmiselvästi, että Tintti on pahoinpidellyt tuntemattoman syldaavin. Tällä kertaa Tintin syyttömyys selviää huomattavasti nopeammin kuin Egyptissä, ja oikeiden syyllisten jahti voi alkaa. Belgiassa heitä ei vielä kuitenkaan napata.

Tintti lentää professori Tislainin - tai ainakin häntä muistuttavan henkilön - kanssa Syldaviaan Frankfurtin ja Prahan kautta. Brysselistä Prahaan matka taittuu reittikoneella ja Prahasta matka jatkuu pienemmällä, Syldavian hallituksen yksimoottorisella potkurikoneella. Lentoreitin perusteella Syldavia on lähellä Tsekkiä: voisi hyvin kuvitella matkan suuntautuvan Itävaltaan. Syldavialainen lentäjä ilmoittaa jo kolmen ruudun kuluttua saapumisesta kotimaahansa. Välimatkat Brysselistä Frankfurtiin ja Frankfurtista Prahaan ovat huomattavasti pidemmät.

Syldavian kuninkuuden merkillä, Ottokarin valtikalla, on esikuva samalla suunnalla. Unkarin hallitsijoiden tunnuksena on ollut jo tuhatluvulta lähtien Pyhän Tapanin kruunu. Maatahan hallitsi pitkään Itävälta-Unkarin kaksoismonarkki.

Tinttiä kuljettaneen koneen lentäjä ja ensimmäiset Tintin tapaamat syldaavisantarmit ovat Teräskaartin (Zyldav Zentral Revolutsionär Komitsät ZZRK), Syldavian Borduriaan liittämistä kannattavan järjestön jäseniä. Syldavian kuninkaan valta perustuu Ottokarin valtikkaan. Mikäli kuningas menettäisi valtikan hän menettäisi myös asemansa. Teräskaarti aikoo varastaa valtikan. Tästä Tinttikin on päässyt perille ja hänellä on nyt kiire Klowiin, Syldavian pääkaupunkiin, varoittamaan kuningasta.

Matkalla Tintti tapaa Milanon La Scala-oopperan kuulun laulajan, Bianca Castafioren ja hänen säestäjänsä Igor Wagnerin, ensimmäisen kerran. Castafiore viihdyttää Tinttiä ja Millaa matkalla laulamalla bravuurinsa Faustin koruaarian, joka sittemmin on kuultu monta kertaa uudelleen. Tintti jää onnekseen Castafioren kyydistä pois jo ennen Zlipiä - toista laulua hän ei enää olisi jaksanut kuulla.

Syldavian poliisi ja armeijan teräskaartilaiset tekevät kaikkensa, jottei Tintti pääsisi kuningas Muskar XII:n puheille. Viimeisenä esteenä on kovasti SS-univormua muistuttavaan asuun pukeutunut kuninkaan adjutantti, myös teräskaartilainen. Kun Tintti lopulta pääsee kuninkaan tykö, on Ottokarin valtikka jo ehditty varastaa, mutta miten? Sitä tulevat myös Dupondtit ratkaisemaan.

Tintti lähtee etsimään valtikkaa. Se on hukassa myös teräskaartilaisilta, jotka hekään eivät ole sitä vielä löytäneet. Vaiherikkaiden tapahtumien jälkeen Ottokarin valtikka saadaan kuin saadaankin oikeisiin käsiin ajoissa. ZZRK johtajan Müsstlerin (nimi on yhdistelmä Mussolinista ja Hitleristä) suunnitelmat paljastuvat. Syldaviassa eli huomattava borduurivähemmistö, jonka ‘suojelemiseksi’ maiden yhteenliittäminen olisi tapahtunut. Itävallan Anschlussin jälkeen huhtikuussa 1938 Saksa esitti, että Tsekkoslovakian niin sanottujen sudeettisaksalaisten tulisi saada oikeus päättää itse siitä, mihin valtioon he haluavat kuulua. Kansainvälinen yhteisö antoikin Tsekkoslovakian saksalaisille oikeuden kansanäänestykseen syyskuussa 1938, ja lokakuussa Saksa miehitti Sudeettimaan. Kansanäänestystä ei Tsekkoslovakian sudeettisaksalaistenkaan keskuudessa koskaan järjestetty. Hergé siis seurasi Tintin seikkailuja tehdessään maailmantapahtumia ja käytti niitä hyväkseen juonenkehittelyssä.

Borduria ei miehittänyt Syldaviaa, siitä kiitos Tintille ja Millalle. Muskar XII ei eronnut kuten Itävallan liittokansleri. Pyhän Vladimirin päivän juhlavastaanotolla Tintti saa Kultaisen pelikaanin kunniamerkin, ja tapausta ovat juhlistamassa sivulla 59 viimeisessä ruudussa myös Hergé Germaine-vaimoineen ja Studios Hergén piirtäjät Edgar P. Jacobs ja Jacques van Melkebeke. Hergé ja Jacobs seuraavat tapahtumien kulkua myös sivun 38 viimeisessä ruudussa.

Tämän seikkailun perusteella aika ajoin esiinnousevat syytökset Hergén natsisympatioista tuntuvat kohtuuttomilta. Niitä on yritetty kumota, mutta kerran alkunsa saaneina ne tuntuvat elävän mediassa omaa elämäänsä.