maanantai 19. tammikuuta 2009

Edgar Allan Poe: Petollinen sydän


[Tänään on kulunut kaksisataa vuotta Edgar Allan Poen syntymästä. Merkkipäivän johdosta tänään novelli Petollinen sydän, joka on alkujaan julkaistu Aamulehdessä n:o 105 7.5.1893. Onnea 200-vuotiaalle!]

On se totta! Minä olin hermostunut, hirveästi hermostunut siihen aikaan, ja olen vieläkin hermostunut. Mutta miksi olisin sitten hourupäinen? Sairaus oli vain mieleni teroittanut, mutta ei seoittanut eikä himmentänyt sitä. Erittäin oli kuuloni ärtynyt ja hienoksi teristynyt. Kuulin kaikki, mitä tapahtui taivaassa ja maassa; paljon myös, mitä helvetissä tapahtui. Mitenkä siis voisin olla hourupäinen? Kuulkaas vain, kuinka järkevästi ja tyynesti kerron koko tapahtuman kululleen!

Mitenkä sain siitä ensin ajatuksen päähäni, sitä en todellakaan osaa sanoa. Mutta kun olin kerran sen kallooni saanut, kiusasi se minua yöt ja päivät yhtä mittaa. Mitään erityistä tarkoitusta ei minulla ollut. Ei ollut se vihaakaan, joka minun siihen johti; sillä minä rakastin tuota vanhaa mies[tä]. Koskaan hän ei ollut minua liian lähelle astunut. Koskaan ei hän ollut sanallakaan minua loukannut. Hänen kultansakaan ei minua houkutellut – mutta luulen, se oli hänen silmänsä, joka minua ärsytti. Niin, juuri silmä se minut ärryttikin. Hänen silmänsä oli kuin korppikotkan silmä, sinervän harmaa ja hienon kelmun varjostama. Aina, kun hän minuun katsoi, tuntui minusta, kuin olisi alkanut vereni hyrskien virrata. Kävi niin, että vähitellen, aivan vähitellen kehittyi sielussani päätös: tuo vanha mies on poistettava, poistettava, päästäkseni ainiaaksi rauhaan tuolta silmältä.

Ja tuon tähden pidetään minua hourupäisenä. Mutta hourupäinen toimii ajattelematta. Olisittepas minua nähneet! Minä kävin työhöni tarkalla suunnituksella. – Millä varovaisuudella, millä huolella ja millä kuvitteluvoimalla johdinkaan tekoni täytäntöön. En koskaan ole ollut ystävällisempi tuota vanhaa miestä kohtaan, kuin koko viimeisen viikon ajan, jonka jälkeen hänet surmasin. Jokaisena yönä, kun lähestyi puoliyö, hiivin hänen ovellensa, laskin käteni lukon salvolle ja aukasin sen – voi kuinka hiljaa, kuinka hitaasti aukasin! Ja kun olin saanut oven kylliksi auki voidakseni pistää pääni raosta sisään, vedin esiin lyhdyn, joka oli niin sulettuna, ettei valon sädettäkään voinut siitä tunkeutua, ja hissasin pääni sisäpuolelle. Oi, olisipahan jokukin minut nähnyt, olisi varmaankin nauranut, kun niin varovasti ja niin taidokkaasti tämän tein ja kun niin hitaasti ja tarkasti kaikkea alota. Aivan, aivan verkasaan lykkäsin lyhdyn esiin, etten olisi tuota vanhaa miestä edes unesta herättänyt. Kesti hyvin tunnin, ennen kuin pääni sain edes niin pitkälle, että voin hänen nähdä vuoteellaan. Haa! Voisiko hourupäisellä olla niin paljon kärsivällisyyttä ja varovaisuutta? Ja sitten kun sain pääni huoneeseen sisälle aukasin lyhdyn kaihtimen niin hiljaa, – oi kuinka hiljaa, kuinka sanomattoman varovasti, ettei vain äänen värähdystäkään kuuluisi. Aukasin sen, mutta juuri niin paljon, että pienen pieni valonlähde voi tuikahdella lyhdyssäni juuri tuohon kotkansilmään.

Noin tein seitsemän yötä perättäin ja joka yö juuri puolenyön aikaan, vaan joka kerta oli tuo kotkansilmä sulettuna ja joka kerta oli sen vuoksi minun mahdotonta ryhtyä työhöni, sillä eihän se ollut tuo vanha mies, vaan hänen paha silmänsä, joka minua suututti. Joka aamu niin pian kun päivä hämärti astuin rohkeasti ukon huoneeseen ja puhelin hänen kanssansa teeskentelemättömän suorasti, mainitsin hänen nimensä sydämmellisimmällä äänen viehkeydellä ja kysyin kohteliaasti miten hän oli nukkunut. Hänen olisi täytynyt olla tavattomasti äkäpäinen vanha mies, voidakseen edes aavistaa, millä ajatuksella juuri puoliyön hetkenä joka yö häntä katselin kun hän nukkui.

Tällä tavalla tuli kahdeksas yö. Aukasin oven vielä entistä suuremmalla varovaisuudella. Taskukellon sekuntiviisari liikkuu joutuisammin kuin minä silloin kättäni liikutin. En ollut koskaan ennen päässyt tietämään, että minulla olisi sellainen kyky ja sellainen terävä-älyisyys. Tuona yönä sen vasta näin. Tunsin sellaista sisällistä riemastusta siitä, että tuskin voin itseäni hillitä. Ajatella, että olin hänen huoneensa kynnyksellä, että ovi vähitellen, aivan vähitellen avautui yhä suuremmalle ja että hänellä ei edes unessakaan voinut olla aavistustakaan salaisesta työstäni, intohimostani! Oi sentään, kuvitteluni oli minut saada jo itsekseni nauraa tihistämään. Ehkä oli hän sentään minut kuullut sillä juuri tuolla hän äkkiä liikahti vuoteellaan, kuin olisi jostakin pelästynyt. Nyt kai ajatellaan, että olisin tomuksi ja tuhkaksi mielestäni varahtanut, mutta johan nyt! Hänen huoneensa oli pilkko pimeä, sillä ryövärin pelosta piti hän ikkunanluukut sulettuina. Tiesin hyvästi, että hän ei voinut minua nähdä ovenraosta. Jatkoin hämmästymättä tointani, avaten ovea yhä suuremmalle ja suuremmalle.

Vihdoin olin saanut pääni kokonaan sisälle. Olin juuri aikeessa avata lyhtyni kaihdinta. Silloin hiskahti peukaloni tinaisesta haasta rapsahtaen, ja vanha mies nousi vuoteeltaan ja haukahti:

”Kuka siellä?”

Pysyin aivan rauhallisena enkä viskannut mitään. Koko pitkänä tuntina en uskaltanut hengittää, en edes silmäripsiäni liikuttaa, koko ajalla en myöskään kuullut mitään. Näytti kuin ukko olisi asettunut nukkumaan, mutta hän istui vielä vuoteellaan ja kuunteli. Aivan kuin minäkin olin yö yöltä tehnyt, kuunteli hänkin seinäseppiä seinästä.

Äkkiä kuulin minä jonkunlaisen hiljaisen huokauksen. Tunsin siinä kuolemanpelon huokauksen. Tuskan ja kauhistuksen voihkaus ei se ollut. Se oli tuo mykkämäinen puoliksi pidätetty ääni, joka nousee hätäytyneimmän sielun syvyydestä.

Tunnen tällaisen tuskan huoahduksen liiankin hyvin. Useana yönä, kun kaikki lepäsivät puoliyön sikeässä unessa, on se noussut omasta rinnastani, kauhistuttavalla ahdistuksellaan herättäen pelkoa, joka saattoi minut järiltäni. Sanoin, että tunnen sellaisen huoahduksen liiankin hyvin ja tiedän, mitä tuon vanhan miehen täytyi tuntea. Kävi häntä säälikseni, joskin olin sisäisesti tyytyväinen. Tiesin, että hän ensimmäisestä rapsauksestani asti, joka hänen sai kääntymään vuoteellaan, oli ollut valveilla. Tuska ja kauhistus oli hänet yhä enemmän saanut valtoihinsa, ja yhä oli hän koettanut kuvitella, että perusteettomasti hän pelkää, vaan onnistumatta. Turhaan oli hän itsekseen mutissut: ”Ei ole mitään, tuuli uuninpiipussa lienee rohissut, tai hiiri ehkä juossut lattian yli – – ”

Varmaan koetti tuo vanha mies lohduttaa itseään sellaisilla selityksillä. Mutta turhaa vaivaa, tyhjää työtä! Lähenevä kuolema oli jo hänen edessänsä, oli jo levähdyttänyt mustan varjonsa uhrin sielun ylitse, ja se oli juuri tuon näkymättömän varjon vaikutus, josta vanha mies mitään kuulematta näkemättä tunsi oloni hänen huoneessaan.

Kun olin jo kauan, kauan kärsivällisesti odottanut enkä ollut vielä kuullut vanhuksen laskeutumista jälleen nukkumaan, päätin viimein avata lyhtyyni pienen, pienen raon. Tein sen suurimmalla varovaisuudella. On mahdotonta kuvitellakaan, kuinka hiljaa ja vähitellen avasin kaihdinta, että viimein hienon hieno säde, aivan kuin hämmähäkin kino, tuikahti raosta tuohon kotkansilmään.

Se oli auki, aivan auki, ja kun minä siihen vilkaisin, hyrskähti raivoni valloilleen. Täydellisen selvästi näin sen, näin vaaleata siniä, sen kotkamaista kelmua, ja se näkö veti olemustani jäähän ytimiäni myöten. Mutta vanhan miehen kasvoja ja muuta olentoa en voinut nähdä, sillä luonnonvaiston voimalla oli säteen johtanut juuri määrättyyn paikkaan.

Olen jo sanonutkin, että luultu puolimielisyyteni ei ollut mitään muuta kuin aistimieni tavatonta teroittumista. Niinpä nytkin korviini kuului hiljaista, mykkämäistä, vaan kiivaasti liikkuvaa raksutusta, aivan kuin pumpuleihin käärityn taskukellon käyntiä. Sekin oli minulla tunnettua. Sehän oli vanhan miehen sydämen tykytystä, ja se kiihdytti raivoani yhä enemmän aivan kuin rummun pärryytyksenä nostetaan sotilasten intoa.

Mutta nytkin pakoitin pysyttäytymään rauhallisena. Tuskin rohkenin hengittää ja lyhtyäni pidin kädessäni liikuttamatta. Koettelin kuinka vakavasti voin pitää sen säteen juuri keskellä silmää. Yhäti kiihkoutui tuo helvetillinen sydämen tykytys. Joka silmänräpäys kuuluivat lyönnit kiivaammilta ja äänekkäämmiltä. Vanhan miehen kauhun täytyi kohota äärimmäiseen huippuunsa. Sanoin, että joka hetki kuuluivat hänen sydämmensä lyönnit yhä äänekkäämmiltä! Ymmärretäänköhän minua? Sanoin jo, että olen hermostunut, ja olenkin todella hermostunut. Nyt synkimmällä keskiyön hetkellä ja peljättävimmässä kuolonhiljaisuudessa tuossa vanhassa talossa nosti kummallinen sydämmen ryske kauhistukseni. Vain parin minuutin ajan voin vielä pakoittaa itseäni seisomaan aloillani rauhallisesti. Mutta lyönnit tulivat äänekkäämmiksi ja äänekkäämmiksi, luulin että hänen sydämmensä täytyy tuosta särkyä. Ja nyt valtasi uusi tuska: tuon ryskeen voisi kuulla joku naapuri! Silloin oli kaikki lopussa! Vanhan miehen hetki oli lyönyt. Kuuluvalla kiljahduksella tempasin kaihtimen lyhdyltäni ja syöksin huoneeseen. Ainoastaan kerran, yhden ainoan kerran oihkasi hän. Räpäyksen rivahduksessa olin täydessä työssäni ja heitin raskaan päänaluisen vanhan miehen päälle. Naurahdin samalla tyytyväisesti, kun työ oli niin pitkälle edistynyt. Mutta hänen sydämmensä tykytti hämmentynein äänin vielä muutamain minuuttien ajan. Se ei minua huolestuttanut, seinän läpitse ei se kuuluisi kenellekään, ja viimein se lakkasikin. Vanha mies oli kuollut. Minä vedin päänalaisen pois ja tutkiskelin hänen ruumistaan. Ei epäilemistäkään enää, hän oli kuollut, – niin kuollut kuin ei olisi koskaan hengittänytkään. Laskin käteni hänen sydämmelleen ja annoin sen siinä olla useampia minuuttia. Ei se enää liikkunut. Hän oli vastaan väittämättömästi kuollut. Hänen silmänsä ei voinut enää minua kiusata.

Ken vieläkin minua pitää puolimielisenä, luopuu varmaankin mielipiteestään, kun kerron kuinka mietteliäästi kätkin ruumiin. Yö alkoi jo väistyä, ja minä työskentelin taukoamattomalla kiireellä.

Nostin lattiasta kolme palkkia ja kätkin kaikki laattian täytteesen. Sitten taas laskin palkit niin tottuneella kädellä paikoilleen, ettei yksikään ihmissilmä, – ei hänenkään, olisi voinut keksiäarvelukseen pienintäkään syytä muuttelemisen pienintä merkkiä. Mitään pestävää tai pyykitettävää ei ollut, missään ei pilkkuakaan, ei jälkeäkään veritipoista. Siihen oli ollut minulla liikaaki varovaisuutta.

Toimestani päästyä oli kello neljä, mutta vielä oli sysimusta yö. Juuri kuin kello löi, kolkutettiin kadulla huoneeseen. Kevyellä sydämmellä menin avaamaan. Sanon kevyellä sydämmellä, sillä mitäs olisi minulla ollut vielä peljättävää? Kolme miestä astui sisään. Kaikella kohteliaisuudella ilmoittivat he, että he olivat poliisivirkamiehiä. Joku naapureistani oli kuullut kiljahduksen yöllä, siitä oli ruvettu luulemaan jotain tavatonta. Poliisille oli annettu siitä ilmoitus ja nyt lähetettiin nämät virkamiehet kohta paikalla toimittamaan tutkimusta.

Minä nauroin, sillä mitäs olisi minulla ollut pelkäämistä, ja toivotin herroja tervetulleiksi. Huudosta ilmoitin minä, että olin itse unissani kiljahtanut. Vanhan miehen taas sanoin maalle matkustaneen. Vein tutkijan koko talon läpitse ja kehoitin kaikkea tarkastamaan ja tutkimaan, olisiko kaikki oikealla paikallaan. Lopuksi vein heidät vanhan miehen kamariin, osoitin heille, että kaikki hänen omaisuutensa ja tavaransa oli paikoillaan koskemattomina. Olin niin vakuuttava, että toin tuolit ja pyysin herroja istumaan levähtääkseen vähän vaivoistaan. Tyhmässä ajattelemattomuudessani asetin itselleni tuolin juuri sille paikalle, johon olin kätkenyt uhrini, aivan kuin saadakseni vakuutuksen täydellisestä onnistumisestani.

Poliisimiehet olivat tyytyväisiä. Käytökseni oli heidät aivan rauhoittanut, ja minä itse olin erittäin hyvällä tuulella. He istuivat, ja kun minä tyydyttävästi vastasin heidän kysymyksiinsä, niin lavertelivat he keskenään aivan muista asioista. Mutta ei kulunut kauankaan, kun tunsin vaalenevani ja aloin toivoa, että he menisivät matkoihinsa. Päätäni vaivasi ja korvissani humisi, mutta he istuivat yhä edelleen ja lavertelivat. Humina yltyi, tuli hätäisemmäksi ja sai määrätyn muotonsa. Irroittuakseni tuosta kauhistuttavasta tunnosta sekoituin vapaasti heidän puheluunsa. Mutta humiseva roiske kasvoi ja yltyi kunnes olin vakuutettu, ettei se ollutkaan minun korvissani.

Joka tapauksessa olin nyt hyvin vaalea, mutta sittenkin puhelin vapaasti ja kuuluvalla äänellä. Mutta jos tuo ryske vielä yltyisi, mitä sitten tekisin? Kuului hiljainen raksuttava ääni, aivan kuin pumpuleihin kääritty taskukello olisi käynyt. En voinut enää oikein hengittää, – virkamiehet eivät kuitenkaan voineet sitä kuulla. Minä puhelin yhä vilkkaammin ja kiiruummin, – ja raksutus kasvoi. Nousin ja haastelin aivan pikkuasioita voimakkaalla äänellä ja kiivailla liikkeillä. Se ei auttanut. Raksutus vain yltyi. Miksikä ei he edes jo mene?! Aivan kuin nuo virkamiehet olisivat nostaneet intoani, kävelin edes takaisin lattiaa raskain askelin, mutta turhaan! Raksutus yltyi! Jumalani, mitä tekisi? Minä kuohuin raivosta, – kiroilin ja intosin. Tartuin tuoliin ja harraten kuletin sitä lattiaa myöten, mutta ryske yltyi, yhä yltyi, voitti jo kaikki muut äänet. Äänekkäämmäksi, yhä äänekkäämmäksi se tuli. Ja nuo miehet lavertelivat tyytyväisinä ja naurahtelivat. Oliko mahdollista, että he eivät sitä kuulleet? Kaikkivaltias Jumala! – ei, ei! He kuulivat sen, he aavistivat vielä, missä yhteydessä se on minuun! He käsittivät sen merkityksen. Nyt ne syöksisivät pilkkaansa pelostani! Tällaiset olivat ajatukseni, ja sellaiset ovat ne vieläkin. Mutta kaikki muu oli vähäistä tuon sieluntuskan rinnalla. Kaikkea muuta voisi kantaa, muttei tuota pilkkaa. Tuota ivaavaa naurua en voinut enää kestää. Tuntui että kuolisin, jos en saisi huutaa! – ja nyt – kuulkaas, äänekkäämmäksi, yhä äänekkäämmäksi – – ! ”Konnat!” huudahdin, ”elkää enää teeskennelkö. Tunnustan tekoni, – nostakaa palkki – tuosta – tuosta tuosta! – Se on hänen kamalan sydämmensä tykytys!”


(kuva Henry Clarken kuvitusta tätä novellia varten vuodelta 1919)

4 kommenttia:

  1. Loistavaa loistavaa, hienoa hienoa!
    Kiitos tästä.

    Mistä ihmeestä näitä tälviisiin löydät? (Tai ei tarvi paljastaa, kun ovat epäilemättä ammatillisia asioita...)

    Mutta, jatketaan.

    VastaaPoista
  2. Tämä löytyi Hykin Historiallisesta sanomalehtiarkistosta, ajattelin kokeilla onko ylipäätään ja miten Poe vastaanotettu Suomessa tuolloin muinoin. Keski-Suomessa (ja Kaiussa, jossa sama juttu julkaistiin) kuvailtiin 1892 hänen runouttaa "aivan demoonillisen hurmaavaksi". Itse juttu käsitteli kyllä sitä, miten paremmallekin väelle sattuu. Poe kun sattui sammumaan Baltimoressa katuojaan.

    Hakukin vanhoihin sanomalehtiin on, mutta se ei niitä parhaita tapaamiani hakukojeita ole.

    Voi näitä hyvinkin paljastaa, ammatin edellytykset kun ovat kärsivällisyys ja hyvät perslihakset. Muististakin on apua, mutta siihen ei enää käytännössä voi lainkaan luottaa. Kun aina joutuu tarkastamaan, niin tuleekin löytäneeksi kaikenlaista. Niinkuin nyt tämän vanhan suomennetun novellin.

    VastaaPoista
  3. Ok. Kiitos taustoistakin.

    Kun en ole Poe asiantuntija, kävi jo mielessä jutun humoristisuusasteesta, että kyse olisi voinut olla ns. pastissista! Ne muutamat lukemani kun eivät aina ole olleet niin vitsikkäitä. Mutta uskottava se oli kun fraktuuralla oli präntätty, ja ugrilla.

    Mielenkiintoinen asia tuo kiertyminen kauhusta ja paniikista välittömästi ja suoraan tuohon hervottomaan herjanheittoon. Ikäänkuin olisivat muka veljeksiä. Itku ja nauru. Ehkä ne jollain ovat, kun on synkkä hetki.

    VastaaPoista
  4. Tämä sama novelli on ilmestynyt Suomen Kansa -sanomalehdessä 1900 toisena suomennoksena:

    Sydän syyttäjänä.

    VastaaPoista