Venäjän keisari ja savolaiset (kveenien tarinoita)

Tänään kevätpäiväntasauksena vietetään tarinankerronnan päivää. Koska tämän vuoden teemana ovat naapurit, kaivelin iloksenne pari J. Qvigstadin (1853-1957) kveeneiltä keräämää tarinaa. Ne ovat kveeniksi eli kainun kielellä, mutta pitäisi niistä selvä saada.

Ensimmäinen kertoo savolaisten paremmuudesta:

Venäjän keisari oli kuullut, että savolaiset pi´it ollat hyvin tolloja ihmisita. Niin halusi lähteät freistahman niitä. Kon hän oli jutanut kaksi päivää, tuli hän savolaisten seurakunthan. Keisari tuli yhthen talhon, jossako ei ollut ko yksi pikku tytär. Hän meni sisälet ja kysyi: „Missä owat talon ihmiset?” Tytär vastasi: ´Isä on mennyt kaupunkhin; äiti on toisesa talosa syöpyhnitä leipomassa, ja veli on tuolla karhan tyvelä peuran pywösä. Niitä mitä hän löwtaä, ottaa hän ja tappaa ja jättää sinnet; mutta mitä hän ei löwä, ottaapi hän myotänset kotiat´. Keisari sanoi: „Kunka se mahtaa ollat? En minä ymmärä tätä”. ´Vieras mies mahtaa ollat hyvin tollo´, sanoi tytär; ´äiti on toisesa talosa lainaleipiä leipomassa, ja net on syötyt, ja veli on karhan tyvelä turkistanset hakemassa täitä, ja mitä hän löwtääpi, se tappaa ja jättää sinnet; mutta mitä hän ei löwä, se ottaapi myötänset kotiat´. „Ja niin, hyvä tytär!” sanoi keisari ja antoi hället kaksi markkaa ja lähti aina e'emäksi.

Vähän ajan perästä tuli hän yhthen autehmen paikhan, jossako hän löwsi yhen pikku poikasen, joka paimensi lamphaita. Keisari meni pojan puhheelet, kysyi: ´Kenenkäs net on lamphat?´ Poika vastasi: ´Net on minun isänän´. „Sano mullet, hyvä poika, kunka kawvon tuo iso kivi on ollut tuossa!” Poika vastasi: ´En minä tiiä; minä olen tullut vasta aamula tähän; mutta kysy nuoilta pienemilta kiviltä; net ovat vishin olhet liikka kawvon tässä ko tuo iso kivi´. Keisari arvasi varsin, nii että ei ole poika tollo. Poika otti veitten laukusta ja rupesi vuoleskelhen sauvanset. Mutta se häätyi poika lähteät lamphaiden tyköt ja laski veitten likelet laukun. Keisari meni ja polki veitten päälet. Ko poika tuli takasin, se rupesi hän hakehman veistä. Keisari kyssyy: ´Luuletko siä, että mina oli ottanut veitten ?´ Poika sanoi: ´En minä luule siitäkhän; mutta jos minä yksin olisin ollut, niin ei olis veittikhän tullut pois´.

Keisari meni aina e'emäksi, ja ko hän tuli kaupunkhin, se sanoi hän: „Minä olin kuullut, nii että savolaiset pi'itollat hyvin tolloja; mutta minä puhuttelin tyhä kaksi lasta savonlaisten seurakunnasa, ja net olivat paljon viishamat ko minä”.

Se ei olekhan enämpi siitä muisteluksesta.

Monien kveenitarinoiden sankari oli Matti. Tähän tapaan:

Kerta oli yksi köyhä poika, jonka nimi oli Matti. Hällä ei ollut muuta tavaraa ko tarpelliset vaathet ja yksi pikku arkku, jossa olit isän ja äitin kirjat. Hän käyskenteli ympärit talloin myön ja paimensi lamphaita ihimisillet. Tämä tuli kerran yhen rikkhaan talon-isänän tyköt, jolletko hän rupeis trengiksi. Tämä talon-isäntä oli kovin jumalmatoin mies. Hän oli luvanut ittenset nöyrälet (pirulet), jos hän rikkautenset säilyttää, niin kauwon ko hän ellää, ja jos hän vielä rikastuis, niin saapi nöyrä tullat ottamhan hänen, ko vissi aika on kulunut.

Matti oli tämän talon isänän tykönä monekoita vuossii, ja isäntä rikastui mahottomastit sillä aikana, ja se aika kanssa likeni, ko nöyrä piti tullat isänän puhheillet. Isäntä rupeisi pölkkäähmän, jokhon hänen kanssa käipi väärin. Aika täytyi, ja yksi mahotyn herras-mies tuli talhon. Tämä ei ollut talosa ko vähän aikkaa. Aivan kahen kesken hän puhutteli isäntää, joka tästä ajasta muuttui. Yhtenä iltana lähätti hän sanan Matilet, nii että hän pittää tullat hänen puhheillet. Matti meni varsin isänän tyköt. Isäntä sanoi hället: ´Fuomena met lähemä aapphan, ja sie piät ottat kirja-arkkusti myötät´.

Ko aamu tuli, se lähti isäntä aapphan ja otti yhen venheen myötänset. Ko het olit souttanhet pitkän ajan,se sanoi isäntä Matilet: „Nyt sie piät jää'ät tähän vanhaasen venheesen, ja jos joku tullee sinun tyköt ja puhuttellee sinun tullat pois venheestä, se et piä lähtet muitten kanssa ko sen, joka kirja-arkun jaksaa liikuttat´. Matti oli isänälenset kuuliainen. Hän kulkui nyt pitkän ajan aappaa myön. Viimen tuli yksi iso sotalaiva, josta kysymys tuli Matilet, eiko hän aio tullat laifhan. Matti vastais: ´Joo, jos tämän kirja-arkun jaksatta ottat myötät´ Laivasta tulit miehet noutahman Mattii; mutta ei yksikhän niistä jaksanhet liikuttat kirja-arkkuu. Nämät jätethin Matin, ja laiva purjehti pojes.

Vähän ajan perästä tuli taas yksi kauppalaiva, jostako taas huuethin Mlatilet, eiko hän aio tullat laifhan Matti vastais taas: ´Joo, jos tämän kirja-arkun jaksatta ottat laifhan´. Laivasta tulit miehet; mutta ei yksikhän niistä jaksanut liikuttat kirja-arkkuu. Laiva jätti taas Matin, ja hän kulkui taas pitkän ai'an.

Se tuli yksi jähti, josta taas huuethin Matilet, eiko hän halluu tullat laifhan, Matti vastais taas sen saman, mitä hän oli vastanut muilet laivoilet. Jähestä tulit miehet, jokka jaksethin ottat sekä Matin ette kirja-arkun. Laivasa ei ollut kokkii, ja Matti pääsi kokiksi. Mutta tämän laivan kapteini oli jumalmatoin mies; hän aivan kirois ja pieksi väkkeenset.

Yhen ai'an perästä se hävis laiva, ja Matti ja kapteini jouvuit maston päälet, jossa het istuit kummasaki pääsä. Kapteini kirois ja tahtoi syöksit Mattii merhen; mutta Matti ei mennyt merhen. Ei het olhet kauwon istunhet, se voimattyi kapteini ja putois merhen. Viime sana, mitä hän vielä sanoi, oli kirrous.

Matti kulkui nyt pitkän ai'an, siksiko hän tuli yhelet rannalet, jossa hän pääsi maalet. Ja ko hän oli nyt käynyt vähän aikkaa, se tullee taas se sama herrasmies Matin vasthan, joka kerran ennen oli käynyt hänen isänän talosa, ja pyyttää hantä trengiksi. Joo, Matti lupais varsin. Nyt het kävelit, siksiko tulit yhthen isshon talhon, jossa olit kommeet fuonheet. Tämä näytti ollat niinko faprikki. Matilet piti ollat työksi issoi kattilita passalat ja aina tukkiit valkkeeta allet. Isäntä ei ollut monestit kotona, ja aina ko hän lähti pois, se varais hän Mattii, nii että ei saa luppaa kattot kattilhin.

Kerta ko isäntä oli mennyt pojes, se ajatteli Matti, eiko hän nyt saa kattot kattilhin. Hän otti ison kangen ja nosti vähän kantta yhestä kattilasta. Varsin ko kansi oli pikkusen noussut, se näkyi kapteinin pää. Nyt havatti Matti, mikkä kattilissa owat. Hän löi varsin kannen kiinnit ja tukki halkkoj allet. Ko isäntä tuli kothin, se sanoi hän: „Jopa sie oletki kattonut kattilhan”. ´Joo´, sanoi Matti; „mutta halvompa mie lisäisinki”.

Laitetaan vielä tarina karhun kaulan pituudesta:

Miksi karfhun kaula oon lyhykäiseksi joutunut.

Kerta oli karfhu hakenut ittelenset kolmet trenkkii: kissa, kettu ja jänis. Kerta ko olit matkustamasa, sattoi olehman kova päiväpaistet. He tulit likit laihin yhen herrasmiehen kartanoo. Karfhu pisti nukkuhman. Trengit piethin vahtina ollat. Ko karfhu oli vähän aikkaa nuhkunut, se rupeis kettu arvelemhan kumppanittenset kanssa, eikhon herrasmiehen kartanosa löytyis jotakin varastat. Kissa, joka oli opas, tiesi, nii että kellarisa oon viinat ja tiesi kanssa aukkeemen, mistä sisälet päässee. Kettu ja jänis lähit varsin ja menit kellarhin, jossa het joit, siksi ko nukuit.

Sillä välilä ko het olit sielä, tulit muutamet metsästäjät, jokka löyethin karfhun nukkumasa. Het olit varsin ja ammuit seen. Kissa, joka näki tämän, juoksi puuhun ja kätki ittenset. Päivä oli jo niin paljon kulunut, nii että metsästäjät eivät ennättänhet nouttat karfhun kurennun alas. He leikkaisivat pään pois ja peitit koiun-oksila. Ja yksi heistä arveli samasa ko het lähit pois, että ´huomen aamula met seen nouvama alas´.

Hiljain illala kostuit kettu ja jänis takaisin. Ko kissa näki heitä, se juoksi hänki puusta alas ja muisteli, mikä oon tapahtunut. Kettu sanoi: Kyllä mie saan pään kiinit; mutta kuka hengen ossaa puhaltat?´ Jänis sanoi: ´Kyllä mie tien yhesä paikkaa oon semmoisita pillii, minkä läpit hengen saattaa puhaltat´. Kissa sanoi: ´Huomen aamula varhain tulleevat metsästäjät kurennun noutahman." Kettu sanoi jänikselet: ´Mene ja mene kyyttii noutahman pillii; mie ruppeen varsin panehman päätä kiinit. Kissa pittää vahtina ollat´. Ko kettu oli saanut pään kiinit, se kostui jäniski pilliin kanssa. Het rupeisit varsin karfhuusen henkkee puhaltamhan. Mutta kohet olit hengen saanhet hänhen, se havattit het, että pää oli punhan joutunut. Sepä tulit taas trengit murheesen. Kettu sanoi: ´Met häymä taas leikatat pään pois ja pannat seen oikkeesen´. Mutta se olit pillit lappunhet, millä het hengen puhalsit. Jänis häytyi taas lähtet pillii noutahman. Hän kostui takaisin juuri päivän alusa, ja het sait juuri hengen puhalletyksi karfhuusen, se kuuluit metsästäjät tulemasa, ja silloin het lähit kaikkit juoksehman pakhon. Siitä astit oon karfhun kaula joutunut lyhykäiseksi.