[Tuhannennen blogimerkinnän kunniaksi Aarni Koudan runo Korulipas kokoelmasta Aurinkohäät. -- en ajatuksella jalokiviä hae, vaan sekalaista aihekirjontaa]
Cecilia, leikkiessään jalokivillään, laulaa
1.
Onyks.
Onyks sysimusta, oot mustempi yötä,
ei tähtien vyötä,
ei kultaista kuuta
tunne sun taivaas.
Lohtua vaivaas
ei ole muuta
kuin sydänsyysi,
kyynel, min kova kohtalo hyysi.
Onyks sysimusta,
on haijastusta
sinuss' on sieluni salain.
Ah, tummina palain
sen tuholieskat
kohoaa olemukseni yöstä.
Kuiluihin syöstä
ne voivat kaikkein kalleimman multa,
kuin purppura, kulta
ne leimuaa, loistaa,
mun mieleni murhetta hehkuen toistaa.
Onyks, sydänsyyni,
sa tunnon kylmä, kalvava kyyni,
sa mieleni rauha ja tahtoni tyyni,
olet itkuni öinen ja iltainen ilo,
levoton meren pinnalla kulkeva kilo.
Onyks, surun nyyhky,
minun murheeni musta ja lempeä kyyhky,
mua koskaan et heitä,
minut mustien siipies suojaan peitä.
Onyks, surun kyynel!
2.
Rubiini.
Pisara, kuuma verestäin!
hohdossas näyn oudon näin.
Kohisi Gangesvirran vuo, --
kuu kultasilmäns' auki luo.
Aaltoili tummat suortuvain,
asetti niille armahain
kasteisen lootosseppeleen, --
soi alla pyörteet pyhän veen.
Purtemme alas virtaa ui,
min kalvoon tähdet kuvastui.
Istuimme yössä rinnakkain,
kuiskeemme kuuli vahvuus vain.
"Oot nuori, norja palmupuu,
min hopeehuntuun kutoo kuu.
Sun silmäs suuret, ruskeat
kuin uhrilamput loistavat.
Oot outo yrttitarha yön,
rubiini tumma Ratin vyön.
Jäsenes paljaat, notkeat
mun syleilyynsä kietovat.
Ah, unten tumma morsiamein,
mun teki sairaaks rakkautein.
Ma syöksyn lempes kuiluihin,
ah, huulin kiihkein, janoovin
ma suutelen sun huulias.
Huumaantuin sinun janostas
janoni kasvain janoaa
syleilys tulta tuhoovaa."
Näin kuiski yössä armahain,
yllämme vahvuus valvoi vain.
Veen pyhän pyörteet alla soi,
kutreillein kaste pisaroi,
tuoksuivat kukat seppeleen.
Tuijotan yhä lootokseen,
vereni kuumaan pisaraan,
mi hehkuu yössä rakkauttaan.
(Rati = hindujen rakkaudenjumala)
3.
Smaragdi.
Yö lankee yli erämaan,
min hiekka hehkuu kuumuuttaan.
Humisee hiljaa palmupuu,
taivaalle kohoo kirkas kuu.
Soinnahtaa illan tuuli pois,
on niinkuin sävel outo sois
helmassa yön, ei mikään näy,
vain varjot kummat maassa käy.
Varjosta kaukaa tuijottaa
kaks pedonsilmää hehkuvaa.
Smaragdilieskat vihreät nuo
loistettaan kylmään yöhön luo.
Hämärän halki värjyvät
kuumeiset soinnut, kiihkeät.
Sävelin pehmein, kehräävin
soi laulu naarastiikerin:
-- On olemuksein erämaa,
min salasta ei selvää saa.
Ei rajaa, äärtä missään näy.
Elon ja kuolon taisto käy
ainainen, julma helmass' sen,
osansa saa vain surmaten.
Pään päällä pätsi auringon,
aavikko eessä eloton.
Askelta hiekka hillitsee,
sen kuumuus verta villitsee.
Himoitsen voimaa väkevää,
yön rauhaa, unta näkevää
koruista kumman tähtivyön,
mi kaartuu yllä lemmenyön.
Mut tähtein tulikipunat
vain päällä pääni palavat. --
Soi laulu, yöhön sulautuu,
väsynyt häilyy palmupuu.
Kaks pedonsilmää vihreää
vain pimeydessä välkähtää.
4.
Timantti
Väritön tulenlieska,
värit kaikki sun särmiisi säihkyen taittuu,
elämän, valon valkea, polttava piste!
Tulen, tuskan outo, laulava liekki!
Olemuksessas avaruudet uinuu,
sävel äänetön koko kosmoksen oot sa.
Povessas sadat aurinkosaatot säihkyy,
tasapainossas tulet tähtien tuikkii,
säde oot, joka ehtoon porteilla puuntaa,
elon, luomisen aamun kiiluva kaste,
sävel sfäärien soiton.
Sinun liekeissäs koko kosmos liikkuu!
Sua katson, ja nään elon karkelon kuuman,
tulet tuskan ja intohimojen huuman.
Jäsenissäni kuin kulo kiiltävä kuljet,
poveain salamas tuli oudosti polttaa,
veressäin säkenet sinun sähkösi laulaa,
elämän sinun eessäsi rintani aukee,
ah, rakkaudesta mun ruumiini raukee.
Sävel siintävä sähkön!
Sinun eessäsi tanssin ma elämän tanssin,
povin paljain ja polttavin karkeloon kiidän,
keveästi kuin lehti kultainen liidän.
Salamoivin lennän ma sähkösi siivin,
väristen rakastettuni luokse ma hiivin,
ma hälle suon olemukseni sulon,
elon mahlani, kuoleman polttavan kulon,
olen viesti viimeisen tuomion tulon.
Säen oon säkenöivä ma ikuisen yön,
minä temppelivaatteen kahtia lyön!
5.
Koralli.
Valkea kuin valkein tyrsky,
kirkas, aurinkoinen myrsky,
haihtuu päivän tieltä sumu,
kuuluu kaukaa kelloin kumu.
Sävel syvyyksien helää,
jokainen sen sointu elää,
ääntää alakuloisesti,
kiehtoen ja suloisesti.
Outoa se laulaa rauhaa.
Aurinkoinen myrsky pauhaa,
palaa purppura ja kulta,
aallot tyrskyvät kuin tulta.
Syvyyksien kellot kaikaa,
ei oo paikkaa eikä aikaa,
uinuu valkeata unta
syvyyksien valtakunta.
Ympäriltä elo haihtuu,
syvyyksien rauhaan vaihtuu,
yllä kellot oudot kiikkuu,
koralliset linnut liikkuu.
Helää sävel hopeekelloin,
yllä vedet vyöryy velloin,
alla valkeata unta
uinuu unten valtakunta.
Täyttää mielen outo kaipuu,
uneen aistit, vaistot vaipuu,
vaiti kaiken varhoo sumu,
kuuluu kaukaa kellon kumu.
Ääntää alakuloisesti,
kiehtoen ja suloisesti,
jokainen sen sointu elää.
Unten, unhon kellot helää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti