torstai 7. toukokuuta 2009

Syljeskelyn kulttuurihistoriaa


Koetin etsiä televisiossa paljon esillä olleiden jääkiekkoilijoiden innoittamana olisiko kirjoitettu syljeskelyn kulttuurihistoriaa. Ainakaan pikaisilla nettihauilla en sellaista onnistunut löytämään, tosin hakutermeissäkin saattoi vikaa olla. Tällä ruumiintoiminnolla on lukuisia lempinimiä, "Räkiminen antiikin Roomasta alkaen" on saattanut hakujen ulkopuolelle jäädä.

Hieman erikoista, ettei teosta sylkemisestä tai syljestä olisi olemassa. Onhan kulttuurihistorioita kirjoitettu useimmista ihmisen toiminnoista, elimistä, eritteistä, ruumiinaukoista ja niihin liittyvistä toiminnoista.

Kaikenlaista sylkemisestä kuitenkin löysin. Fernando Poyatos on eritellyt suun eritteen poistamista teoksessaan Nonverbal Communication Across Disciplines (2002). Poyatos löytää useita kulttuurillisia merkityksiä räkimiselle.

Aluksi Poyatos jakaa limppaamisen kahteen osaan, valmisteluun ja itse sylkemiseen. Erilaisen nonverbaaliset merkitykset voidaan havaita eritoten sylkemistä valmistelevan naamanilmeistä ja tuotetuista äänistä sen ja itse sylkemisen aikana.

Nykyihmisen ei-kielelliseen ilmaisuun liittyvä sylkeminen voi olla joko sosiaalista, tunteiden tai aggression ilmaisua, halveksuntaa, parantamista tai leikkimistä.

Monissa nettikeskusteluissa kauhisteltu räkiminen on juuri sosiaalista syljeskelyä. Kautta maailman pureskeltavia virvokkeita (mällitupakka, nuuska, kokapensaan lehdet, betel- ja kola-pähkinät) yhdessä nauttivat päätyvät väistämättä tyhjentämään suutaan. Kauhisteltu nuoriso on ottanut mallia isommistaan, ja räkii ilman nautintoaineitakin. Näin luodaan sanatonta yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, sitä paljon kaivattua yhteisöllisyyttä.

Satunnaisella syljeskelyllä ilmaistaan yleensä negatiivisia tunteita, turhautuneisuutta, väsymystä tai vihastusta. Aggressiivinen räkijä sylkee naamalle, kuvien ja patsaiden sylkeminen on rituaalista halveksuntaa.

Parantamiseen pyrkivällä sylkemisellä on raamatulliset juuret. Paransihan Jeesus syljellään sokean miehen (Joh. 9:6).

Räveksimisleikit ovat lasten touhuja ja oman ruumiin tuntemisen kannalta hyödyllisiä. Kai isommatkin osallistuvat limppaamisen mestaruuskisoihin (lajeina pituus ja tarkkuus).

Kauempana menneisyydessä syljeskelyyn on suhtauduttu paljon nykyistä suvaitsevaisemmin. Erasmus Rotterdamilainen suositti, että syödessä syljettäisiin pöydän alle, eikä räittäisi pöytien yli. Paremmissa piireissä 1700-luvulla alettiin äänekästä, julkista syleskelyä pitää huonona käytöksenä.

Syljeskelyn huonoon huutoon lopullisesti saattoi Charles Darwin. Kuuluisan tiedemiehen vuonna 1872 julkaistussa teoksessa The Expression of the Emotions in Man and Animals (menekkiteos, josta otettiin useita painoksia jo ensijulkaisuvuonna) todettiin yksiselitteisesti syljeskelyn olevan universaali halveksunnan, hylkimisen merkki. Tätä Darwin perusteli suun toiminnalla. Sinne joutunut ylimääräinen aines räitään refleksinomaisesti ulos.

Darwinin kannan tultua julki alkoi sylkemisen yhteiskunnallinen suitsinta. Modernin hoitotieteen yksi ensimmäisiä saavutuksia oli sylkykuppi, sisar Nightingale ajoi niiden käyttöönottoa. Samoihin aikoihin eräissä yhdysvaltalaisissa kaupungeissa kiellettiin julkisissa tiloissa lattioille räkiminen.

Toisten halveksunta haluttiin kieltää, ainakin siellä minne kunnanvaltuutetun valta ulottui. Kuppeihin sylkeminen jatkui ainakin 1970-luvulle. Viimeinen suomalainen sallittu julkinen räkimispaikka taisi olla juna. 1980-luvulla niissäkään ei enää sylkykuppeja ollut.

Lääketieteellisissä hajahavainnoissa ylenmääräinen syljeskely on liitetty skitsofreniaan, maanisuuteen, Touretten syndroomaan ja henkiseen jälkeenjääneisyyteen. Lääketiedekin on kuitenkin päätynyt siihen, että syljeskely, runsaskin, on kulttuurinen tapa. Ei oire mistään.

Joissakin yhteyksissä näytetään tarjottavan sylkemisen syrjinnän syyksi tartuntataudit. Wikipediassa hyväksyttävyyden katoamisen syyksi tarjotaan espanjantautia, mutta se puhkesi vasta 1918. Toimet sylkeä ja kuolaa vastaan olivat alkaneet jo aiemmin. Sylkykupin läpimurto tapahtui 1890-luvulla.

Meillä on melkoinen fauna suussamme. Yli 600 eliökantaa on suista löydetty, yhdellä yksilöllä on 6-30 erilaista eliöpopulaatiota helpottamassa elämää. Kannat vaihtelevat ihmisen iän, sukupuolen ja asuinpaikan keskilämpötilan ja -sademäärän mukaan.

Ihmisen kannalta vaarallisin syljeskelijä on moskiitto. Malaria leviää näiden hyttyselikoiden rään välityksellä. Sikainfluenssan kaltaisten tautien levittäjinä aivastelijat ovat paljon vaarallisempia kuin sylkijät.


(kuvassa nykyaikainen sylkykuppi. Kuppeja on myynnissä mm. Euro Surgicalin nettikaupassa 15 euron kappalehintaan)

2 kommenttia:

  1. Tuberkuloosi voisi olla tietenkin yksi syntipukeista. Englanninkielisen wikipedian mukaan 1880-luvulla alettiin kiinnittää huomiota taudin leviämiseen, ja sylkemisen rajoittaminen nähtiin yhtenä hyvänä toimenpiteenä monilla alueilla.

    PS. Hieno blogi. Tekstejäsi on aina ilo lukea.

    VastaaPoista
  2. Tuberkuloosi varmasti on ollut yksi vaikuttaja. Tuberkkelibasilli löydettiin/eristettiin nimenomaan syljestä 1882.

    Kiitokset huomiosta ja kehuista.

    VastaaPoista