Analogioilla on suuri merkitys ihmisten oppimisessa, keksintöjen tekemisessä ja yhteiskunnallisten käyttäytymismallien synnyssä. Suomessa erityisesti kielifilosofi Esa Itkonen on puhunut ja kirjoittanut aiheesta paljon. Kun tunnemme jonkin asian toimintatavan, analogisesti sitä toisiin tapahtumiin siirtämällä ymmärrämme paremmin myös sen toiminnan.
Tässä suhteessa onkin tärkeää, miten suureen julkisuuteen nousevat teot käsitellään. On nimittäin enemmän kuin oletettavaa, että saatua ratkaisua sovelletaan vähäisemmissä yhteyksissä. Analogiaa käytetään, vaikka siihen ei asiallista syytä olisikaan, ja vaikka miten huonosti se soveltuisi.
Eipä ole siitä paljoakaan aikaa, kun museonjohtaja Janne Gallén-Kallela-Sirén antoi poliisin poistaa museonsa näyttelystä Ulla Karttusen Neitsythuorakirkko teoksen. Asia vietiin teokseen kuuluvien kuvien sisällön vuoksi käräjille ja hoviin, ja niissä rikoksen todettiin tapahtuneen. Korkein oikeus ei antanut valituslupaa. Rangaistusta taiteilijalle ei kuitenkaan annettu.
Eipä sitten aikaakaan, kun maalaiskunnassa sivistystoimenjohtaja Nina Lehtinen päättää toimia samoin. Hän poistattaa kuntansa tiloissa olevasta näyttelystä Johannes Heinosen maalauksia (STT 10.7.2009).
Johannes Heinosen töitä on esillä Suomen surrealistien nettisivuilla. Osin samoja kuin Lempäälässä olleessa näyttelyssä. Yllä on yksi poistetuista, Syörään ja juoraan...vaikka sitten velaaks.
Reilu vuosi sitten olin sitä mieltä, että olisi pitänyt tutkia erityisen tarkkaan, onko museonjohtaja Gallén-Kallela-Sirén syyllistynyt virkavelvollisuuksiensa laiminlyöntiin ja lain rikkomiseen, koska hän ei yrittänytkään estää Neitsythuorakirkko -taideteoksen poistamista johtamastaan museosta ja siten turvata Karttusen perustuslaillisia oikeuksia.
Eipä sellaista tehty, edes harkittu, ja nyt ollaan tilanteessa jossa kaikkien kuntien sivistystehtäviä tekevien mielivallassa on näyttelyjen jälkisensurointi.
Syyskuussa ilmestyy Karttusen tapauksesta Juulia Jyrängin ja Harri Kalhan kirjoittama kirja (Like). Toivottavasti siinä paneudutaan myös viranhaltijoiden oikeuksiin ja velvollisuuksiin taiteen saralla.
* Johannes Heinosen kotisivut
* Johannes Heinonen Suomen surrealistien sivuilla (kuva näiltä sivuilta)
Loistava analogia,
VastaaPoistaKarttunen => Heinonen!
Elämmekö laitakonservatiivisia aikoja, mikä aina liittyy sensuurioireiluun? Ryhdytäänkö kohta myös polttamaan tauluja ja kirjoja? Entä milloin niitä ihmisiä? Missä vaiheessa f- tai n-alkuisten poliittisten mieltymysten yms. esilleotto vertailukohtana ei enää ole liioittelua?
Tulee mieleen toinen analogia: Kirjojen sensuroinnissa maassamme on myös kunnostauduttu. Esimerkkinä tietysti Salama, mieluummin kuin Vanhanen? Muitakin löytyy, ehkä vähemmän kuin kuvien puolelta?
Ja kolmas, taas kuvataiteesta, mutta keskisestä Euroopasta: adin lemppareihin lukeutui Tintoretto, joka edusti hyväksyttävää laadutaitetta, mutta sen sijaan saksalainen 20- ja 30-luvun ekspressionismi armotta joutui samalle roviolle, juuri niiden aikansa surrealististen maalausten kanssa.
Näkyy kulttuuriministeri nyt ilmoittaneen, ettei hän olisi poistattanut tauluja Lempäälän näyttelystä.
VastaaPoistaKulttuuriministeri Wallinin ilmoituksessa on vain paha virhe. Kellään poliitikolla tai viranhaltijalla ei ole minkäänlaista oikeutta toimia sensorina, esille laitettavat taulut valitsee näyttelyn kokoaja, kuraattori tai taiteilija itse.
Muut sitten voivat antaa lausuntoja, haastatteluja, kirjoittaa kritiikkejä ja mielipidekirjoituksia, mutta eivät etu- tai jälkikäteissensuuria näyttelyn sisältöön tehdä.