Tiivistelmä Ruhtinaan lukemisesta

[Tänään kirja-arvio Martin Melinin Nykypäivän Machiavellistä (suom. Sirkka Salonen, Basam Books 2009, 130 s.). Arvio on julkaistu aikaisemmin Yhteiskuntapolitiikassa 74(2009):3, 344-345.]

Basam Books on julkaissut suomennoksen ruotsalaisen informaatiokonsultin ja kirjailijan Martin Melinin (s. 1969) teoksesta Machiavelli för vår tid (2007). Kyseessä on renessanssiajan firenzeläisen Niccolo Machiavellin (1469-1527) pääteoksen Ruhtinaan (Il Principe, kirjoitettu 1513, julkaistu 1532) uudelleenluennasta 2000-luvun liikkeenjohtajille.

Meillä Suomessa on yleensä totuttu ja jouduttu lukemaan klassikot alkuteoksina eli tekijän nimissä julkaistuna suomennoksena. Ruhtinaaseen on tutustuttu O. A. Kallion (Kariston klassillinen kirjasto, 1918) ja Aarre Huhtalan (WSOY Taskutieto, 1969) suomennosten ja esittelyjen avulla. Molemmista on otettu 1990-luvulla useampikin uusintapainos.

Joku Machiavellistä enemmän innostunut on saattanut kehaista lukeneensa ’sen toisenkin kirjan’, Kaarlo af Heurlinin suomentaman koosteen Valtiollisia mietelmiä (WSOY, 1958). 2000-luvulla on markkinoille tullut kolmaskin teos, Pekka-Erik Korvelan suomentama 1300-luvun luccalaista hallitsijaa käsittelevä Castruccio Castracanin elämä (Eurooppalaisen filosofian seura, 2005).

Suomeen ei ole kotiutunut muualla tuttu perinne tehdä klassikoista selitysteoksia, ei edes akateemisissa opinnoissa pakollisina tentittävistä. Lyhennelmät ja ’oikeaan lukutapaan’ opettavat teokset ovat huonossa maineessa, vaikka niitä ei edes ole tarjolla. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö vaadittuja ’oikeita lukutapoja’ ei olisi ollut olemassa. Ne elävät oraalisena traditiona.

Machiavellin Ruhtinasta on ollut tapana lukea kahdesta eri lähtökohdasta, joko oppaana tulevalle hallitsijalle tai paljastuskirjana kansalle millaisia keinoja heidän hallitsemiseksi käytetään. Vaikka kirja on muodollisesti omistettu Lorenzo de’ Medicille, Machiavellin asema virkamiehenä mahdollistaa molemmat tulkinnat.

Martin Melin lähtee siitä, että Ruhtinas on opas johdolle. Alaisetkin toki saavat kirjaan tutustua: esipuheessa hän osoittaa sanansa ”sinulle, nykyajan ruhtinas tai orja”.

Julkaisuaikaan Ruhtinaan suorasukaisuus puhutti paljon ja teosta pidettiin suorastaan moraalittomana. Eettisiä ohjeita ’oikein’ toimimiseen teoksesta ei löydäkään. Vuonna 1559 teos päätyikin katolisen kirkon kiellettyjen kirjojen listalle.

Melin pesee kätensä näistä Machiavellin moraalittomuuksista. Hän vain nykykielistää, toistaa ja tekee yhteenvedon, executive summaryn. Melin myös pahoittelee, että kaikki termit eivät enää nykyaikana ole poliittisesti korrekteja. Räikeimmät hän on muuttanut, palkkamurhaajan konsultiksi ja tappamisen erottamiseksi – tosin näiden kahden termin muuttamisen selittäminen on tarkoitettu enemmän alkukevennykseksi kuin varsinaiseksi lukuopastukseksi. Ruhtinaan muuttamista johtajaksi tai muita nykyaikaistuksia ei selvitellä.

Liikkeenjohdon suosikiksi Machiavellin ja Ruhtinaan lienee nostanut se, että teoksessa käsitellään paljon sotataitoa. Tunnettuahan on, että johtajistossa suosittua on vanhojen sotateoreetikkojen, kuten Sunzin (vanhemman litterointitavan mukaan Sun Tzu), Clausewitzin ja Liddell Hartin lukeminen. Tässä mielessä sotilaallisen termistön muuttaminen vie mukanaan suuren osan teoksen viehättävyydestä. Sotilaallisten operaatioiden sijaan Melin kertoo yrityskaupoista, pääkappaleiden alkuun otetut sitaatit Aarre Huhtalan suomennoksesta muistuttavat kuitenkin mistä Machiavelli kirjoitti. Kaiken Machiavellin käyttämän historiallisen esimerkkiaineiston Melin on jättänyt pois.

Melinin teksti todellakin muistuttaa raporttia tai tiivistelmää. Lyhyet kappaleet, runsas otsikointi ja ranskalaisin viivoin (palloin) luetteloiminen tekevät teoksesta raskaan lukea kannesta kanteen. Siksi onkin parempi lukea alkuteos, jos haluaa saada selville millainen kirja Ruhtinas on. Sivumääriltäänhän tiivistelmä ja alkuteos ovat suurin piirtein samaa luokkaa, Huhtalan suomennos jopa lyhyempi (106 s.). Tosin teokset ovat graafiselta asultaan ääripäitä, suomennos on erittäin tiukkaan ja Melinin tiivistelmä väljästi taitettua tekstiä, joten sivumäärävertailu ei ole reilu.

2000-luvulla paljon toisteltu ajatus ”yritys toimii eettisesti silloin kuin se tuottaa voittoa” paljastuu hyvin machiavellimaiseksi. Sekä alkuperäinen että Nykyajan Machiavelli korostavat asetetun päämäärän saavuttamista. Lopputulos määrittää moraalin, eivät käytetyt keinot.

Muun muassa Melinin tiivistelmän luvussa ”Onko pakko noudattaa sääntöjä?” selvitetään, että sääntöjen rikkominen on hyväksyttävää silloin kun se on välttämätöntä oman valta-aseman säilyttämiseksi tai lujittamiseksi. Jos rikkominen ei ole kannattavaa tai välttämätöntä tavoitteen kannalta, niin on parempi pysyä lainkuuliaisena.

Avoimesti moraalisia tai juridisia lakeja ei kuitenkaan voi halventaa. Siksi imagoa on vaalittava yritysviestinnällä hartaudella, jotta uskottava ja hyvä julkisivu säilyisi. Pohjoismaisen sopimusyhteiskunnan kasvatti Melinkin on hämillään tällaisen ajatuksen äärellä: ”On tyystin eri asia että on hyvä.”

Melin päätyykin kirjansa viimeisellä sivulla dilemmaan kenelle kirja on suunnattu. ”Onko kansaa kohdeltava lempeästi, jotta se voisi hyvin, vai ainoastaan siksi, että ruhtinas voisi hyvin?” Lukija jätetään pohtimaan tätä ja sitä, pitäisikö lainkaan ottaa neuvoja viisaalta, jonka ”moraalinen kompassi” on näin totaalisesti hukassa.

Nykyajan Machiavelli on kiireisen ihmisen selailuteos. Siitä löytää nopeat tärpit pohdintojen pohjaksi. Kaikkein kiireisimmille lukijoille Melin tiivistää Ruhtinaan opetukset kahdeksi lauseeksi: 1) toimi joka tilanteessa kuten sinun odotetaan toimivan ja 2) luota ainoastaan itseesi. Tämä ensimmäinen kohta tullee ymmärtää niin, että sopimusyhteiskunnassa niin johtajien kuin henkilöstönkin oletetaan noudattavan sopimuksia. Mutta tipoittain ja loikkien lukevalle se ei tule selväksi.