Häkä on tappava kaasu. Näihin aikoihin vuonna 1902 sen sai onnettomuudekseen kokea Émile Zola (s. 1840). Poliittisesti aktiivisen kirjailijan ja lehtikirjoittelijan kuolemaan epäiltiin liittyvän rikoksen. Näyttöä sellaisesta ei kuitenkaan ole, vaikka eräs Pariisin katoillakulkija vuosikymmeniä myöhemmin kuolinvuoteellaan avustajaksi piipun tukkimisessa ilmoittautuikin.
Poliittiseen historiaan Zola kirjoitti itsensä pysyvästi 1898 syyttämällä kansanvaltaisen Ranskan johtajaa L'Aurore -lehden etusivulla. J'Accuse, minä syytän...!
Sanomalehtien valta ja "ylivalta" on ollut puheena nyt meilläkin. "Etelän metia" keskustan varapuheenjohtajan mukaan yrittää kammeta keskustan puheenjohtajan pääministerin paikalta. Kovia syytöksiä mediaa vastaan. Lehdistö ei varapuheenjohtajan mukaan ymmärrä, että tietenkin pääministeri on oikeutettu saamaan tukea asumiseensa (Nuorisosäätiöltä 23 000 euroa) ja ammatillisiin opintoihinsa (Maaseudun Kukkasrahasto Säätiöltä presidentinvaalien alla 50 000 ja eduskuntavaalien alla vielä viisitonnia lisää). Yleistä tuhmuutta totena toitotetaan.
Ranskassakaan taannoin ei presidentti tykännyt, että hänen asioitaan leviteltiin ja Zola linnaan tuomittiin. Kirjailija lähti mieluimmin maanpakoon ja jatkoi työtään kanaalin toiselta puolen. Pitkäksi ei pakomatka muodostunut, kansa vaihtoi herrat ja Zolan ja muiden sorrettujen maine palautettiin, joskin jälkimmäisten osalta byrokraattisen hitaasti.
Émile Zolan työ sanomalehdissä noteerattiin Suomessakin jo varhain. Hämeen Sanomat julkaisi numerossa 11 helmikuussa 1886 Zolan toimittajan työtä ja sen sopivuutta käsittelevän kirjoituksen.
Sanomakirjallisuus.
Kovia syytöksiä on lausuttu sanomalehtiä vastaan: "Se tappaa kirjallisuuden, vetää kielen lokaan, se on yleisen tuhmuuden edustaja," j.n.e. Minä kuuntelin ja ajattelin itsekseni, että ne jotka puhuvat niin suurella katkeruudella sanomalehdistä, eivät tunne niitä. Sillä en suinkaan sano, ettei sanomakirjallisuus moitteitakin ansaitse; mutta vastaan sanomatointa on myöskin, että se korvaa runsaassa määrässä sen mitä rikkoo. Aatteeni on, että kauan saadaan kärsiä ja taistella sanomakirjailijain rivissä, ennenkuin voidaan oikeen käsittää ja rakastaa heidän työtänsä.
En eperoitse sanoessani, että jokaiselle alkavalle kirjailijalle olisi annettava seuraava neuvo: "Syökse itsesi päätäsi myöten sanomalehtityöhön, niinkuin syöksemme itsemme järveen, oppiaksemme uimaan!" Sanomakirjallisuus on nykyänsä ainoa miesten koulu; sen kautta me opimme tuntemaan ihmisiä ja voittamaan itsemme. Kyllä tiedän syytettävän sanomalehtityötä, että se kuluttaa ihmisiä ja tekee heidät kelvottomaksi syvemmille ja vakaisemmille tutkinnoille. Varmaankin se kuluttaa semmoisia, joilla ei ole mitään sisäpuolella. Mutta eihän se mitään merkitse! Minä en puhu keskinkertaisista; ne jäävät sanomakirjallisuuden mutaan, samoin kun ne olisivat jääneet mutaan kauppatoimessa ja virkatiellä. Minä puhun väkevistä, joilla on työkykyä ja tahdon lujuutta. Astukoot he pelkäämättä sanomamiesten riviin!
Usein kohtaa siinä työssä typeryyttä ja epärehellisyyttä. Se on sen ammatin surettava puoli. Miestä koetetaan mustata, pureskella, nieleskellä, eikä voi käsittää onko siihen ihmisten tyhmyys tai pahuus aiheena. Oikeus näyttää niinä hetkinä olevan tyhjä sana, ja etäällä ihmisistä toivoisi saavansa päättää päivänsä.
Mutta viha ja vastenmielisyys haihtuu, ja sanomakirjallisuus pysyy kaikkivaltiaana. Siihen käännytään niinkuin vanhaan kultaseen, siinä vakuutuksessa, että siinä löydetään eloa ja miellytystä. Jos se hyljätäänkin, niin ei voida olla varma että se tapahtuu ikuisesti; sillä se on semmoinen voima, jota tullaan kaipaamaan, opittua sitä kerran tuntemaan. Vaikka se usein antaisikin syviä haavoja, vaikka se joskus näyttäisi lyhytnäköiseltä ja harhamieliseltä, niin se on kuitenkin eräs aikakautemme voimallisin ase, ja jokainen joka ottaa osaa aikakauden pyrintöihin, välttäköön vihaa sitä vastaan, ja ottakoon sen aseeksensa silloin kun taistelun aika on.
* * *
Arkitodellisuudessahan kaikille on ollut selvää, että mainitut säätiöt ovat kepulaisia. Eivät säätiöt itsekään sitä suuremmin peittele, muutaman lauseen vaihtamisen jälkeen se tulee selväksi. Tietää väärä taho olla apurahaa anomatta.
Mutta kuten monet Keskustan listoilta ehdokkaina olevat jättävät vaalimainoksissaan aatteensa ja puolueensa mainitsematta, näiden säätiöden perustajat ovat tehneet samoin säädekirjoja kirjoittaessaan.
Se on ollut kohtalokas erhe. Säädekirjan teksti määrää tarkoituksen, ainakin jos syyttäjiä on uskominen. Riihi-säätiön avustuspetosjuttua (epäilty vaalirahoitus jo ennen vaalirahakohun alkamista!) on käsitelty jo vuosia, ja säätiön lakkautusvaatimus on tulossa vuoden lopulla käräjille. Kun poliisi pääsee muiden säätiöiden kimppuun, on todisteiden kerääminen paljon helpompaa, täydennettyjen vaalirahailmoitusten läpikäyminen ja lehtijutut.
Olisi perustettaessa pitänyt selkein sanoin kertoa ketä kannattaa, eikä vetäytyä "yleisen hyvän" taakse. Tosin tukien maksimointi ei silloin olisi onnistunut...
Retoriikka tiedotusvälineistä valtiomahtina tai infoähkystä tms. voi olla perusteltua, mutta ei ole kummallista, että siitä puhutaan pelolla ja kunnioituksella, ehkä katkerasti, varsinkin kun mahdollisia vääryyksiä on paljastunut.
VastaaPoistaEi voisi väittää yhteiskuntaa ideologisesti vapaaksi, ilman näinkin vapaata tiedonvälitystä, kuin meillä nykyaikana on. Myöntää täytyy, että tulee liian usein tuomittua kokonaisuus yhden kapean osa-alueen perusteella, esim. sensaatiohakuisuuden takia, mutta tutkivalle journalismille tulee aina olemaan tarvetta. Tänään se on luettavissa ja kuultavissa taas, kun on jälleen kokeiltu lakien, määräysten ja ohjeiden rajoja. Ne organisaatiot, jotka turvaavat oikeus- ja yhteiskuntajärjestystä, joutuvat parhaassa tapauksessa työkseen selvittämään loput. Toivottavasti toimivat myös itse annettujen tehtäviensä mukaisesti.
Journalisti tietysti muokkaa mielipiteitä, mutta parhaassa tapauksessa ammattilaisena hän auttaa ihmistä mielipiteen muodostamisessa. Se on yleensä muuten mahdotonta, koska käsitys yhteiskunnasta kaikkine loputtomine erikoisaloineen voi olla liian pirstaloitunut. Se ei yleensä ole enää selvä, yhtenäinen ja uskottava kokonaisuus, niin kuin historiallisina aikoina. - Tieto voi olla myös hämärrytetty, piilotettu tai sensuroitu. Ei ihmisillä ole aikaa, ammattimaisuutta ja mahdollisuuksia selvittää itse kaikkea.
Tässä kommentissa ei pitäisi olla uutista kenellekään.
Enpä olisi noin leppeästi kepun säätiöistä kirjoittanut, jos eilen Enbusken sijaan olisin Silminnäkijää katsonut ja Matin talojen synnystä viisaammaksi tullut. (Onneksi on Areena)
VastaaPoistaOnneksi on tutkiva journalismi, taisi gryndereiden apu viimeisen naulan Matin arkkuun lyödä.
Jo Zolan ajoista juontuva kuvio vallan ja sen tarkkailijoiden välillä on seuraava:
- paljastuu jotakin epäilyttävää
- media nostaa asian esille
- vallanpitäjät saavat mahdollisuuden vastineeseen, joka selvittää a) epäilyttävän tapahtuneen yhteiseksi hyväksi tai b) järjestelmää on käytetty yksityisen hyvän saavuttamiseksi.
Jälkimmäisen vaihtoehdon ollessa ilmeisen syntyy tarve vaihtaa vallanpitäjät, ja media painostaa siihen nopeasti. Mikäli toiminta on kuitenkin ollut yhteiseksi hyväksi, niin esillenoston kautta uusi toimintatapa tulee kansalaisille tutuksi.
Asian puheeksi ottaminen siis molemmissa tapauksissa tuo suotuisia lopputuloksia "kansan" kannalta.
Taustalla byrokratian hitaat rattaat toimivat omaan tahtiinsa ja tuottavat aikanaan ansaitut päätökset, sanktiot ja tuomiot.
Jos vallanpitäjän vastaus on, kuten Zolan tapauksessa, kunnianloukkaussyyte ja vankilatuomio, niin vaihtoehdon b) voi olettaa olla oikeamman.
Myöskin vallanpitäjien hirttäytyminen siihen, että pitää olla byrokratian tuottama "totuus" asiasta myös viittaa vaihtoehdon b) puolesta. Samalla se on kuin käsky journalisteille kaivaa lisää, varsinainen mätä ei ole tullut vielä julki. Kaava on nyt Suomessakin tullut todistetuksi.
Ajattelin, että muutama päivä olisi ollut tyventä ennen myrskyä, mutta toisin kävi.