keskiviikko 9. syyskuuta 2009

Stéphane Mallarmé: Yhdenmukaisuuden paholainen


Tänään 111 vuotta sitten Stéphane Mallarmé (1842-1898) kuoli. Liian nuorena, runolliset kehittelyt olivat vielä pahasti kesken. Runon graafisen ilmiasun kehittely jäi häneltä pahasti kesken. Suuri suunnitelma koko maailman käsittävästä kirjasta Kirjasta jäi

Mutta muiston kunniaksi suomennos Le démon de l’analogie runosta vuodelta 1874.




Yhdenmukaisuuden paholainen

Tulvivatko tuntemattomat sanat huuliltasi, inhottava rikkirevitty absurdi lause?

Lähdin asunnoltani selkeä tunne siivestä kulkemassa soittimen kielien yli, viipyilevä ja kevyt, jonka korvasi laskevalla intonaatiolla lausuttu ääni: ’toiseksi viimeinen tavu on kuollut’, jossa
toiseksi viimeinen tavu
päätti rivin ja
on kuollut
nousi ylös
kohtalokkaan keskeytettynä, tarpeettomana, vailla merkitystä. Otin joitakin askelia kadulla ja tunnistin kireän kielen mitättömän äänen, jostakin unohdetusta soittimesta, jossa kunniakas muisti oli aivan varmasti juuri viivyttänyt siipeään tai lehväänsä, metkuillut sormeillut mysteeriä, kun hymyilin ja älykkään toiveikkaasti pyysin toista aihetta arveltavaksi. Lausuma tuli takaisin, henkisenä, kuin vapaassa pudotuksessa oleva höyhen tai varpu, kuultuna äänen kautta, kunnes se viimein ilmaisi itsensä ja olemassaolonsa omana persoonanaan. Kävelin eteenpäin (en enää tehnyt havaintoja) lukien sitä rivin loppuna, ja, yhtäkkiä, kuin testaten, omaksuen sitä puheeseeni; pian lausuen sitä ’toiseksi viimeisen tavun’ jälkeen tulevan hiljaisuuden kanssa, josta löysin pakotettua tyytyväisyyttä: ’toiseksi viimeinen tavu’, sitten soittimen niin kireän kielen muistumaton, mitätön ääni, joka epäilemättä loppui, ja sitten lisäsin kuin rukouksena ’on kuollut’. En kiirehtinyt yritystäni palata suositeltavampiin ajatuksiin, vakuuttaen, rauhoittaen itseäni, että varmaankin ’toiseksi viimeinen tavu’ on sanakirjatermi, joka antaa tukea värssyn viimeiselle tavulle, ja sen läsnäolo on kielen työläyden huonosti hylätty jäänne. Vaatimaton runollinen ääneni suree, kun päivittäin tämä keskeyttää sen: koko soinnukkuus ja oletettu virheellisyyden ilmapiiri aiheuttavat tuskaa. Ahdistuneena päätin päästää surullisluontoiset sanat vaeltelemaan itsestään suuhuni, ja kävelin mutisten mahdollisesti sympaattisella intonaatiolla: ’toiseksi viimeinen tavu on kuollut, on kuollut, kuollutpa hyvinkin, epätoivoinen toiseksi viimeinen tavu’, ajatellen vastaavani hermostuneisuudelleni, ja ilman salaisia toiveita sen hautaamisesta yksitoikkoisten sävelten aaltoiluun, kun – kauhu! Valmiiksi jakamaton ja hermostunut taika – tunsin, että olin, kun käteni heijastui kaupan ikkunasta tehden huolettomia liikkeitä, se ääni (se ensimmäinen, joka ilman epäilystä oli ollut ainoa).

Mutta kun kiistaton yliluonnollinen väliintulo ottaa ilmaantuakseen, ja alun alhainen hätä, joka kerran niin herraskaista sieluani ahdisti, oli ohi ja näin, katsetta kohottaessani, olevani antiikkikauppakadulla, luutuntekijän ikkunan äärellä, kaupan, jossa myytiin seinillä roikkuvia vanhoja soittimia, ja lattialla oli keltaisia lehviä, varjoihin piiloutuneina, kuin muinaisten lintujen siipiä. Häivyin, outoa, todennäköisesti henkilönä, joka on tuomittu käyttämään surupukua käsittämättömän ’toiseksi viimeisen tavun’ vuoksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti