maanantai 4. tammikuuta 2010

Selma Lagerlöf: Viisaitten miesten kaivo


[Pari päivää on loppiaiseen, joten vielä joulutarinalla on aikansa. Selma Lagerlöfin (1858-1940) tuotanto vapautui vuodenvaihteessa tekijänoikeuksista, joten tämän alkujaan Isänmaan Ystävän Joululehdessä 1900 ilmestyneen suomennoksen julkaiseminen joulupäivän tienoilla ei olisi onnistunutkaan. Tarinassa on rasistinen puolensa, joka on särähtänyt lukijan mielessä taatusti jo 110 vuotta sitten.]

Vanhassa Juutaanmaassa kulki Kuivuus kuoppasilmäisenä ja katkerana käpristyneenä ohdakkeitten ja kellastuneen heinän keskitse.

Oli kesä. Aurinko paahtoi varjottomia vuoriselänteitä, vähinkin tuuliaispää nosti paksuja kalkkitomupilviä valkeanharmaasta maasta, karja seisoi laumottain laaksoissa kuivuneiden purojen partaalla.

Kuivuus kulki vesivaroja tarkastelemassa. Hän kävi Salamonin lammikoilla ja näki huoaten että niissä vielä oli paljo vettä. Sen jälkeen hän meni kuuluisalle Taavetinkaivolle Betlehemin tykönä ja löysi sielläkin vettä. Sitten kulkea laahusti hän valtamaanteitä pitkin, joka Betlehemistä johtaa Jerusalemiin.

Päästyään puolitiehen näki hän Viisaitten miesten kaivon, joka sijaitsee aivan tienlaidassa, ja huomasi heti että se oli loppuun kuivumaisillaan. – Kuivuus istuutui kaivonaltaalle, jonka muodostaa yksi ainoa iso koverrettu kivi, ja katsoi alas kaivoon. Välkkyvä vedenpinta, joka tavallisesti oli aivan lähellä kaivonsuuta oli vajonnut syvälle, ja pohjan lima ja lieju teki sen sameaksi ja saastaiseksi.

Kun kaivo näki Kuivuuden ruskeaksi paahtuneiden kasvojen kuvastuvan himmeään peiliinsä, loiskahti se kauhusta.

„Kuinkahan kauan sinussa mahtanee olla eläjää”, tuumi Kuivuus. „Et kai sinä siellä syvyydessä löydä yhtään vesisuonta, joka sinut eloon elvyttäisi. Ja sateesta ei, Jumalan kiitos, voi olla puhettakaan ennenkuin kahden kolmen kuukauden päästä”.

„Rauhoitu”, kaivo huokasi. „Ei mikään voi minua auttaa. Siihen tarvittaisi vähintäin lähteensuoni paratiisista”.

„Jos niin on, en jätä sinua ennenkuin kaikki on lopussa”, sanoi Kuivuus. Hän huomasi vanhan kaivon olevan aivan viimeisillään, ja tahtoi nähdä sen kuolevan tippa tipalta.

Hän istuutui mukavaan asentoon kaivonaltaalle ja iloitsi kuullessaan kaivon huokailevan syvyydessä. Häntä miellytti myöskin nähdä janoisten matkamiesten saapuvan kaivolle, upottavan alas ämpärin ja nostaessaan sen ylös huomaavan sen sisältävän ainoastaan joitakuita tippoja liejunsekaista vettä.

Niin kului koko päivä ja pimeän tultua Kuivuus jälleen katsoi kaivoon. Pohjalla läikkyi vielä vähän vettä. „Jään tänne yöksi”, huusi hän. „Elä kiirehdi. Kun päivä sarastaa niin että taasen voin katsoa alas sinuun, olen varma että olet lopussa”.

Kuivuus kyyristyi kaivonkannelle, kuuman yön, joka tuntui vieläkin julmemmalta ja tuskallisemmalta kuin päivä, laskeutuessa Juutaanmaan yli. Koirat ja shakaalit ulvoivat lakkaamatta, ja janoiset lehmät ja aasit vastasivat heille kuumista talleistansa. Tuuli ei vähin liikahdellessaankaan tuottanut mitään viileyttä, vaan oli kuuma ja hiottava niinkuin suuren nukkuvan hirviön huohottava hengitys.

Mutta tähdet loistivat kaikkein suloisimmalla valollaan ja kirkas puolikuu heitti ihanaa, vihreänsinistä valoa harmaiden kukkuloiden yli. Ja tässä valossa Kuivuus näki ison karavaanin lähestyvän kukkulaa, jolla Viisaitten miesten kaivo sijaitsi.

Kuivuus katsoi pitkää jonoa ja iloitsi taasen ajatellessaan kaikkea sitä janoa, joka lähestyi kaivoa, missä se ei ollut löytävä vedentippaakaan virvoituksekseen. Siinä tuli niin monta eläintä ja niiden kuljettajaa, että nämä olisivat voineet tyhjentää kaivon, vaikkapa se olisi ollut aivan täysikin. Äkkiä tuntui hänestä ikäänkuin tuossa yön läpi valtaavassa kulkueessa olisi ollut jotain eriskummaista, jotain aavemaista. Kamelit tulivat ensin näkyviin kukkulalla, joka kohosi taivaanrannalla, näytti ikään kuin ne olisivat tulleet suoraan taivaasta. Ne näyttivät kaikki kuunvalossa kuin tavalliset kamelit ja kantoivat kovin keveästi suuunattomat kuormansa.

Mutta hän ei kuitenkaan voinut uskoa muuta kuin että ne olivat täysin todellisia; näkihän hän ne aivan selvään. Saattoihan hän nähdä että kolme ensimäistä eläintä oli dromedaareja, joiden nahka oli kiiltävän harmaata, että niillä oli komeat suitset ja rippureunaisilla peitteillä koristetut satulat ja että niillä istui kauniit, ylhäiset ratsastajat.

Koko saatto pysähtyi kaivon ääreen, dromedaarit laskeutuivat maahan ja ratsastajat astuivat alas. Kuormakamelit jäivät seisomaan ja sitä myöten kuin ne kokoontuivat näyttivät niiden pitkät kaulat, korkeat kyttyrät ja kummallisesti sälytetyt kuormat muodostavan ikäänkuin loppumattoman tiheikön.

Dromedaariratsastajat astuivat heti Kuivuuden luo ja tervehtivät häntä laskemalla kätensä otsalleen ja rinnalleen. Hän näki heillä olevan lumivalkoiset puvut ja suunnattomat turbaanipäähineet, joiden yläreunaan oli kiinnitetty kirkkaasti kimalteleva tähti, joka loisti ikäänkuin se olisi juuri poimittu taivaalta.

„Me tulemme kaukaiselta maalta”, sanoi yksi muukalaisista, „pyydämme sinua sanomaan meille onko tämä todellakin Viisaitten miesten kaivo?”

„Sitä nimitetään niin tänä päivänä”, vastasi Kuivuus, „mutta huomenna tässä ei enää ole mitään kaivoa. Se on kuoleva tänä yönä”.

„Käsitän sen, koska näen sinut tässä”, sanoi mies. „Mutta eikö tämä ole yksi niitä pyhiä lähteitä, jotka eivät koskaan siinny? Vai mistä on se saanut nimensä?”.

„Tiedän että se on pyhä”, sanoi Kuivuus, „mutta mitä apua siitä on? Ne kolme viisasta miestä ovat paratiisissa”.

Kaikki kolme matkustajaa katselivat toisiaan. „Tunnetko todellakin vanhan kaivon tarinan?” kysyivät he.

„Tunnen kaikkien kaivojen ja lähteiden ja purojen tarinan”, vastasi Kuivuus ylpeästi.

„Tee sitte meille mieliksi ja kerro meille se”, pyysivät muukalaiset. Ja he istuutuivat alas kaiken kasvullisuuden perivihollisen ympärille ja kuuntelivat.

Kuivuus rykäsi, kiipesi ylös kaivoaltaalle niinkuin sadunkertoja korkealle tuolilleen ja alkoi kertomuksensa:

„Median maalla, Gobesin kaupungissa, joka sijaitsee aivan aavikon reunassa, ja sen vuoksi usein on ollut minulle rakas tyyssija, eli monta vuotta sitten kolme miestä, jotka olivat viisaudestaan kuuluisat. He olivat myöskin hyvin köyhiä, mikä oli omituinen sattuma, sillä Gobesissa pidettiin tietoja suuressa kunniassa ja niistä maksettiin hyvin.

Mutta näiden miesten suhteen tuskin saattoi olla toisin, sillä yksi niistä oli ylenmäärin vanha, toinen oli pitalitautinen ja kolmas oli musta paksuhuulinen neekeri. Ihmiset pitivät ensimäistä liian vanhana, jotta hän voisi heille mitään opettaa, toista he karttoivat tarttuman pelosta ja kolmatta he eivät tahtoneet kuunnella siksi että uskoivat, ettei mitään viisautta koskaan ole tullut Etiopiasta.

Nuo kolme viisasta liittyivät yhteen onnettomuudessaan. He kerjäsivät päivällä saman temppelin portilla ja nukkuivat yöllä samalla katolla. Sillä tavoin heillä ainakin oli tilaisuus lyhentää aikaa puhelemalla yhdessä kaikesta siitä ihmeellisestä, jota he huomasivat esineissä ja ihmisissä.

Eräänä yönä heidän maatessa, vieretysten katolla, jolla kasvoi tiheässä punasia, tuoksuvia unikukkia, heräsi vanhin heistä ja oli tuskin heittänyt silmäyksen ympärilleen, ennenkuin hän riensi herättämään toverinsa.

„Kiitetty olkoon köyhyytemme, joka pakottaa meitä makaamaan taivasalla”, sanoi hän heille. „Herätkää ja nostakaa silmänne taivasta kohti”.

„Todellakin”, virkkoi Kuivuus lempeämmällä äänellä, „se oli yö, jota ei kukaan, joka sen on nähnyt, voi koskaan unohtaa. Ilma oli niin kuulas, että taivas, joka tavallisesti näyttää kiinteältä holvilta, silloin näytti syvältä, läpikuultavalta aaltoilevalta mereltä. Valo lainehti edestakaisin ja tähdet näkyivät uiskentelevan siinä eri syvyydellä, muutamat valoaaltojen sisässä, toiset niiden pinnalla.

Mutta kauimpana ja korkeimmalla miehet näkivät himmeän pimeyden. Ja tämä pimeys lensi avaruuden halki niinkuin pallo ja tuli yhä lähemmäksi, ja sitä myöten kuin se läheni, alkoi se valjeta ja se valkeni niinkuin ruusut — antakoon Jumala niiden kaikkien kuihtua, nupustaan puhjetessaan. Se kasvoi yhä suuremmaksi ja sen pimeä kuori halkesi vähitellen ja valo tunki ulos neljänä kirkkaana lehtenä sen sivuille. Vihdoin, kun se oli saapunut yhtä alhaalle kuin tähdet, pysähtyi se. Silloin tummat liuskat kääntyivät kokonaan taapäin, ja se levitti toisen toisensa perään ihanasti säteileviä ruusunpunaisia valolehtiä, kunnes se säteili tähtenä tähtien joukossa.

Kun köyhät miehet näkivät tämän, sanoi heille heidän viisautensa, että sillä hetkellä syntyi maan päällä mahtava kuningas, jonka valta oli kasvava suuremmaksi kuin Kyroksen tai Aleksanterin. Ja he sanoivat toisilleen: „Menkäämme vastasyntyneen isän ja äidin luo ja sanokaamme heille mitä olemme nähneet. Ehkä he palkitsevat meitä kukkarollisella rahoja taikka kultaisella rannerenkaalla”.

He tarttuivat pitkiin matkasauvoihinsa ja läksivät matkalle. He kulkivat kaupungin läpi ja ulos kaupunginportista, mutta siinä he hetkisen pysähtyivät epäröivinä, sillä siinä heidän edessään aukeni ääretön kuiva aavikko, jota ihmiset kammovat. Silloin he näkivät uuden tähden, joka heitti kapean valotien aavikon hiekalle, ja he kulkivat luottavaisia eteenpäin, pitäen tähteä oppaanaan.

He kulkivat koko yön avaran hietakentän poikki ja matkalla puhelivat he lakkaamatta vastasyntyneestä kuninkaasta, jonka he löytäisivät makaamassa kultakätkyessä jalokivillä leikittelemässä He lyhensivät yöllisiä tunteja puhelemalla miten he astuisivat hänen isänsä, kuninkaan, ja hänen äitinsä, kuningattaren, eteen, ja kertoisivat heille, että taivas ennusti heidän pojalleen voimaa ja mahtavuutta ja ihanuutta ja onnea suurempaa kuin oli itse Salomolla.

He ylpeilivät siitä, että Jumala oli kutsunut heidät tähteä näkemään. He arvelivat, ettei vastasyntyneen vanhemmat voisi palkita heitä vähemmällä kuin kahdellakymmenellä kukkarollisella kultaa. Ehkäpä he saisivat niin paljon, ettei heidän koskaan enää tarvitsisi tuntea köyhyydentuskia.

Minä piilin aavikossa väjyksissä niinkuin jalopeura, sanoi Kuivuus, ja aioin heittäytyä näiden kulkijoiden kimppuun kaikkine janon tuskine, mutta he pääsivät minulta karkuun. Tähti johdatti heitä koko yön, ja aamulla, kuu päivä valkeni ja muut tähdet hälvenivät, pysyi se paikallaan ja loisti yhä aavikon yli, kunnes se vei heidät kosteikolle, jossa he löysivät lähteen ja hedelmöiviä hedelmäpuita. Siellä he lepäsivät koko päivän ja vasta yötä vasten, kun he jälleen näkivät tähden säteitten piirtävän tien aavikkohiekalle, kulkivat he eteenpäin.

Ihmisten käsityksen mukaan se oli suloinen kävely. Tähti johti heitä niin, ettei heidän tarvinnut tuntea janoa eikä nälkää. Hän johti heitä pisteliäiden ohdakkeitten ohitse, hän vältti syvää, löyhää juoksuhietaa, he säilyivät paahtavalta auringonpaisteelta ja kuumilta aavikkomyrskyiltä. Viisaat miehet sanoivat alituiseen toisilleen: „Jumala meitä suojaa ja siunaa kulkuamme, me olemme hänen lähettiläänsä”.

Mutta vähitellen sain minä heidät kuitenkin valtaani, jatkoi Kuivuus. Noiden tähtivaeltajien sydämet muuttuivat ympäröivän kuivan aavikon kaltaiseksi. Ne täyttyivät hedelmättömällä ylpeydellä ja turmiollisella ahneudella.

„Me olemme Jumalan lähettiläitä”, toistivat he, „vastasyntyneen kuninkaan isä ei palkitse meitä liiaksi vaikkapa lahjoittaisi meille kokonaisen kullalla lastatun karavaanin”.

Vihdoin tähti johti heitä kuuluisan Jordaninvirran poikki Juutaanmaan kukkuloiden keskelle. Ja eräänä yönä se seisattui pienen Betlehemin kylän yli, joka hohti valkosena vihreiden öljypuiden seassa vuorenkukkulalla.

Viisaat miehet hakivat katseillaan linnaa ja torneja ja muuria y. m. sellaista, mikä kuuluu kuninkaankaupunkiin, mutta eivät nähneet mitään semmoista. Ja mikä oli hulluinta, tähdenvalo ei edes johdattanut heitä kaupunkiinkaan, vaan pysähtyi tienlaidassa olevan luolan yli. Siellä valo hiipi aukosta sisään ja näytti viisaille miehille pienen lapsukaisen, jota äiti sylissään viihdytti nukkumaan.

Mutta vaikka viisaat miehet näkivät, että tähdenvalo ympäröi lapsen pään ikäänkuin kruunulla, jäivät he seisomaan luolan ulkopuolelle. He eivät astuneet sisään ennustamaan pienokaiselle kunniaa ja kuningaskuntaa. He kääntyivät pois ilmoittamatta läsnäoloaan, pakenivat lapsen luota ja astuivat jälleen alas kukkulalta.

„Olemmeko lähteneet kerjäläisten luo, jotka ovat yhtä alhaisia ja köyhiä kuin me itsekin?” sanoivat he. „Onko Jumala johdattanut meidät tänne, jotta tekisimme hänestä pilkkaa ja ennustaisimme kunniata lammaspaimenen pojalle? Tuo lapsi ei koskaan ole pääsevä pitemmälle kuin vartioimaan karjaansa näissä laaksoissa”.

Kuivuus keskeytti puheensa ja nyökäytti vahvistavasti päätänsä kuulijoillensa, Enkö ole oikeassa? tuntui hän tarkoittavan. On jotakin, joka on aavikon hiekkaa kuivempi. Mutta ei mikään ole hedelmättömämpää kuin ihmisen sydän.

Viisaat miehet eivät olleet kulkeneet kauan ennenkuin arvelivat että olivat eksyneet tähden viittaamalta tieltä. Ja he katsoivat ylös nähdäksensä tähden ja löytääksensä jälleen oikean tien. Mutta silloin olikin tähti, jota he olivat seuranneet aina itämailta saakka, kadonnut taivaalta.

Kuulijat säpsähtivät, heidän kasvonsa osottivat syvää kärsimystä.

„Se mikä nyt tapahtui”, sanoi Kuivuus, „on ehkä ihmisten käsityksen mukaan onnellista. Varma on, että kun viisaat miehet eivät enää nähneet tähteä, ymmärsivät he kohta että olivat tehneet syntiä Jumalaa vastaan. Ja heidän kävi, jatkoi Kuivuus vavahtaen kauhusta, niinkuin käy maanpinnan syksyllä, jolloin sadeaika alkaa. He vapisivat kauhusta ikään kuin ukkosta kuullen, koko heidän olentonsa pehmeni ja nöyryys rupesi versomaan niinkuin nuori ruoho heidän mielessään.

Kolme päivää ja kolme yötä vaeltivat he maassa hakien lasta, jota tahtoivat rukoilla mutta tähti ei näyttäytynyt heille, he eksyivät yhä enemmän ja tunsivat suurinta surua ja epätoivoa. Kolmantena yönä saapuivat he tälle kaivolle juomaan. Ja silloin Jumala oli antanut heille heidän syntinsä anteeksi, niin että he, kumartuessaan veden yli näkivät syvyydessä peilikuvan siitä tähdestä, joka oli johdattanut heitä itämailta.

Samassa näkivät he sen myöskin taivaalla ja se johti heidät jälleen Betlehemin luolalle ja he lankesivat polvilleen lapsen eteen ja sanoivat: „Me tuomme sinulle kultamaljoja täynnä suitsutusta ja hyvähajusia yrttejä. Sinusta on tuleva suurin kuningas, joka on maan päällä elänyt aina sen luomisesta hamaan sen häviöön asti. Silloin lapsi laski kätösensä heidän kumartuneille päillensä, ja katso, kun he nousivat ylös oli hän antanut heille lahjoja suurempia kuin mikään kuningas saattaa lahjoittaa. Sillä vanha kerjäläinen oli jälleen tullut nuoreksi, ja pitalinen oli parantunut taudistaan ja neekeristä oli tullut kaunis valkoinen mies. Ja heidän sanotaan lähteneen pois ja tulleen kuninkaiksi kukin valtakunnassaan.”

Kuivuus vaikeni ja ne kolme muukalaista ylistivät häntä. „Olet kertonut hyvin”, sanoivat he. „Mutta minua ihmetyttää, sanoi yksi heistä, etteivät viisaat miehet mitenkään palkitse kaivoa, joka näytti heille tähden. Ovatko he kokonaan unohtaneet semmoisen hyväntyön?”

„Eikö tämän kaivon aina pidä olla olemassa”, sanoi toinen muukalaisista, „jotta se muistuttaisi ihmisille, että onni, joka kadotetaan ylpeyden kukkuloilla, löytyy jälleen nöyryyden syvyydessä?”

„Ovatko edesmenneet huonommat kuin elävät?” kysyi kolmas. „Kuoleeko kiitollisuus niissä, jotka elävät paratiisissa?”

Hänen sanottua tämän, syöksyi Kuivuus paraisten ylös. Hän oli tuntenut muukalaiset, hän ymmärsi ketkä matkustajat olivat. Ja hän pakeni raivostuneena, jottei hänen tarvitseisi nähdä kuinka nuo kolme viisasta miestä kutsuivat palvelijansa ja taluttivat kaivolle kamelinsa, jotka kaikki olivat vesisäkeillä sälytetyt ja täyttivät kuivuvan, kuolevan kaivon paratiisista tuodulla vedellä.



Isänmaan Ystävän Joululehti 1900 (Ilmestyi 21.12.1900 julkaistun 51B numeron liitteenä.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti