Kati Lampela on koonnut Suomen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistosta suomalaisia kummitustarinoita. SKS on julkaissut Aino Puttosen kuvittaman Pieni kummituskirja kokooman folklore -sarjassaan (2006).
Teos alkaa sisällyksen jälkeen suoraan sitaateilla. Aloitetaan olemassaolon kysymyksillä ja tietoteoreettisilla määrittelyillä. Vihdissä 1936 eräs vanha ukko oli todennut, että kummituksia on. Mutta pitää olla "semmoset silmät, että näkee ja semmoset korvat, että kuulee". Kaikilla ei "semmosia" ole.
Vanhan kansan mukaan kummituksia on monenlaisia. Muuruvedeltä tiedetään niiden olevan yksisilmäisiä, pitkiä ja rumia. Toisessa jalassa niillä on saapas ja toisessa lipokas. Lapualla oli tehty monenlaisia havaintoja, bongauskirjaan oli ketynyt muun muassa lakanapää (valkea aave), männynkäinen, kööpönen, tuuttikummajainen ja hamppumaan kummajainen. Pojakloppeja ainakin 1930-luvulla ja varmaan edelleen vertaillaan viimeksi mainittuun.
Monelta eri suunnalta raportoidaan, että ihmishahmon saattavat ottaa, naisen tai miehen, nuoren tai vanhan, kauniin tai ruman. "Tyhjistä kummituksista" kuuluu vain ääni. Kuolajärvellä (Sallassa) tunnettiin naulaaja, Ylikiimingissä metsissä huutelija.
Eläinten hahmoja kummitukset saattoivat myös ottaa. Tai sitten jonakin tunnistamattomana tai hahmottomana haahuilla.
Vesilahdella kummitukset tuottivat ongelmia niin, että asiasta piti ottaa selvä:
Hurtin torpassa rupesi entisaikaan jokin aaveolento tanssimaan. Talon pakaritupa oli kuin suuri rehusuoja; siellä oli suuria tiinuja, heinänhelpeitä ja kahujauhoja sekä suuri leivinuuni. Pakarituvan vieressä oli iso pirtti, jossa väki asui. Öisin kuultiin kolinaa, hiljaista tassutusta, välistä pitkiä loikkauksia. Kun mentiin katsomaan, hävisi kummitus leivinuunin alle.
Ihmiset olivat ihmeissään. Monet pitivät vahtia, toiset kokeilivat taikakeinoja ja manauksia. Kylän rusthollin isäntä tuli varta vasten asiaa tutkimaan. Hän pani ovet hakaan, peitti akkunan ja heittäytyi heinänhelpeiden päälle vahtimaan peittäen itsensä rekivällyllään.
Ja heti seuraavana yönä sai hän aavejutun selville: se oli jänis. Se oli kai jonakin yönä oven auki ollessa luikahtanut pakaritupaan, jossa oli ruokaa ja juomaa sekä hyviä piilopaikkoja. Sellainen tanssija oli Hurtin hullu haamu.
Teoksen jälkisanoissa Kati Lampela pitää Vesilahdella tapahtunutta poikkeuksena. Vanha kansa suhtautui kummitteluun luonnollisena ilmiönä. Sen aiheuttajasta ei oltu kiinnostuneita, vaan kokija ja yhteisö pohtivat omaa elämäänsä. Oliko tullut tehtyä jotain sopimatonta tai mikä kummituksen näkijässä mahtoi olla vialla. Lampela kertoo vanhassa käräjätalossa kummitelleen väärien tuomioiden vuoksi.
Useammassa kirjan tarinassa talo tai muu rakennus hylätään kokonaan kummittelun takia. Yhteisön tai asukkaan huono omatunto taisi monen aaveen takana olla.
Vesilahden tapauksessakin rakennuksen hylkäämistä lienee pohdittu. Suurta torppaa ei liene ollut varaa jättää autioksi. Niinpä rusthollari tuli selvittämään tapauksen.
On kummitusjutuilla ollut tarinallinen puolensa. Kertomukset ovat olleet useissa tapauksissa jonkinlaista maagista realismia, fantasian edeltäjä suullisessa kansanperinteessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti