Lapin hiihtokeskuksissa valmistaudutaan kovaa vauhtia tulevaan sesonkiin. Ylläksellä on jo hiihdetty viime talvisilla lumilla. Kovin arkiseksi, turvalliseksi ja tutuksi, joskin ihastelluksi, on Lappi muuttunut, ainakin jos vertaa 1600-luvun suomalaisten käsityksiin maakunnasta.
Veijo Saloheimo kertoo Savon historiassa (II:2, s. 535, Kustannuskiila 1990) kahdesta savolaisesta, jotka väitetyn Lapin vaelluksensa jälkeen tulivat haastetuiksi käräjille.
Syynä ei ollut liikkuminen tai vaeltelu, vaikka vuosisadan mittaan kruunu oli sitonut talonpojat tiiviisti kotitiloihinsa ja -seutuihinsa. Syynä olivat Lapissa käymisen motiivit.
Maaningan tavinsalmelainen Lauri Kauppinen haastettiin oikeuteen 1686. Syytteessä epäiltiin Kauppisen käyneen Lapissa pyytämässä kuolemankirousta pitäjänkirjuri Elias Samuelinpojalle. Kauppinen oli matkansa jälkeen kirjurin kuolemasta kuultuaan nimismies Samuel Cajanukselle ja talonpoika Paavo Tarvaiselle, että "olipas lapin sana totta, ettei hän söisi uutta ruista".
Talvella 1683 Elias Samuelinpoika oli pistättänyt Kauppisen rautoihin. Arveltiin Kauppisen tästä niin suivaantuneen, kerta oli vangitsemista protestoinut, että kolme vuotta myöhemmin olisi noitakeinoja pitäjänkirjurin päänmenoksi lähtenyt hankkimaan. Olihan Elias kuollut pärttylin tienoissa parissa tunnissa ankaraan pistoon korvissa.
Kauppinen puolustautui kertomalla olleensa uuden asuinpaikan haussa, ja vaikka reissu kuukauden kestikin (sen todisti punnonmäkeläinen Risto Karhunen, jolta syytetty oli ostanut tupakkaa neljän viikon tarpeiksi), niin ei hän Paltamoa pohjoisemmaksi ollut päässyt.
Käräjille ei vedetty pelkästään pahojen aikeiden vuoksi. Vuonna 1680 oli eräs rantasalmelainen Hartikainen käynyt pohjoisessa ja palatessaan hän joutui selittelemään oikeudelle reittejään ja matkasyitään. Kotikylällä olivat juorunneet, että Hartikainen olisi kaatumataudin tapaista sairastaneen kauppias Henrik Salastin asialla ollut. Todisteena tästä olisi ollut palkaksi saadut kaksi tynnyriä suolaa ja kaksi hattua.
Hartikainen kertoi olleensa Salastin asialla hänen renkinsä Jakob Wolterin kanssa. Lapissa ei oltu käyty, vaan Oulussa Peter Nymanin leskeltä Salastin saatavia karhuamassa. Samalla oli iisalmelaisilta velkoja kerätty. Niistä palkkio eikä parannustaikojen pyytämismatkasta.
Rangaistuksetta miehet lienevät selvinneet.
Rauhallisemmissa merkeissä nykyisin lapinreissuilta voi palata. Paitsi ehkä poliitikot, joiden saatetaan arvella Saariselän seminaareissa saaneen muutakin kuin tietopuoleista lisäinformaatiota päätettävistä asioista.
Kiitos, jälleen hieno teksti. Näitä on ilo lukea! Tiedätkö yhtään kuinka pitkään uskomukset loitsuista selviytyivät, kuinka niitä käytettiin ja vastaan suojauduttiin?
VastaaPoistaTerv,
Juho Salo
Hankalan kysymyksen teit, ja unohduin vastausta pohtimaan.
VastaaPoistaTietyllä tavalla edelleenkin taikausko elää ja voi hyvin, mutta en tiedä voiko nykyisistä yleismaailmallisiksi muuttuneista uskomuksista linjaa vetää vanhoihin uskomuksiin.
Ainakin 1900-luvun alkupuolelle maaseudulla loitsujen, vastataikojen ja harhautusten maailmassa elettiin, oma isoäitinikin sellaisiin on turvautunut.
Yksi hauska murroskertomus noidista, kummituksista ja uskomuksista liittyy filosofi J.E. Salomaan (1891-1960) lapsuuteen. Liedossa maalla kasvanut poika sai kahdeksan vuotiaana pestin paimenpojaksi naapurikylälle. Kyseisella kylällä oli kuitenkin arveluttava maine seudulla uskottiin olevan kummituksia ja noitia.
Pientä Jalmaria kummitusten ja noitien armoille joutuminen pelotti niin, että hän lähti mieluimmin Turkuun isoäitinsä luo. Siellä poika laitettiin kansakouluun, ensimmäisenä suvustaan hän sen loppuun kävi. Teräväpäiseksi havaittu pääsi vapaaoppilaaksi lyseoon ja sitä myöten oppijärjestelmien huipulle saakka.
Toisenlainen olisi ollut tulevaisuus, jos poika olisi karaissut mielensä ja lähtenyt noitia ja kummituksia uhmaamaan.