Benoît Sokalin Ankardoon tutustuminen 1980-luvulla oli hieno hetki. Tarkastaja Ankardon tutkimukset olivat täynnä tuskaa ja maailman epäoikeudenmukaisuutta, tylyllä mustalla huumorilla ryyditettynä. Aihepiiri on vaikea, ja viimeisen vuosikymmenen Sokal tuntuu alittaneen rimaa, vaikka onkin palkannut Pascal Regnauldin avukseen sarjakuvan tekoon.
Tuorein Ankardo on viime vuoden lopulla ilmestynyt Tuhkien taival (Jalava 2010). Päivänsä päättänyt amerikkalainen mafiapomo lähettää pilalle hemmotellut lapsenlapsensa Belgiaan viemään tuhkansa synnyinmaahansa.
Lapsenlapsien saattajaksi ja autonkuljettajaksi on palkattu lesken serkku Ankardo, joka saa kotiopettaja Fridan avuksi tehtävässään. Ankardon ura lienee pohjamudissa. Tarkastajasta yksityisetsiväksi, ja nyt autonkuljettajaksi. Vaikkakin sukulaiselle, mutta silti.
Juoni on joltisenkin ennalta-arvattava. Ankardo ja Frida poistuvat paikalta jo ennen loppuratkaisua, he(kin) tietävät mitä on tulossa. Liian myöhään isoisä herää korjaamaan jälkeläistensä kasvatuksessa tapahtuneita virheitä.
Aivan huonoimpia Ankardon seikkailuja Tuhkien taival ei ole. Vertailu kahdenkymmenen vuioden taakse ei olisi reilu. Sarjan alussa käytettyjen elementtien pitäminen toimivina vuosikymmenestä toiseen olisi vaatinut tekemiseen toisenlaisen otteen. Ankardon olisi voinut antaa muuttua ja kasvaa toiseen suuntaan. Kyynisyydessä rypeminen tekee kyyniseksi, ja se leikkaa terän pois myös epäoikeudenmukaisuudelta.
* * *
Tuhkien taival -albumista on kirjoitettu myös Pandaluolassa. Jouni Parkku on käsitellyt sarjakuvia muutoinkin kohtalaisen säännöllisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti