Viime päivinä on useissa paikoissa nostettu kirjailija Risto Isomäkeä ennustajaksi ja näkijäksi. Eilen radiossa Ajankohtaisessa ykkösessä Isomäki itse hieman surullisesti suhtautui omaan oikeassa olemiseensa, totesi puhuneensa tsunamien vaarallisuudesta ydinvoimalle jo vuodesta 1999 ja nyt tuo väistämätön sitten sattui.
Kysymyshän on Japanin Fukushiman ydinvoimaloista ja Isomäen romaanista Saravatin hiekkaa (Tammi 2005).
Isomäki kertoi olevansa yllättynyt siitä, että onnettomuus tapahtui Japanissa, teollistuneessa maassa. Hänkin oli uskonut, ettei Japanissa tällaista voisi tapahtua.
Tätä kirjoittaessa Fukushimassa asiat tuntuisivat olevan menossa parempaan suuntaan (tai sitten ei, uutisoijasta riippuen), aikaisemmin päivällä tehtyjen "psykologiseen vaikutukseen" pyrkivien helikopteri-iskujen jälkeen.
On melkoinen paradoksi, että Isomäen tsunamikannan ja Saravatin hiekkaa-kirjan reilu vuosi sitten nosti esille europarlamentaarikko Eija-Riitta Korhola. Silloin ydinvoimalla meni hyvin. Teoksen kahdeksannen painoksen (2008) jälkisanoissa Isomäki oli suoraan syyttänyt Korholaa rannikoiden ydinvoimaloiden tsunami- ja hurrikaanisuojauksen riittävyyden tarkistamista koskevan aloitteen torppaamisesta.
Blogikirjoituksessaan 14. tammikuuta 2010 Korhola otti kunnian vastaan:
Muutosesitys oli mennyt läpi vielä ympäristövaliokunnan meppien seulasta, mutta täysistunnossa se kaatui. Isomäki antoi kunnian minulle, ja miksipä en ottaisi sitä vastaan.
Isomäki on asiassaan ollut aktiivinen. Asia oli esillä 2007, ja kirjailija oli Korholaan suorassa yhteydessä:
Isomäki otti minuun yhteyttä ja pyysi vielä muuttamaan kantaani. Hän vetosi maineeni menetykseen. Jos parlamentti torjuisi tällaisen turvallisuutta parantavan lausekkeen, se leviäisi isona uutisena tiedotusvälineisiin ympäri Euroopan ja muodostaisi ympäristöliikkeelle hyvän kansainvälisen mobilisointivälineen. Ydinvoimavastaisuus vain kasvaisi. Lisäksi Isomäki perusteli, että seikka vaikuttaisi huonosti omaan kannatukseeni. Jos otan "sellaisen linjan, että kaikki tämä on hölynpölyä, Suomessa on jo nyt aika paljon ihmisiä jotka eivät ehkä arvosta tällaista näkemystä".
Korhola ei muuttanut kantaansa, ja äänesti rannikoiden ydinvoimaloiden tsunami- ja hurrikaanisuojauksen riittävyyden tarkistamista vastaan.
Europarlamentin päätös olisi tietysti koskenut vain Euroopan unionia. Mutta ehkä sillä olisi ollut vaikutusta muuallekin teollistuneeseen maailmaan. Mutta nyt on turha jälkiviisastella.
Myöhemmässä romaanissaan Litium 6 (Tammi 2007) maalailee vaarallisia aikoja nykyisen kaltaisessa tilanteessa tupakoitsijoille. Seikkailujen lomassa hän esittelee teoriaa, jonka mukaan tupakoitsijoiden toisen maailmansodan jälkeen lisääntyneet keuhkosyövät johtuisivat ilmakehässä lisääntyneistä minimaalisen pienistä radioaktiivisista hiukkasista.
Annetaan Isomäen romaanihenkilön pohtia:
Entä jos myös suurin osa tupakoinnin synnyttämistä syövistä ja sydänsairauksista olikin radioaktiivisen säteilyn seurausta? Ennen toista maailmansotaa lääketieteen opiskelijat ja jopa vanhemmat lääkärit, professoreja myöten, olivat tungeksineet joukolla ruumishuoneelle, kun sinne oli tuotu keuhkosyöpään kuollut potilas. Syöpien lisääntyminen ei voinut johtua pelkästään nykyaikaisista savukkeista eikä väestön ikääntymisestä, olivathan intialaisetkin polttaneet bidejään jo satojen vuosien ajan.
Entä jos poikkeuksellisen ahnaasti erilaisia hivenaineita maaperästä pyydystävät tupakkakasvit olivatkin imuroineet maaperästä aiempaa suuremman määrän radioaktiivisia hiukkasia? Ydinkokeista peräisin olevia hiukkasia, Tsernobylin ja Sellafieldin saasteita? Betonin ja tienpohjien graniittimurskaa ja niiden vapauttamaa radonia ja poloniumia? Entä jos palava savuke laski nuo hiukkaset pysyvään parkkiin keuhkorakkuloiden sisälle? Entä jos jokainen noista pikkuruisista hiukkasista altisti täsmälleen samat solut pitkäaikaiselle radioaktiiviselle pommitukselle? Vaurioitti niitä yhä uudelleen? Ehkä solut kykenivät korjaamaan vahingon niin ja niin monta kertaa, mutta lopulta jokin petti.
Entä jos radioaktiiviset pien- ja nanohiukkaset synnyttivätkin kaiken aikaa, muunlaisten mutaatioiden ohella, myös uusia syöpägeenejä? Uusia geneettisen perustan omaavia, loputtomasti sukupolvelta toiselle periytyviä syöpäsairauksia?
...
Me emme todellakaan tiedä, ajatteli Julia. Mutta onko niin, että me emme tiedä, koska totuuden selville saaminen on ollut vaikeaa? Vai onko niin, että me emme tiedä, koska me emme ole halunneet tietää? (Risto Isomäki. Litium 6, s. 225-226.)
Minulta tämä on jälkiviisautta, mutta onpahan Eija-Riitta mennyt tempun tekemään!- Tuolla ansaitsee paikan historian lehdille.
VastaaPoistaIltalehtien nettiversiot taas ansaitsevat journalistipalkintoja ihmisten pelottelemisessa. Niiden tästä katastrofista kirjoittamien otsikoiden ja juttujen perusteella on selvää, että siellä on täristen haaveiltu mahdollisuudesta kirjoittaa otsikko: "Japania ei enää ole."
Japanilaisten viestintä Fukushimassa tapahtuneesta ei ole suuremmin kiittelyä saanut missään päin maailmaa. Noiden toisten kun on niin vaikea myöntää virheitään.
VastaaPoistaVoisivat tulla vaikka ottamaan oppia meikäläisistä iltapäivälehdistä. Siitä miten virheet oikaistaan.
Vai ovatko jo käyneet?