lauantai 26. maaliskuuta 2011

Ongelmanmuotoilemisetuoikeus


Ruotsalainen Lars Gustafsson suomennetussa teoksessaan Merkillinen vapaus (Loki 2001) käsittelee kansalaisyhteiskuntaan olennaisesti liittyvää yhdyssanahirviötä ongelmanmuotoilemisetuoikeus. Nykyiset ongelmat johtuvat pitkälti siitä, että tämä etuoikeus on siirtynyt markkinoiden käsiin.

Avoin julkisuus syntyi porvarillis-liberaalin kehityksen myötä ja Euroopan laajuisen läpimurron se teki Hulluna vuonna 1848. Tämän myötä kaikille tuli oikeus lukea, kuulla, katsoa, ylipäätään vastaanottaa kaikkia julkisuuden piiriin kuuluvaa informaatiota (informaatioetuoikeus). Muutoksen myötä romaanikirjallisuuden suosio kasvoi siinä määrin, että kukkahattutädit alkoivat olla huolissaan nuorison lukuähkystä.

Oltiin huolissaan, koska erityisryhmien ei uskottu osaavan itse säädellä vastaanottamansa informaation määrää.

Sanomalehdistö ja romaani vakiintuivat kuitenkin, ja vastaanottovapaus jäi kriisiaikoja lukuunottamatta pysyväksi normiksi.

Tiedon, informaation lähettämisoikeus, ts. kenellä oli oikeus saattaa yhteiseen julkisuuteen viestejä, pysyi rajoitettuna aina Internetin tuloon saakka. Gustafsson puhuu lähettäjäjulkisuudesta.

Internetistä huolimatta korkea vastaanottajajulkisuus (suuret seuraajamäärät) on sellaisilla tahoilla, joilla on matala lähettäjäjulkisuus (korkea uutiskynnys).

Asia näyttäisi olevan muuttumassa. Informaatioetuoikeuteen olemme tottuneet pitkän kehityksen ja pohjoismaisen avoimen hallinnon (kaikki asiakirjat ovat julkisia, jollei perustellusta syystä toisin määrätä) myötä.

Muuttumassa on lähettäjäpuoli. Kenellä on oikeus määritellä yhteiskunnan kipupisteet, kenellä on hallussaan ongelmanmuotoilemisetuoikeus?

Hyvinvointivaltiossa ongelmat määrittyivät pitkälti virkakoneiston ja kansanedustuksen tuottamina. Erilaisten väliinputoajaryhmien ongelmat tulivat esille byrokraattien arjessa tai yhteydenottoina kansanedustajiin. Eturyhmät toivat niitä pontevammin esiin.

Vuonna 1980 kirjoittamassaan artikkelissa Gustafsson mainitsee esimerkiksi työttömyyden. Silloin taannoin kaikki pitivät sitä ongelmana, joskin eri ryhmittymillä oli erilainen käsitys mikä olisi parhain keino vaikuttaa sen vähentämiseksi (työpaikkojen lisääminen, ansiotulojen pienempi verotus).

Olipa vastaus mikä tahansa, perinteiset tiedotusvälineet korostavat julkisen sektorin tarjoamaa vaihtoehtoa. Näin Gustafssonin mukaan siksi, että perinteinen media kykenee kohentamaan asemaansa vain vaatimalla poliitikoilta jotakin. Yksityiseen sektoriin vetoaminen ei paljoa arvovaltaa kasvata, kuten esimerkiksi Kalevan Nuorten työttömyys -hanke osoittaa. Vielä ei ole yhtään juttua esimerkillisistä nuorten työllistäjistä päästy kirjoittamaan -- toimituksessa tehty pohja tällaisille jutuille on ainakin kerran jakeluun livahtanut. Yrittäjät eivät luovuta medialle mitään (koska se on liikesalaisuus).

Julkinen sektori antaa. Median arvovalta kasvaa kun ongelma ratkaistaan esimerkiksi lisäämällä kilpailutusta hoitavien viranhaltijoiden tai palveluita ostavien toimialajohtajien määrää. Median ja julkisen vallan toistensa pönkitys on melkeinpä symbioottista.

Tällainen tilanne ei tietenkään ole kansalaiselle mieluinen. Kansa, kaikesta tyhmyydestään ja tietämättömyydestään huolimatta, haluaa tietää vaihtoehtoisista mahdollisuuksista, oikeista todellisuuskuvista.

Mutta voisiko vastaus olla sosiaalinen media? Voi ollakin, ainakin jos on kyse surkeista hotellihuoneista tai älyttömistä vuokrauskohteista. Mutta haastetaanko sillä markkinoille siirtynyt ongelmanmuotoilemisetuoikeus?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti