maanantai 21. maaliskuuta 2011

Visioita 1900-luvun naisesta


Naisasialiike oli 1800-luvun loppupuolella nostanut päätään niin, että uuden vuosisadan lähestyessä journalistit katsoivat aiheelliseksi tiedustella aikansa merkkihenkilöiltä millainen on nainen 1900-luvulla. Suomalaisetkin lehdet uutisoivat kyselyiden tuloksista, muun muassa Uusi Savo tammikuun 7. päivä 1898.

Kuten arvata saattaa, kaikki haastatellut merkkihenkilöt olivat miehiä. Otetaan ne arvattavat töräykset ensin: saksalainen professori Mommsen totesi, että jo 1800-luvun naisista oli hänelle riittävästi päänvaivaa. Ranskalainen kriitikko Jules Lemaître totesi, ettei lähellä ole lyhyttä vastausta ja pidempään hänellä ei riitä rohkeus.

Pääosa vastauksista oli kuitenkin asiallisia ja 1800-luvun ongelmiin ratkaisua lupaavia. Tanskalainen oppinut Georg Brandes uskoi avioliittolainsäädännön tuovan helpotusta naisten elämään. Tulevaisuudessa juoppo mies ei enää voisi vaimonsa varoja ja omaisuutta tuhlata ja tärvätä. Lisäksi hän uskoi naimattomien äitien häpeällisen maineen katoavan.

Brandes heittää lausuntonsa lopuksi pessimistisen kuvan ihmisen "tyhmentymisestä" ja sen seurauksena "luulevammaksi" ja "pikkumaisemmaksi" tulemisesta -- se voi viedä edistykseltä kaikki mahdollisuudet. Mutta Brandes ei antanut epäilystensä estää haaveilua.

Italialainen antropologi Paolo Mantegazza tarkasteli tulevaa avioliittoa parisuhteena. 1900-luvu nainen ei enää ole tietämätön ja teeskentelevä nainen, vaan tietävä ja tiedostava nainen, jolla on suhteessa samat velvollisuudet ja oikeudet kuin miehellänsäkin.

Naisten yhteiskunnallista asemaa pohtivat saksalaiset kirjalija Ernst von Wildenbruch ja kuvanveistäjä Reinhold Begas. Von Wildenbruch ihmetteli, ettei 1800-luvun mittaan merkittävissä valtiollisissa asemissa ollut ollut naisia vaikka kaikkina aikaisempina vuosisatoina oli ollut. Hänestä oli siis väistämätöntä, että 1900-luku toisi vallasnaisia. Ylipäätään hän uskoi yhä useampien ammattien taas avautuvan naisille. Ehkäpä naisia olisi jopa salapoliiseina?

Begas puolestaan näki 1900-luvun naiset äänestäjinä ja lainsäätäjinä.

Ranskalainen runoilija, tuleva ensimmäisen Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaja Sully Prudhomme uskoi tulevan vuosisadan olevan ammattitaidon. Von Wildenbruchin tapaan hän uskoi taitojen, ei sukupuolen määrittävän ihmisten asemaa. Prudhomme on kuitenkin huolissaan siitä mitä näin menetetään: naiskauneus. Prudhomme on huolissaan Begasin ja hänen tulevien kollegoidensa puolesta:

Tuleva aika kuuluu ammattitaidolle. Naiskauneus ei tämän vuoksi tietysti häviä, vaan ihanteet painuvat alemmalle. Kauniit tytöt ja viehättävät rouvat kyllä ottavat osaa teollisuuspyrintöihin, vaan kuvanveistäjillä, jos sitä lajia ihmisiä silloin enää löytyykään, on suuri vaikeus hakiessa täydellistä mallia.

Prudhomme näki runouden muuttuvan, ja hän haikaili kauniin, loppusointuisen, rytmillisen runouden perään:

Sanomattomalla surulla käännän katseeni tulevaa aikaa kohti. Minä tunnen himmeän heimolaisuuden näiden tuhatjalkaisten loppusoinnuttomien ja poljentaa puuttuvien runojen suhteen, jotka sotivat kaikkia taiteen sääntöjä vastaan. Ihmisen "kehitys" yhä enempään rumuuteen tuntuu minusta niin pahalle, kuin jos jumaluuden kuvasin olisi vaarassa joutua haudattavaksi katujemme kivitykseen.

Hän näki muutoksen omalla alallaan, mutta ei osannut sitä myös veistotaiteeseen kuvitella.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti