Kuva, sana ja identiteetti Lapinlahdella

Lapinlahden kirjastolla keskustelivat eilen illalla Hannu Väisänen, Marjo Heiskanen, piispa Arseni ja Martti Anhava aiheenaan Kuva, sana ja identiteetti. Poikkesin kuuntelemaan vanhempien luota naapurikunnasta. Tilaisuus liittyi osin perjantaina Lapinlahden taidemuseolla avattavaan Väisäsen näyttelyyn Isän kuvat, kuvataiteilijan 40-vuotisjuhlanäyttelyyn. Myöhemmin tänä vuonna näyttely tulee Ouluunkin.

Lapinlahden kirjaston ja taidemuseon yhdessä järjestämässä keskustelussa teemaksi oli nostettu monitaiteisuus, se miten tekijä liikkuu taiteenalalta toiselle, miten eri taiteen lajit määrittävät identiteettiä.

Väisänen on tunnettu sekä kuvistaan että sanoistaan. Kuvataiteilijaksi ryhtymistä hän perusteli lapsuuden tietämättömyydellään. Kahdeksan, yhdeksänvuotiaana hän oli päättänyt tulla taiteilijaksi, mutta lähipiirissä ei ollut esimerkkiä siitä mitä taiteilija oikeastaan tekee. Maalaa? Isän kaunokirjalliset harrasteet eivät tuolloin kirjoittamista taiteen tekemiseksi auttaneet mieltämään.

Julkaistu kirjailija Väisäsestä tuli varsin myöhään, vuonna 2004. Yleisöstä muistettiin myös Väisäsen tekemä Kalevala-kuvitus (Otava 1999), sen myötä, osoitettuaan ensin kiitosta teoksen mahdollistamisesta Martti Anhavalle, Väisänen pääsi listaamaan taiteita. Musiikki, sanat ja kuvat, tässä järjestyksessä Kalevala vaikuttaa kokijaansa. Omasta kuvituksestaan Väisänen lisäsi, että hän oli pyrkinyt kuvittamaan kalevalaista runomittaa, ei sankareita tai tarinoita.

Sanataiteen läänintaiteilija, kirjailija Marjo Heiskanen kertoi kasvaneensa musiikkiin, harjaantuneensa pianistiksi. Kuulo-ongelmat pakottivat vaihtamaan kuitenkin alaa, ja tuolloin löytyi uudelleen vanha rakkaus kirjoittaminen. Heiskanen puhui taiteellisuuden kylkiviiva-efektistä, jokin osa harjaantumisesta on siirrettävissä alalta toiselle, vaikka suoraan siirtymät taiteesta toiseen eivät olekaan mahdollisia.

Heiskanen kiitteli Väisäsen romaaneja kuvallisuudesta, Heiskasen kokoelma Äänes (Siltala 2010) on saanut samantapaisesti kiitosta musiikillisuudesta.

Piispa Arseni, ikonimaalari ja ortodoksista kulttuurista kirjoittanut tietokirjailija, kertoi saaneensa ensimmäisen kosketuksen ikonien maalaamiseen jo armeija-aikoinaan Kajaanissa, mutta varsinainen kiinnostus oli syttynyt pappisseminaarissa. Kirjoittamisen kynnys oli ylittynyt vasta paljon myöhemmin, Jukka Virtasen ohjeen autettua voittamaan kirjan liian kunnioituksen. ”Kirjoja kirjoitetaan persuuksilla.”

Esseisti ja suomentaja Martti Anhava liittyi mukaan keskusteluun yllätysvieraana. Hän oli tullut seuraamaan Väisäsen näyttelyn pystyttämistä, ja samalla päätyi kirjastolle joukon jatkoksi. Anhava ei varsinaisesti kuulu taiteenalalta toiselle loikkijoihin, mutta hän kertoi esseistiikan jo sisäisesti olevan varsin monitahoisen alan. Aiheet voivat vaihdella laidasta laitaan.

Työskentelytavat, tekemisten lomittuminen vaihteli. Piispa Arseni sanoi, että hänellä on kolme, neljä työtä koko ajan kesken. Hänestä tuntui suorastaan pelottavalta, että jäisi ilman tekemistä. Näin eri hankkeet alkavat ja valmistuvat lomittain. Hannu Väisänen taas piti tärkeänä selkeän rajan vetämistä kirjoittamisen ja maalaamisen välille. Molemmille on tarkat, etukäteen suunnitellut aikansa.

Keskustelu kulki monipolvisesti kuten on tapana. Sanottava määrää ilmaisukeinot, rajat on otettava vastaan haasteina.

Lapinlahden kirjastolle oli saapunut paljon väkeä, sali aivan tupaten täyteen, pikaisen laskelmani mukaan kuusi-seitsemänkymmentä ihmistä. Ainakin naapurikunta Maaningalta katsoen Lapinlahti on vanha kulttuuripitäjä. Sivistystä ja taiteita kunnassa on arvostettu aina. Nuoruudessa katselin rajaa kohti haikeasti. Nyt onneksi raja on aikuisille sallituin keinoin helpommin ylitettävissä.