M. A. Nummisen Lastuja

Oululaiset divarit ja antikvariaatit - ne muutamat joita vielä on - ovat muuttuneet perin nihkeiksi ostamaan tai vaihtamaan mitään kirjallisuutta. Kirpputoreilla samat kirjat seisovat vuodesta toiseen, vaihtumatta, kymmenen tai nollan sentin ulosmyyntihinnasta huolimatta.

Kirjoja pidetään kuitenkin arvokkaina, niitä ei haluta heittää roskiin. Kun rahatalouteen perustuva järjestelmä on tukossa, niin kirjastolaitos on tullut avuksi. Oulun pääkirjaston lehtisalissa on vaunu, johon voi tuoda pieniä määriä teoksia joista haluaa päästä eroon. Vaunusta ohikulkevat voinut mielenkiintoa herättävät teokset ottaa mukaansa.

Viime viikolla tarjolla oli paljon 1960- ja 1970-lukujen taitteen pehmeäkantisia painatteita. Runoja, novelleja, aikalaiskirjoituksia. Nappasin pikkutakkini taskuun kaksi.

Leevi Lehdon Rakkauden puheesta (Otava 1969) alkaa niin vetävän ihastuttavasti: "Janoan uutta kieltä, uusia silmiä, ja ne minulla on", ja jatkuukin yhtä nautinnollisesti.

Toinen mukaan lähtenyt teos oli M. A. Nummisen Lastuja (Kirjayhtymä 1971). Ksenofenomenologisen Seuran varapuheenjohtaja, silloinen fil.lis., nykyinen dos. S. Albert Kivinen takakansitekstissä kuvailee Nummisen lastuja "hillityiksi hillittömyyksiksi". Kivisen luonnehdinta kirjoituksista on osuva.

Numminen kirjoittaa tuolloisista päiväkohtaisista asioista. Useimpien novellien varsinainen asia tai kritiikki on arjen kuvauksen lomassa. Uhleniuksen keikalla varastettu takki johdattaa poliisitoiminnan olennaisuuksiin, kertomus Nummisen vanhan auton jatkuvasta korjaustarpeesta liikenneneuvoksen arvonimen saamisen viivästymisen syihin.

Numminen kirjoittaa ulkokohtaisesti tarkastellen omista poliisikuulusteluistaan ja oikeuskäsittelystään, joihin hän päätyi kannatettuaan siviilipalvelusta. Ajan tarkka sensuuri saa osansa, filosofis-runollisesti:

...
Kansa säyseili sensuurille.
Sensuuri vittuili kansalle.
Sensuuria näet innosti päästä kansan tietoon.

Ajankohtaisuutensa parhaiten on säilyttänyt lehdistön tilaa käsittelevä novelli Lentokonematka. Ajan tempo on tosin vuodesta 1971 kiristynyt.

Mies saapui lentoasemalle. Lähtötaululla vilkkuva valo ilmaisi hänelle, että viimeiset hetket ehtiä koneeseen olivat käsillä. Muita ei enää näkynyt. Lähtöselvitys tuntui vievän piinallisen paljon aikaa, vaikka nyt kävikin ilmi, että virkailija pyytäisi konetta odottamaan. Mies kiiruhti, hän otti muutaman turhaksi osoittautuneen juoksuaskeleen. Etelään lähtevää matkustajaa etsittiin, sinne mies ei ainakaan menisi. Mies näki kenttävirkailijoiden kärsimättömästi odottavan itseään. Ulkona oli tyyntä, mutta sateista. Joku viittoi koneen ovella. Mies juoksi. Kone oli aivan täynnä. Mies onnistui kuitenkin saamaan paikan keskiosasta kahden tuntemattoman herran välistä.

Kahvia tarjoiltiin. Mies lumoutui lentoemännästä, hänen kaltaistaan mies ei ollut milloinkaan aikaisemmin nähnyt. Mies huomasi lentoemännän tuntevan samoin. Eroottinen jännitys kohosi äärimmilleen, kun lentoemäntä ojentaessaan palan kaakkua tuli hipaisseeksi miehen rannetta. Asia kävi selväksi: kiihko oli laukaistava seksuaalisesti. Kun kone jo alkoi laskeutua ja turvavyöt kehotettiin kiinnittämään, mies ryntäsi WC:hen. Lentoemäntä seurasi häntä. Laskun aikana he yhtyivät.

Seuraavana päivänä mies kirjoitti viihdelehteen artikkelin "Otin hänet lentokoneen käymälässä".