Torstaina sai Suomen ensi-illan Wim Wendersin tanssidokumenttielokuva Pina (Saksa-Ranska-Iso-Britannia 20011), elokuva on ainakin Starin ohjelmistossa Oulussakin. Filmi on taustoiltaan hyvin samantapainen kuin hiljan ensi-iltaan tullut Mika Kaurismäen Mama Africa (Suomi-Saksa- Etelä-Afrikka 2011). Molemmat ovat Arten tilaamia henkilökuvadokumentteja, joiden päähenkilöksi aiottu taiteilija kuoli elokuvanteon alkumetreillä. Kaurismäen päähenkilö etelä-afrikkalainen laulaja Miriam Makeba 2008 ja Wendersin koreografi-tanssija Pina Bausch 2009.
Nykytanssin ja tanssi-ilmaisun uudistaja Pina Bausch (1940-2009) työskenteli tiiviisti johtamansa Wuppertalin oopperan balettiryhmän kanssa, aina vuodesta 1970-luvun alusta alkaen. Ryhmä tunnettiinkin paremmin nimellä tanssiteatteri, tanztheater Pina Bauschina.
Tiiviiksi hitsautunut tanssiryhmä oli ihmeissään kun Bausch yllättäen kuoli. Erityisesti näin ryhmän toisen sukupolven tanssijoille, joille muuta elämää ei koskaan ollut ollutkaan.
Pina Bausch oli tunnettu siitä, ettei hän kommentoinut teoksiaan. Ei medialle, ulkopuolisille tai ryhmäläisellekään. Yksi ryhmäläisistä kertoi saaneensa suoraa palautetta uransa aikana Bauschilta vain kerran. "Tanssi raivokkaammin".
Kun tavoitteena oli uusi ilmaisu, tavoittaa maailmasta jotakin vielä ilmaisematonta liikkeen, tanssin avulla, niin sanoihin tarrautuminen oli turhaa. Jotkut tanssijat kokivat tämän yksinjättämisenä, "piti kiskoa itsensä hiuksista kuiville". Toiset pitivät sitä tekniikkana, jonka avulla he saivat kehitettyä hyviä liikkeitä.
Bausch jätti kysymyksiin useasti vastaamatta. Kääntyi ja sytytti savukkeen.
Tupakointi uusissa elokuvissa alkaa olla niin harvinaista, että Pinan kaksi savukkeen sytyttämistä saavat jo sinällään suuren painon. Wenders on osannut pehmentää teot mittasuhteisiinsa, ei provokaatioksi vaan toisella tavalla vastaamiseksi.
Perinteistä haastatteludokumenttia Pina Bauschista tuskin olisi pystynyt tekemään. Wendersin olisi joka tapauksessa pitänyt lähestyä kohdettaan hänen töidensä, koreografioiden kautta. Kuoleman myötä dokumentin tehtäväksi tuli muistelu, ryhmäläisten surutyö. Puhuviin, muisteleviin päihin Wenders on oivaltanut tanssi-ilmaisuun sopivan elokuvallisen keinon. Uutta muistelijaa, tanssijaa esiteltäessä kankaalla on kasvot ja puhe kuuluu. Mutta huulet eivät liiku.
Kehykseksi valittu vuodenkiertoa (ja samalla elämän-) kuvaava tanssi kokosi teemoja yhteen, ja lohdullisti elokuvan surutyö-luonnetta.
Wendersin Pina on tehty 3D-elokuvaksi. Tätä oli ohjauksessakin ajateltu, etäännyttävänä ja lähentävänä tekniikkana. Kerran katsomossa istuva temmattiin mukaan lavalle, useammin sai kokea olevansa takakatsomon takaosassa. Mietittyä, Bauschia kuvaavaa sekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti