Ajatelkoon vaikka Venäjällä vallankaappausta elokuussa Gennadi Janajevin johdolla tehneitä. Janajevin valtakausi jäi kolmen päivän mittaiseksi, mutta Suomen ulkopoliittinen johto ehti jo yrittää solmia ystävällisiä naapurussuhteita uuden johdon kanssa.
Kylmän sodan loppumisen myötä koko agenttikirjallisuus ja vakoiluelokuva joutuivat myös tyhjän päälle. Uhkakuvia ja pelastettavia piti keksiä uusista suunnista.
Tänään 80 vuotta täyttävä brittiläinen John le Carré (oik. David Cornwell) on kylmän sodan ajan vakoilujännäreiden mestari. Vuonna 1963 ilmestynyt le Carrén Mies kylmästä (suomeksi Weilin + Göös 1964, suomennos Antti Salomaa) luetaan lajityypin ehdottomaan kärkeen. Kaikkiaan suomennettu on kaksikymmentä kahdestakymmenestäkahdesta romaanista. Suomentamattomat ovat viime vuosien tuotantoa.
Uuden, yhden navan maailman riekunnassa vanhan maailman normaalitkin toimintatavat alkoivat näyttää epäilyttäviltä ja epäisänmaallisilta. Enkä tarkoita tällä sitä, että paljastuneita läheisiä suhteita KGB:hen alettiin kummastella. Urho Kekkosen paljastuminen KGB:n agentti/tietolähde "Timoksi" meni jo epäuskottavan puolelle. Joku juoni sillä varmaan kuitenkin oli tässäkin?
Tämän vuosituhannen puolella eräs poliittisen historiantutkija - en nimeä nyt muista - kyllästyi näihin "70-luvun" olojen epäilemiseen. Se kylmä sota oli unohtunut jo kokonaan taustalle, eikä syytöksissä enää muistettu suomalaisen politiikan ulkopuolista maailmaa, sitä kaksinapaista, enää ollenkaan.
Nuorisolle ja vähän vanhemmillekin hän ehdotti pakolliseksi John le Carrén jännäreiden lukemista. Jotta jokin ymmärrettävä todellisuudentaju taaksepäin katsomisessa olisi.
En tiedä ovatko viime viikkoina kirjoja "70-luvusta" julkaisseet Alpo Rusi ja Jukka Seppinen lukeneet liian vähän vai liian paljon le Carréa. Vai ovatko jääneet ihan kiinni fiktion maailmaan?
Kuva Wikipediasta.
Nyt sattui käsiin tuo leike, jossa kehotetaan le Carréa lukemaan. Ehdottaja oli Kimmo Rentola ja julkaisu Historiallinen Aikakauskirja 3/2007.
VastaaPoista