Eilen illalla televisiossa haastateltiin Elisabeth Rehniä. Käytiin läpi Rehnin uraa, ja tietysti sivuttiin vuoden 1994 presidentinvaaleja, joissa Rehn pääsi toiselle kierrokselle. Muisteloissa vaalien toisen kierroksen kampanjointi oli muuttunut kyllästymiseksi, Rehn melkein sanoi, että hänestä ei tullut presidenttiä koska hän ei itse sitä riittävästi halunnut.
Suoraan Rehn sanoi, ettei hän hävinnyt Jeesuksen tai riisipiirakan vuoksi. Jälkimmäistä Tuttu juttu-tv-ohjelman leikkimielistä kisailua Ahtisaarien kanssa on pidetty lopputuloksen kannalta ratkaisevana. Kansa äänesti mieluimmin lämminhenkisempiä Marttia ja Eeva kuin pidättyväisempiä Elisabethia ja Ovea.
"Syy oli kokonaan minussa", totesi tappiostaan melkein kolme presidenttikautta myöhemmin. Rehnin juttu kiertyi toisiin sanoihin ja toisiin tunnelmiin, mutta yhtä hyvin hän olisi voinut sanoa "minä en halunnut riittävästi".
Amerikkalaisissa ja nyttemmin suomalaisissakin menestysoppaissa korostetaan omaa haluamista. Jos riittävästi haluaa jotakin, sen saa. Tässä maailmankatsomuksessa epäonnistuminen johtuu aina itsestä. "Minä en halunnut riittävästi".
Yhteiskunnan kannalta tällainen ajattelu on raakaa. Ajatusta kun ei yleensä rajoiteta ainoastaan itselle esitettyihin vaatimuksiin. Jos joku ei ole menestynyt, niin hänen pitäisi alkaa haluta menestyä. Siten asiat korjautuisivat.
Laajempiin yhteyksiin edemmän haluamisen vaatimus sopii huonosti. Jos tehdas lakkautetaan ja kaikki työntekijät irtisanotaan ei kysellä tai mietitä miten paljon työntekijät ovat halunneet, ja mitä ja miten ovat halunneet.
Tammikuun presidentinvaaleissa on ehdolla yksi tahtopoliitikkona tunnetuksi tullut. Paavo Väyrynen. Hänen tahtomisensa ei haluamisella muutu kansan kannatukseksi. Gallupsuosikki Sauli Niinistö tuntuu koko ajan pidättelevän tahtomisiaan ja mielipiteitään. Niinistö tuntuu olevan puheliaimmillaan silloin, kun pitäisi tietää mitä kolme, neljä vuotta sitten olisi pitänyt tehdä. Tahdolla ei menneitä päätöksiä muuteta.
Jos Väyrystä ei valita presidentiksi, hän löytänee syyn siihen jostakin muualta kuin itsestään. Niinistö saattaisi olla sellainen, joka itseään tappiosta syyttäisi.
Kampanjointi on ollut joulutauolla. Eilen alkoivat Ylen presidenttiehdokastentit, joten tauko on lopunnut. Niinistö ehti jo sitä ennen kampanjansa toisen vaiheen aloituksessa moitiskelemaan, että muut ehdokkaat koettavat pistää hänelle vastaan. Tätä "näykkimistä" hän piti kummallisena taktiikkana.
On varmaan gallupit yllättäneet Niinistön mainostoimiston. Kun Niinistön pariksi ei kukaan selkeästi ole toiselle kierrokselle tulossa.
Näyttäisi olevan sellaistakin kirjoittelua ilmassa, että olisi aivan sama äänestääkö Lipposta vai Niinistöä. Ei ole. Lipponen on kertonut omia mielipiteitään selkeästi (joskin moosesmaisen verkkaisesti). Niinistö vanhojen kaivelun lisäksi on arvioinut putinmaisesti, että korkea äänestysprosentti olisi tulevan presidentin arvovallalle hyväksi.
Yhtäkään tenttiä en ole katsonut, enkä katso, mutta olen tietävinäni (Viljami Kalliokoskea mukaellen) että Lipposen politiikan sisältö on Lipponen.
VastaaPoistaSain myös puhelun, jossa informantti kertoi kuulleensa Loka Laitisen haukkuneen Niinistön pataluhaksi Radio Novassa. Niinistö a la Laitinen osoittautui henkilöksi, jota kannattavat eniten ne, jotka tietävät Niinistöstä vähiten. Itse asiassa hän on vääpeli, joka paiskoo ovia ja itkettää naisia. Ja jos hän on vääpeli, niin Lipponen on hänen rinnallaan kenraali.
Rehnistä tuli mieleen että on harmi että Veltto Virtanen ei ole ehdolla.
Niinistön vääpeliydestä on perin vähän Suomen vapaassa lehdistössä kerrottu. Jutut on aina jotenkin käännetty parhain päin. Yksi poikkeus - Loka Laitisen sanailun lisäksi - on esittää. 7.2.2010 Kalevan päätoimittaja Markku Mantila kirjoitti pääkirjoitussivunsa kolumnissa Niinistön huonommasta puolesta lyhykäisesti:
VastaaPoista"Yleisesti tiedossa on, että huonoina hetkinään … Niinistö osaa olla hyvinkin hankala."
Tätä "yleistä tietoa" ei suuremmin kyllä ole pidetty esillä, eikä se tuossakaan kolumnissa ole kuin sivuroolissa.
Lipposesta pidän siinä, että hän korostaa aina päättävän elimen asemaa. Siis vaikkapa eduskunnan täysistunnon.
Voihan olla, että tämä on vain pitkän järjestöuran tuomaa kuorrutusta, joka valta-asemista huolimatta on jäänyt päälle. Mutta ainakin periaatteessa Lipponen antaa vallan sille jolle se kuuluu.