perjantai 4. toukokuuta 2012
Loppuyhteenveto: Guggenheim
Guggenheimin taidehallia ei Helsinkiin tule. Eilen asian ympäriltä käytyä keskustelua on summattu, vaikka kiivaimmat kannattajat eivät vielä suostu hanketta haudatuksi ymmärtämään. Summauksia on tehty radiossa ja televisiossa, molemmissa asiantuntijoiden ja katuhaastattelujen voimin. Ehkä olisi tilaa siltä väliltäkin olevalle summaukselle.
Suomalaiset taideinstituutiot ovat nuoria. Kuvataiteelle omistetusta museosta Suomessa alettiin haaveilla vajaat pari sataa vuotta sitten. Suomen Taideyhdistys perustettiin 1846 ajamaan asiaa.
Taidemaailma oli tuolloin (ja edelleenkin) hyvin hierarkinen. 1700-luvulla oli taiteen arvottamiseen kehitetty kolmiosainen jaottelu parhaaseen, keskivertoon ja neutraaliin taiteeseen. Parhaaseen taiteeseen luettiin tunnustettujen mestareiden hyvät työt, keskivertoon "riittävän hyvät" tekijästä riippumatta ja kaikki muu oli esimerkkejä siitä millaista taidetta on tehty.
Kun 1800-luvun puolivälissä suomalaista taidemuseota hahmoteltiin, havaittiin hyvin nopeasti, että kaikki michelangeloiden ja rubensien ensimmäiseen kategoriaan luokitellut työt olivat suomalaisten taiteenostajien saavuttamattomissa. Ne olivat jo saaneet pysyvän paikan jossakin museossa tai niiden hinta oli aivan liian korkea suomalaiselle eliitille.
Suomalaista taidemuseota piti ryhtyä rakentamaan toisin. Jokusen keskiverron työn ympärille ei taiteen hierarkista esittelytapaa voitu rakentaa. Suomalainen taidemuseolaitos on paljolti dokumentoiva, se esittelee kokoelmillaan millaista taidetta Suomessa on tehty.
Taidemaailman hierarkisuuden ajatus ei kuitenkaan ole minnekään hävinnyt. Se on elänyt ja elää edelleen koko ajan taustalla. Kun Guggenheimin mahdollisesta tulosta Helsinkiin ensimmäisen kerran pari vuotta sitten puhuttiin, niin monella -- myös minulla -- heräsi ajatus, että nyt on mahdollista saada Suomeen ensimmäisen A-luokan taidetta! Ehkä tulevaisuudessa Helsingissä olisi pysyvästi esillä joku van Gogh, tai Cézanne, tai Picasso, tai hienoa avantgardea! Suomen Taideyhdistyksen perustajien haaveet toteutuisivat.
Muistaakseni Otso Kantokorpikin ensimmäisiä kertoja Guggenheimin substanssin perään kysellessään tivasi, että mitä töitä Guggenheimin kokoelmista oltaisi Helsinkiin tuomassa pysyvästi esille.
Suunnitelmien todellisen laidan paljastuttua -- että kyse olisi vain vaihtuvien näyttelyiden galleriasta -- Guggenheimin kannatus alkoi laskea. Helsinki ei saisi "Mona Lisaansa", taideteosta, jonka nimen kuulleessaan ihmiset tietäisivät, että sen nähdäkseen olisi mentävä Pariisiin.
Suomalaiset odottivat kuulevansa, että jos Guggenheim Helsinki perustettaisiin, niin vaikkapa Amadeo Modiglianin Alaston (1917, yllä kuvassa) tuotaisiin pysyvästi tänne esille.
Mutta ei. Vaihtuvia näyttelyitä vain luvattiin. Ja siksi Guggenheim kaatui.
Checkpoint Helsinki on tarkasti hajulla suomalaisten toiveista. Sekään ei voi luvata muuta kuin kansainvälisen, määräajoiksi kootun kuraattoriryhmän, jolla "on tuore ja ajankohtainen kosketus kansainväliseen nykytaiteen kenttään". Näin Helsingillä olisi mahdollisuus saada kokoelmiinsa esille kansainvälistä ensimmäisen kategorian taidetta silloin kun se syntyy, jolloin suomalaistenkin rahat riittävät sen hankintaan.
Checkpoint Helsinki on lupaus, että joskus tulevaisuudessa Suomessa voisi olla taidemaailman hierarkioiden terävimpään kärkeen kuuluvaa taidetta.
Mutta tiedä sitten. Ei taidetta dokumentoivassa linjassa ole mitään vikaa. Pakkohan senkin on tuottaa kokoelmiin ainakin muutamia tulevaisuuden arvotaideteoksia, jos todellakin ostetaan kaikkea ja kaikenlaista, eikä suljeta ketään ulkopuolelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti