Suomalaisia Kongossa

Kongo, josta toivottiin Suomelle siirtomaata Saksan sotamenestyksen myötä, on tullut suomalaisille tutuksi toisin tavoin kuin monet muut Afrikan maat. Lähetyssaarnaajat hylkäsivät Belgian Kongon jo 1800-luvulla, belgialaisten mielivaltainen käytös teki alueesta mahdottoman valkoisille. Kongoon tarvittiin paljon jokilaivureita ja höyrykoneen niksit ymmärtäviä, joita pestattiin ympäri Euroopan.

Belgia värväsi erityisesti Pohjoismaista koko joukon koneenkäyttäjiä Kongojoelle. Suomesta arviolta toista sataa miestä otti tällaisen pestin. Jouko Aaltonen on dokumentissaan Kongon Akseli (Suomi 2009) kuvannut yhden suomalaisen jokilaivurin kokemuksia Kongojoella.

Muitakin siis oli. Suomessa tietoa ja kertomuksia Kongon pesteistä kerrottiin alan ammattiliiton omassa lehdessä, jonka nimi oli pitkä ja informatiivinen: Aikakauslehti koneenkäyttäjille ja veturimiehille Suomessa.

Lehteä toimittanut ja liiton tehtävissä toiminut A. Lavi kertoi vuonna 1909 "lukuisten kyselyiden johdosta", että tosiaankin Kongoon palkataan paljon koneenkäyttäjiä. Lavi kuvaili syyksi paikallisten asukkaiden primitiivisyyttä, "niin on luonnollista, että kaikkein vähin on heidän joukossaan konemiehiä".

Eräs värväri Antverpenista oli ottanut yhteyttä Suomen koneenkäyttäjien liiton paikanvälitystoimistoon, ja tarjonnut töitä, mutta oli katkaissut yhteyden saatuaan selville järjestön ay-luonteen. Ensikontaktissa Lavi oli kuitenkin saanut riittävästi perustietoa, jota saattoi kiinnostuneille jakaa.

Kongon pestit olivat maksimissaan kolmen vuoden mittaisia. Kuuma ilmanala oli eurooppalaisille kova, siksi oli palattava Eurooppaan hoitamaan terveyttä ainakin hetkeksi pestien välillä. Vuoden 1909 tietojen mukaan suomalaisia Kongossa olisi käynyt parikymmentä.

Edellisenä vuonna koneenkäyttäjien ja veturimiesten lehteen oli kirjoittanut nimimerkki Matinpoika yhden episodin omista kokemuksistaan Kongossa. Paikallinen kuningas oli poikennut tervehdyskäynnillä Matinpojan laivalla.

 Vesillä liikkumisessa oli vaaransa Afrikassakin. 14. helmikuuta 1906 oli sattunut haveri Kongon sivuhaaralla, Kasaijoella. Peräpyörälaiva Roi de Belgesin kipparina oli ruotsalainen Eriksson, koneenkäyttäjänä suomalainen Vilho Breitholtz. Aluksen uppoamisen jälkeen suuri osa matkustajista ja miehistöstä oli jäänyt virran vietäviksi ja veden saartamiksi hiekkasärkille lähes puoleksi päiväksi.

Breitholtz oli pelastautunut rantaan ja viimein saanut veneen pelastustoimia varten. Krokotiilit ja virta olivat kuitenkin ehtineet vaatia uhrinsa.

Koneenkäyttäjien lehti raportoi tapahtumasta otsikolla "Urhoollinen koneenkäyttäjä" numerossaan 12/1906.

Hiskin perusteella Viini Vilho Breitholtz oli syntynyt heinäkuussa 1883 Kivennavalla sahanhoitaja Bernhard Isak Breitholtzin ja Hilda Nicklinin pojaksi. Perhe oli edellisenä vuonna muuttanut Kangasniemeltä Läsäkosken sahalta Kivennavalle Raivolan sahalle. Oppi koneiden käyttämiseen oli varmaankin sahalta tai sen laivoilta.

Netin tietojen perusteella Vilho Breitholtz oli myöhemmin elämässään autokatsastaja Mikkelissä. Hän kuoli 1943.

Alus, jolla Breitholtz Kongossa työskenteli, on ainakin nimeltään sama kuin se, jolla Joseph Conrad (1857-1924) oli 1890 perämiehenä. Myöhemmin Conrad kirjoitti kokemuksiinsa perustuen romaanin Pimeyden sydän (jatkokertomuksena 1899, kirjana 1902, suomeksi 1968), joka on liitetty osaksi länsimaisen kirjallisuuden kaanonia.



* A. Lavi - Kongovaltio ja koneenkäyttäjät
* Matinpoika - Muistelmia Kongosta
* Urhoollinen koneenkäyttäjä