Millainen on tulevaisuuden kirjasto?

Kirjastojen pitäisi tarjota asiakkailleen enemmän elämyksiä todetaan usein kun yleisten kirjastojen kehittämisestä puhutaan. Helsingin tulevaan keskustakirjastoon kaavailtiin aluksi jopa saunaa, muista palveluista puhumattakaan. On kirjastolaisissa ja kirjastojen kehittäjissä monia kirjan puolustajiakin, tunnekin muutaman joiden mukaan lainaajien palvelemisessa ei ole vikaa tai väärää.

Vanhoja sanomalehtiä lukiessa tuli vastaan keino Suomen yleisten kirjastojen elävöittämiseen niiden omasta historiasta. Heinäkuussa 1876 Tahvo Tolonen kirjoitti Maaningalta Kuopiossa ilmestuneeseen Tapio-sanomalehteen kirjeen kunnan viime vuosien tapahtumista (juttu julkaistiin 16.9. alkaen). Pitkän kirjeen ensimmäisessä osassa hän käsitteli muun muassa paikallisia kirjastoja.

Maaningalla on yksi Suomen vanhimmista yleisistä kirjastoista. Se perustettiin vuonna 1846. Edellisenä vuonna Kuopiossa oli innostettu kansankirjastojen perustamiseen, siemen levisi naapurikuntaan, mutta Kuopioon vastaava kansankirjasto saatiin vasta vajaat kaksikymmentä vuotta myöhemmin 1872.

Tolosen kuvauksen mukaan Maaningan pitäjän lainakirjasto oli 1876 "hyvin vähän käytetty". Sen rinnalle oli syntynyt kyläläisten itsensä perustama kirjasto. Tolosen kirjoituksesta saa sellaisen kuvan, että tämän "kirjaston" tarkoitus oli kulkea suurimmilla kylillä ja tiettyihin sovittuihin kellonaikoihin järjestää lukutilaisuuksia. Oikeastaan siis oli kyse kirjojen kuuntelupiireistä.

Tolonen arveli, että tämä toinenkin kirjasto oli jäänyt monelta "unhotuksiin", koska tilaisuuksiin ei kirkossa kuuluttamisen jälkeenkään tullut kuin neljä henkilöä. Kaiken lisäksi "kuin tätä ruvettiin lukemaan, katosi kuuntelijat vähitellen pois siitä huoneesta". Tolosen valituksen aiheena ei ollut toimimattomuus vaan osallistumattomuus.

Tapiossa julkaistun jutun lukija saattaa arvata mistä yleisökato johtui. Luettavana kirjana oli tuolloin Kansanvalistusseuran kautta tullut kirja Kuinka Suomen kansa tuli lukutaitoon. Ehkä jokin toinen teos olisi houkutellut yleisöä enemmän.

Tolonen kirjoituksessa "kirjasto" oli myös synonyymi tällaiselle lukutilaisuudelle. Ehkä se on ollut sitä laajemminkin Suomessa. 1800-luvun kansankirjastojen aukioloajat olivat lyhyet, esimerkiksi Kuopiossa kirjasto oli auki "joka keskiviikkoiltana klo 5-7 ip. kaikille säätyisille ihmisille, erittäinkin Kuopion kaupungin työväelle". Asia vaatisi tarkemman selvityksen.

Nykyään kirjastoissa järjestetään lapsille satuhetkiä, miksei voitaisi järjestää myös varttuneemmalle asiakaskunnalle lukuhetkiä. Lukupiirejähän jo pidetäänkin, mutta niihin osallistuminen vaatii harrastuneisuutta. Lukuhetkeen voisi tulla ilman ennakkotietoja ja -valmistautumista. Hetkeksi kuuntelemaan lukemista. Jos saataisi vielä kirjailija itse paikalle lukemaan, siitä saattaisi tulla suosittua. Ainakin maailmalta on kantautunut tietoja, että ainakin joidenkin kirjailijoiden lukuhetkiin on suorastaan tungosta.