Olen jostakin syystä vierastanut äänikirjoja. Lukien teoksen käy läpi nopeammin, ja tekstissä voi hyppiä edestakaisin oman mielen mukaan. Pitkillä automatkoilla olen suosinut radion puheohjelmia tai kuunnelmia. Eilen kuitenkin tyttären pyynnöstä matkalla Oulusta Helsinkiin kuunneltiin Baskervillen koira (WSOY 2007) Lars Svedbergin lukemana. Joku toinen ääni sanoi levyn lopussa monesko kuudesta CD-levystä oli loppunut.
Baskervillen koirassa nyt kuultuna hämmensi Sherlock Holmesin pitkällinen poissaolo. Tohtori Watson raportoi, kirjoitti kirjeitä tapahtumista ja lainasi omia päiväkirjamerkintöjään. Watson toi lähes kaikki vihjeet esille ja yritti itse päätellä johtolangoista ratkaisua. Mutta eihän Watsonista ollut pähkinän ratkaisijaksi, päätähti tarvittiin näyttämölle ennen sellaisiin pääsemistä.
Lars Svedbergin ääni soljui levyltä matkalla. Maisemia ei eilen juurikaan ollut katsottavaksi, harmaa, pilvinen päivä. Liikennettä vähäisesti, joten kuulemaansa saattoi keskittyä.
Eipä siis ihme, että sukututkimuksesta puhuttaessa monille tulee mieleen salapoliisin tai dekkarin työ. Tosin sukututkijaa harvemmin näillä vertauksilla yritetään kehua. Onpahan jotain sanottavaa, joka tulee mieleen väestökirjanpidosta.
Paluumatkalle on varattuna lisää Holmesin seikkailuja.
Aina sanotaan, että koulun pakkolukemiset eivät kiinnostaneet, mutta 70-luvulla laajalti luetettu Baskervillen koira taisi sinuun upota syvälle. - Tuollainen kansi siinä oli, minulla taitaa se vieläkin jossain olla, itse sen joutui ostamaan. Pehmeäkantinen.
VastaaPoistaKirjasta muistan vain sumuiset nummet ja jotain mainintoja juna-aikatauluista.
Niin, vähän ajan sisään olen jo kaksi kertaa kirjoittanut Baskervillen koirasta. Voisihan siitä toki päätellä kirjan antamasta vaikutuksesta.
VastaaPoistaEhkä tässä enempi on taustalla nykyistä iloa siitä, että vielä löytyi yhteinen mielenkiinnon kohde isälle ja teini-ikäisille tyttärille.
Muutamia vuosia vielä, ja maailmalle ne lennähtävät.