Reilu sata vuotta sitten autoilu oli vasta orastamassa. Ilman hevosia liikkuvat vaunut olivat ihmetys, ja statussymboli. Autoilun tarjoaman vapaan liikkumisen ideaa ja sen toteutumista seurattiin lehdissä. Kesällä 1910 Oulussa ilmestynyt Liitto pääsi useamman kerran kirjoittamaan uutuudelle sattuneista ongelmista.
Heinäkuussa suuri, ulkomaalaisomistuksessa ollut auto hajosi Kuivaniemellä. Auto kuljetettiin sekajunalla sieltä Ouluun, mutta osaavia korjaajia täältä ei löytynyt. Niinpä automobiili lastattiin postijunaan, ja se lähti Helsinkiin korjattavaksi.
Elokuussa Liitto kertoi eräästä pohjoiseen päätyneestä autosta. Torniojokivartta ylös matkanneesta autosta loppui polttoaine Muoniossa. Kesti pari viikkoa ennen kuin pohjoiseen kirkonkylään saatiin bensiiniä matkan jatkamiseksi.
Heinäkuussa 1908 sama lehti julkaisi pikku-uutispalstallaan seuraavan jutun. Liekö hupailua vaiko totta, sitä on lukija miettinyt tuoreeltaankin:
- Taksan mukaan. Muuan pääkaupunkilaisherra, joka viime kesänä ajeli automobiilillaan maaseudulla, vietti kerran yönsä eräässä sydänmaan majatalossa. Majatalon isäntä toi hänelle aamulla laskun, jossa ilmoitettiin maksu yösijasta oli 1 markka, mutta automobiilista, joka oli yön avonaisessa liiterissä, oli merkitty laskuun - 18 markkaa.
"Mitä tämä on", ärjäsi hra kiukustuneena.
"Kyllä se on oikein", vakuutti isäntä, "taksassa seisoo hevosen yösijasta 30 penniä ja herra sanoi, että automobiili on 60-hevosvoimainen." (Liitto no 74 4.7.1908)
Kuvassa on vuoden 1914 torpeedokorinen Benz, samanlaisella TVH:n Oulun piiri-insinööri K. Nordvall kiersi tarkastamassa Pohjois-Suomen teitä.
Hevosvoimia liikkeellä(kin) voi nähdä Ylen Elävän arkiston pätkässä Autoparaati
VastaaPoistaKiva pätkä. Kiitos vinkistä.
VastaaPoistaSattui kohdalle juttu, ilmeisesti juuri tuon kuvissa olevan autoparaatin innoittamana.
VastaaPoistaKatukahakka.
Sunnuntaisin olen tottunut nukkumaan arkipäivienkin edestä, koska työhön menoa ei silloin ole ja luoja itse on tämän päivän meille pyhittänyt lepäämispäiväksi kaikista teoistamme.
Mutta tässä viime sunnuntaina häiriytyi leponi jo kymmenen korvissa. Ulkoa kuului säklätys ja läklätys, surina, pörinä ja ärinä sellainen, että sydäntäni ja munaskuitani värisyti kuin viimesen päivän viluisa kauhu.
En uskonut muuta kuin että ulkona on sota, että sosialisteista ajetut provokaattorit, itse pirulta riivatut provokaattorit, olivat astuneet ulos, menneet ihmislaumaan ja nostaneet kahakan kadulla. Pörinä lakkasi pian ja uinahdin kauhun hiestä märkänä hetkiseksi siihen autuaalliseen uskoon, että koko sika-, ei kuin ihmislauma oli syössyt jyrkänteeltä mereen ja hukkunut ja maahan oli tullut rauha ja rakkaus ja kultturin kultanen päivä paistaa ihanana yli radikaalisen kansamme.
Mutta uni on unta. Pian tunsin lihassa ja luissa ja niissä kaikissa muissa esineissä, missä eräs runoilija Päivän pojan taivaasta astumisen ennen tunsi, että sota ja meteli oli tullut ja aurinko pimennyt ja kuusta tullut kamala karvasäkki.
Meteli muuttui yhä kamalammaksi ja pirullisemmaksi, enkä voinut enään maata, varsinkin kuin nenääni pisti kamala löyhkä kuin alimmasta kattilasta.
Nousin ylös, soitin emännöitsijääni, huusin naapureita. Ei vastausta!
Arvasin, että heidät on lahdattu ja pian oli tuleva kai minunkin vuoroni.
Kadulla vaikeni hetkeksi. Horjuin ikkunaan katsomaan vaienneen taistelun veristä tannerta. Mitään ei näkynyt. Uhrit oli siis korjattu pois. Kaukaa kuului kuitenkin sama melu. Taistelu oli siirtynyt Esplanaadille. Kuulin palotorven törmää ja arvelin, että mahdollisesti on joku Estlanderin rakennuksista taas sortunut tai tulipalo syttynyt ja palokunta menee pelastamaan ruumiita.
Istun ikkunaan pieleen ja luon silmäni ylös mäkihin odottaen surmani tuloa.
Yhtäkkiä alkaa meluja pärinä taas kuulua, torven toitotus, sotaratsujenkorskunta ja sotavaunujen rattaiden räminä, naisten itku, lasten parku ja koirain kamala räiskytys. Hävityksen kauhistus lähestyy ...
Minä tahdon sen nähdä avoimin silmin ja katsoa kohti kuolemaani. Nojaudun ruutuun valmiina vaikka mihin.
No,voisun pi... ja tuossako se nyt oli!
Sieltähän tulee kulmasta automobilejä parikymmentä peräkanaa, ja rämisten kukin kilpaa ja suitsuttaen kamalaa bentsinin hajuaan aamuraikkaaseen ilmaan.
Päivällä tapaan emännöitsijäni. Hän oli ollut katsomassa automobiiliparaatia, josta U.S. oli tiennyt kertoa, eikä hän osannut muusta kertoakaan.
Naapurini olivat rientäneet katukahakkaa katsomaan ja innostuneet myös automobiileihin.
Koko talosta oli sunnuntairauha pois. Bentsini haisi ja puhuttiin automobileistä vain.
Eikä ihmiskunnalla ole moista kurjuutta vastaan mitään yhdistystä, eikä eduskuntakaan ole laatinut automobiilikieltolakia edes sunnuntaiaamuiksi!
Sipuli.
Velikulta no 21 17.10.1907.