lauantai 22. helmikuuta 2014

Valtiovelka - jatkuva keskustelu suunnasta


Viime vuosien keskustelussa valtion veloista ovat tutuiksi tulleet puheenparret, joissa kauhistellaan nykyisten menojen siirtämistä tulevien sukupolvien maksettaviksi ja vertaaminen kotitalouksien kantokykyyn. Sattumalta törmäsin Valo-lehden artikkeliin Eri valtioiden velat vuodelta 1901, jossa painotettiin olevan oikeudenmukaista jos myös tulevat sukupolvet maksavat osansa nykyisistä menoista ja ettei valtion velkoja ole tarkoitettukaan maksettavaksi pois.

Valo oli lyhytikäinen Tampereella 1900-1901 julkaistu lehti, joka alaotsikkonsa mukaan oli lehti yleis-sivistystä varten. Ajan oloon runsaasti kuvitettu lehti kertoi perusasioita niin kuninkaallisten kuin yhteiskunnallistenkin ilmiöiden taustalta. Jutut ja niiden kuvitukset perustuivat kansainväliseen aineistoon.

Valtiovelka otettiin käsittelyyn numerossa 6/1901. Kuten ylläolevasta vertauskuvasta näkee, niin suurin taakka tuolloin oli espanjalaisten niskassa. Mutta Espanjalla ei ollut läheskään eniten velkaa, sietokyky juontui siitä miten velaksi otetut varat on käytetty.

Velat ovat syntyneet 1500-luvulta lähtien, nykyaikaisen pankkilaitoksen alkaessa syntyä. 1900-luvun alussa valtiovelkaa laskettiin olevan 105 markkaa jokaista eurooppalaista kohden. Velalla oli saatukin:

jokaisessa valtiossa on melkoinen määrä sellaista omaisuutta, joka on hankittu kansan yhteisillä varoilla ja siis joko kokonaan tai osaksi lainojen avulla. Kun ajattelemme, kuinka paljon miljooneja tarvitaan esim. valtionrautateitten rakentamiseen, niin on luonnollista, ettei nykyinen sukupolvi katso oikeaksi tai mahdolliseksikaan suorastaan lahjoittaa rautateitä vastaisille sukupolville, vaan ottaa lainoja joiden korkoja vastedeskin maksetaan.

Artikkelissa todettiin, että yli puolet veloista oli niin sanottuja sotavelkoja. Niiden tarpeellisuuteen ei oteta suoraa kantaa, vaikka todetaankin paljon menneen "turhuuteen". Silti:

Toiselta puolen on myönnettävä,että valtiovelkain kokonaismäärä sinänsä tuntuu paljoa pelottavammalta kuin se itse asiassa on. Sillä tämän ohessa on muistettava, että «velkaisten« valtioiden joukkoon on tullut yhä uusia, väkiluku yhä lisääntynyt ja kansalaisten maksukyky vielä nopeammin edistynyt, eikä itse velkoja aiotakaan maksaa, kunhan vaan korot jaksetaan suorittaa. Tosin voi näyttää siltä, että kaikenlainen velka on kerran maksettava, mutta valtiovelkain laita on toisin. Ne ovat ikäänkuin sijoitettuja pääomia, joita ei vaaditakaan takaisin niin kauvan kuin kansa jaksaa suorittaa korot.

Hyödylliset, tulevaisuuteen suuntautuvat sijoitukset pystyi siis hyvin valtiovelalla maksamaan, eikä niiden maksamisesta ollut huolta kunhan sijoituksista oli valtiolle luvassa tuloja. Valtio oli pitkän tähtäimen tulevaisuuden rakentaja.

Nykyisin vaikuttaisi siltä, ettei valtioiden enää sallittaisi tehdä suurisuuntaisia tulevaisuuden maailmaa muuttavia investointeja. Vapaakauppaneuvotteluista kantautuneet tiedot viittaisivat siihen, että kansainväliset suuryhtiöt pikemminkin haluaisivat pitää valtiot kokonaan tulevaisuuden suunnittelun ulkopuolella.

Siihen ei pitäisi suostua. 1800-luvulla aloitettua teollistumisen ja liikenneinfrastruktuurien rakentamista ei voida jatkaa, mutta valtioilla, niiden kansalaisilla, pitäisi olla oikeus päättää mihin mennään. Valtio on yritystä tai kotitaloutta parempi ja demokraattisempi väline suunnata kohti parempaa tulevaisuutta.


* Eri valtioiden velat. Valo 1901.


Ei kommentteja:

LinkWithin

Blog Widget by LinkWithin

Viimeisimmät kirjoitukset