Kuolemantuomiot ja vainajien haamut

Tänään 1977 Ranskassa käytettiin viimeisen kerran giljotiinia. Teloitettu oli tunisialainen emigrantti, joka oli kiduttanut ja surmannut 21-vuotiaan tyttöystävänsä. Neljä vuotta myöhemmin kuolemantuomio poistettiin Ranskan laista.

Giljotiinia käytettiin rangaistusvälineenä muutamissa muissakin maissa, esimerkiksi Saksassa ja Ruotsissa. Maailmalla, etenkin Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa, on suosittu pääasiassa hirttämistä, vanhempina aikoina pyöveliä ja kirvestä. Viimeinen giljotiiniin joutunut ruotsalainen oli syyskuussa 1910 teloitettu Johan Alfred Ander.

Kuolemantuomioiden suhteen rikoksentekijät ovat Suomessa saaneet olla rauhassa lähes kaksisataa vuotta. Uuden emämaan Venäjän tsaari Nikolai I antoi vuonna 1825 käskyn, että kaikki kuolemantuomiot on Suomessa muutettava karkoituksiksi Siperiaan. Käräjillä 1800-luvun mittaan luettiin monta kuolemantuomiota, mutta ne kaikki muutettiin ylemmissä oikeusasteissa menolipuiksi Siperiaan tai muiksi vapausrangaistuksiksi.

Viimeinen suomalainen rauhan aikana teloitettu on pieksämäkeläinen Tahvo Putkonen. Renki Putkosen tarina on kovin tutun kuuloinen. Tapaninpäivänä 1822 miehet olivat ryypänneet eräässä torpassa. Putkonen oli alkanut haastaa riitaa ja hänen oli heitetty mökistä ulos. Myöhemmin tämä oli palannut takaisin ja kajauttanut edelleen paikalla ollutta ärsytystä herättänyttä toveriaan koivuhalolla. Lyöty kuoli parin päivän päästä.

Vuonna 1824 teloitettiin neljä ja 1825 kaksi kuolemaantuomittua. Putkonen tuomittiin kuolemaan heinäkuussa 1823. Tuomio kävi läpi oikeusasteet ja Putkonen anoi armoa tsaariltakin, mutta ei saanut. Putkosen kaula katkaistiin 8. heinäkuuta 1825.

On arveltu, että Pieksämäen kirkkoherran puoltokirjeen puuttuminen olisi ollut syynä armonanomuksen hylkäämiseen. Ja puollon puuttumisen on arveltu johtuneen siitä, että Putkonen oli syntyisin Suonenjoelta. Putkoselta puuttuivat hänen puolestaan puhuvat Pieksämäellä.

Viimeisin suomalainen hirtetty on Nilsiässä syntynyt Kemi Oy:n metsätyönjohtaja Taavetti Lukkarinen. Hän sai ensimmäisen maailmansodan aikana kuolemantuomion maanpetturuudesta. Lukkarinen auttoi saksalaisia sotavankeja pakenemaan Ruotsiin ja jäi kiinni toimesta tapaninpäivänä 1915. Lukkarisesta haluttiin varoittava esimerkki. Lokakuussa 1916 hänet vedettiin erääseen Oulun Kontinkankaalla olevaan mäntyyn. Tuomion langetti salainen sotilastuomioistuin.

Eräs Kontinkankaan mänty on vuonna 1935 nimetty Lukkarisen hirttopuuksi. Puun ympärille on tehty rautainen aita muistomerkiksi. Kuluneena kesänä paikalla on tehty arkeologisia kaivauksia. Todennäköisesti oikea hirttopuu on kaadettu jo 1916 tai 1917. Muistopuun ympärillä on harjoitettu kansantaikuutta. Puun viereen on haudattu rikkinäinen kenkä ja pätkä naudan sääriluuta. Molempien tarkoituksena lienee ollut saada vainajan haamu pysymään paikallaan. Samaan viittaavat neljätoista lähipuihin kaiverrettua ristiä. Muistoaidassakin oli 24 rautaista ristiä, niistä tosin seitsemän on kadonnut vuosien varrella.

Suomalainen oikeisto yritti saada kuolemantuomion takaisin lainsäädäntöön 1930-luvulla. Vuonna 1935 alkoi oikeudenkäynti kommunisti Toivo Antikaista vastaan. Häntä syytettiin erään Itä-Karjalassa sotavangiksi joutuneen heimosoturin murhasta vuonna 1922. Eduskunta vuonna 1936 torjui rauhanaikaisen kuolemanrangaistuksen palauttamisen äänin 94-93. Kansa vastusti kuolemantuomiota eduskuntaa jyrkemmin, syyttäjän vaatimuksen tultua ilmi hyvin nopeasti saatiin kasaan yli sadantuhannen suomalaisen nimi kuolemantuomiota vastustavaan adressiin. Lukkarisen muistoaita pystytettiin juuri näihin aikoihin.

Vanhat kansanuskomukset elivät sitkeästi. Niiden ansiosta 1930-luvulla Suomi sai hyvin modernin maineen kuolemantuomion vastustajana. Ja hyvä niin. Teloitettujen haamujen liikkeistä kun meillä ei voi olla mitään varmaa tietoa.



(kuva wikipediasta)