Perusteellisesti entisajan kaupungeista

Suomen kaupunkirakentamisen historia I-II
Henrik Lilius ja Pekka Kärki (toim.)
SKS 2014


Ennen 1970-lukua suomalaiset kaupungit olivat väkiluvultaan ja pinta-alaltaan pieniä. Niiden merkitys talouden, sivistyksen ja hallinnon keskuksina oli suuri. Kaupungit olivat pitkään leimallisesti porvariston ja virkakunnan yhteisöjä. Suomalaisia kaupunkeja on tutkittu paljon, yhdessä ja erikseen. Tämä todetaan myös Suomen kaupunkirakentamisen historian esipuheessa. Toimittajat Henrik Lilius ja Pekka Kärki mainitsevat nimeltä Suomen kaupunkilaitoksen historia (1981-84), Suomen kulttuurihistoria (2002-2005) ja Ars Suomen taide (1987-1990) -teossarjat. Lisäksi käytännössä kaikki kaupungit ovat kirjoituttaneet omat historiansa.

Toimittajat määrittelevät kaupunkirakentamisen historian tehtäväksi koota yhteen kaupunkitutkimuksen uusin tieto. Kaikki kirjoittajat ovat tunnettuja alan tutkijoita, joten lopputulos on enemmän kuin pelkkää jo tiedetyn summaamista. Tekijät ovat hyvin perillä uusimmista kaupunkiarkeologisista tutkimuksista ja niihin on osattu vedota jo ennen kaivausraporttien valmistumista. Artikkeleiden lähdeviitteissä mainitaan paljon alkuperäisaineistoa, mikä onkin luontevaa kun otetaan kantaa eri näkemysten väliltä.

Kahteen niteeseen jaetussa teoksessa käydään läpi suomalaisten kaupunkien rakentumista ja rakentamista keskiajan hämäristä 1800-luvun lopulle. Aikarajaus kattaa siis suomalaisen puutalokaupunkien ajan aina Aleksanteri II valtakauteen saakka. Ihanteena tosin oli jo varhain kivitalokaupunki, mutta käytettävissä olevat resurssit ja materiaali ohjasivat toisin. Rakennuksia koskevissa erityisartikkeleissa käsitellään pääasiassa julkisen vallan kivestä toteuttamia kirkko-, hallinto- ja muun muassa koulurakennuksia. Katsauksin huomioidaan myös teollisuusarkkitehtuuria.

Pyrkimystä pois puusta selittää tulipalojen pelko. Se oli aiheellinen, käytännössä kaikki vanhemmat kaupungit ovat joskus palaneet, useimmat monta kertaa. Kivitaloista koostuva oli paloturvallisempi. Palojen ehkäisemiseksi oli käytössä eri keinoja, muun muassa asemakaavoitus. Suurien palojen jälkeisissä suunnitelmissa tulipalojen mahdollisuus otettiin vakavasti, joissakin tapauksissa riskien kannalta ylimitoitetusti. Tällaiset suunnitelmat jäivät yleensä toteutumatta. Esimerkiksi Oulun vuoden 1822 palon jälkeen tehdyn kaavaehdotuksen tsaari jätti lopulta hyväksymättä. Kaupunkien ulkomuoto ja toimivuus oli koko valtakunnan asia, ei pelkästään paikallisten asukkaiden.

Teos on jaettu osiin perinteisten taiteen tai poliittisen historian aikakausien mukaan. Ne heijastelevat hyvin eri aikojen ihanteita ja toimintakulttuureja. Välillä pääluvut puhuvat pohjoisesta renessanssista tai rokokoosta, välillä suurvalta-ajasta ja autonomian ajasta. Jaot ovat toimivia.

Suomalainen kaupunki on ollut aina suunniteltu ja rakennettu. 1900-luvulla hellitty ajatus suomalaisista muinaiskaupungeista olisi Janne Harjulan mukaan unohdettava. Turkukin on aikoinaan päätetty 1200-luvun lopulla rakentaa pellolle, vaikka asiakirjalähteitä ei päätöksistä tai kaavoituksesta ole säilynyt. Kaupunkiarkeologia ei tue ajatusta saksalaisen kauppiasyhteisön tai markkinapaikan ympärille vapaasti rakentuneesta kaupungista.

Vapaasti rakentuneita urbaaneja ympäristöjä on Suomessa oikeastaan vain kaupunkien ulkopuolella, merkittävimpinä Tampereen ja Savonlinnan keskustojen liepeillä olevat työläiskaupunginosat. Kaupunkirakentaminen oli monenlaisten kompromissien summa. Paikallisten toiveet toimivista ja kruunun ajatukset edustavista kaupungeista ristesivät usein. Kuningas saattoi vierailullaan jopa määrätä kaupungin tiettyjen katujen oikaisemista, näin kävi esimerkiksi Viipurissa 1540-luvulla Kustaa Vaasan käynnin yhteydessä. Talojen siirtäminen kuninkaan esteettisten näkemysten mukaiseen järjestykseen ei ollutkaan mikään yksinkertainen operaatio.

Teoksen päättävä Pekka Kärjen artikkeli kertoo siitä mitä eri aikakausien kaupungeista on jäljellä samalla summaten koko työn antia. Erityisesti toisen maailmansodan jälkeinen mittava purkaminen ja uudelleenrakentaminen on vienyt paljon menneestä. Yhtä järjestelmällistä vanhan hävittämistä ei aikaisempina aikakausina ollut tapahtunut. Silti keskiaikaisista kaupungeistamme on jäljellä vain kivikirkkoja ja arkeologisia löytöjä.

Suurvalta-ajalta on säilynyt lähinnä katujen linjauksia ja torien paikkoja, esimerkiksi Tornion pitkittäiskadut ja Raahen tori. Myöhemmiltä aikakausilta on säilynyt enemmän, mutta silti ennen 1900-lukua tehtyjen rakennusten osuus koko rakennuskannasta on vain muutama prosentti.

Suomen kaupunkirakentamisen historia on perusteellinen katsaus vanhaan suomalaiseen kaupunkiin. Kaupunkikulttuurimme on nuorta ja ohutta verrattuna Keski-Eurooppaan, mutta silti sitä on ollut jo sydänkeskiajalta lähtien.

Julkaistu Kaltiossa 3/2014.