Solzhenitsynin teoksien suomalaisena kustantajana oli vuodesta 1963 lähtien toiminut Tammi. Kirjailijaa oli julkaistu ilman erityisiä ongelmia tai polemiikkeja. Vuonna 1970 Solzhenitsynin saatua Nobelin kirjallisuuden palkinnon hän nousi maailmanpolitiikan yhdeksi pelinappulaksi. Hän ei lähtenyt Tukholmaan hakemaan palkintoaan, koska pelkäsi ettei pääsisi takaisin kotimaahansa. Tällainen julkisesti esitetty pelko ei ollut neuvostojohdon mieleen.
Vankileirien saaristo julkaistiin ensimmäisen kerran Pariisissa vuonna 1973. Sooloilu oman maan kirjailijaliiton ohitse tuotti Solzhenitsynille karkoituksen Neuvostoliitosta. Valtapolitiikka teki kirjasta suunnattoman kiinnostavan, ja se käännettiin pikavauhtia useimmille länsimaiden kielille.
YYA-Suomi halusi ottaa etäisyyttä teokseen. Myöhempien muistelmien mukaan pääministeri Kalevi Sorsa oli vedonnut Tammeen, ettei se ottaisi teosta julkaisuohjelmaansa. Tammi noudatti toivetta. Kirja kuitenkin julkaistiin suomeksi ja vieläpä Tammelle Solzhenitsyniä suomentaneen Esa Adrianin käännöksenä.
1970-luvulla suomalaiset saattoivat kääntyä toisen hyvän naapurinsa puoleen. Vankileirien saariston julkaisi sekä suomeksi että ruotsiksi Tukholmassa toiminut Wahlström & Widstrand -kustantamo. Paljon julkisuudessa ollutta teosta myytiin Suomessa hyvin, yli 30 000 kappaletta. Kirjasarjan kaksi myöhempää nidettä tamperelainen Kustannuspiste saattoi julkaista ilman suurempaa kohua vuosina 1976 ja 1978.
Tommi Nieminen rinnastaa kirjoituksessaan tietovuotaja Edward Snowdenin ja Solzhenitsynin julkaisemisen. Snowdenin turvapaikkapyyntöön Suomi vastasi, että se olisi esitettävä Suomessa. Samaan aikaan ulkoministeri Erkki Tuomioja kommentoi ettei kokenut Snowdenin kertomien tietojen kaltaisten suurten paljastusten olevan rikollisia tai moraalittomia toimia, vaan päinvastoin.
Tästä tulkitsisin, että jos Snowden olisi Suomen rajalle päässyt, niin turvapaikka hänelle olisi järjestynyt tavalla tai toisella. Kuten Vankileirien saaristolle löytyi kustantaja vuonna 1974. Niemisen lietsomaan häpeään ei siis ole syytä nyt eikä silloin. Ainakaan jos mittapuuna pidetään lopputulosta eikä menettelytapaa.
Olen hidas.
VastaaPoistaAsia oli oikaistu jo Hesarin yleisönosastossa maanantaina:
Tommi Niemisen sananvapautta käsittelevässä kirjoituksessa (HS Sunnuntai 15. 3.) annettiin ymmärtää, ettei Aleksandr Soltženitsynin Vankileirien saaristo (1. osa) olisi ilmestynyt suomeksi vuonna 1974. Sen kuitenkin julkaisi suomeksi kyseisenä vuonna ruotsalainen kustantamo Wahlström & Widstrand.
Tammen kustantaja Jarl Hellemann oli soittanut W&W:n kustantajalle Per Gedinille ja ehdottanut hänelle suomennoksen julkaisemista sen jälkeen, kun pääministeri Kalevi Sorsa oli kertonut Hellemannille, ettei kirjan julkaiseminen ole maan korkeimman tahon mukaan suotavaa. Per Gedin kertoo muistelmissaan Förläggarliv Sorsan sanoneen Hellemannille: "Tämä ei tietenkään ole painostusta, vaan kustantaja päättää itse julkaistako vain ei. Hän antoi myös ymmärtää, ettei tätä keskustelua heidän välillään ollut koskaan käyty."
Soltženitsyniä oli ennen Vankileirien saaristoa julkaistu suomeksi jo neljän kirjan verran, eikä Vankileirien saaristo ollut poliittisesti merkittävästi vaarallisempi tai kiusallisempi tuolloiselle Neuvostoliitolle kuin ne. Vuoden 1970 Nobelin palkinto oli kuitenkin tuonut Soltženitsynille maailmanlaajuista näkyvyyttä Neuvostoliiton näkyvimpänä toisinajattelijana.
Kun Sofi Oksanen julkaisi Vankileirien saariston kaikki kolme osaa uudelleen vuonna 2012, hän väitti kirjan aiempien painosten olleen pieniä. Tämä ei kuitenkaan ole totta ensimmäisen osan kohdalla: kirjan suomennoksen julkaiseminen vuonna 1974 oli myyntimenestys, sen ensipainos oli 30 000 kappaletta.
Hannu Harju
kustannuspäällikkö, Helsinki