Työväenmuseo Werstaan johtaja Kalle Kallio kolumnoi Demokraatissa SDP:n vaalitappioista. On sitä hävitty ennenkin, mutta tappio- tai voittovertailu kaukaisempiin aikoihin ei ole hedelmällistä. Maailma on muuttunut ja Suomen poliittinen järjestelmä sen mukana.
Suurin muutos 1900-lukuun verrattuna on hallituksen muodostaminen. Aikaisemmin tasavallan presidentti nimitti hallitustunnustelijan ja samalla käytännössä myös pääministerin. Nyt tuo valta on eduskunnalla. Niinpä olemme vaalituloksesta lähtien tienneet, että luultavimmin pääministeriksi tulee keskustan Juha Sipilä. 1900-luvulla asia ei ollut näin yksioikoinen. Tunnetuin esimerkki lienee Harri Holkerin nouseminen päivän politiikan ulkopuolelta pääministeriksi. Presidentti Koivisto saattoi valita voittajapuolueesta sopivimmaksi katsomansa henkilön.
Eduskunnan jättänyt Mikael Jungner on muistellut neljän vuoden takaisia hallitusneuvotteluja. Pitkittyneissä neuvotteluissa kävi niin, että demareiden Jutta Urpilaisen pääministeriys olisi ollut täysin mahdollista. Nykyisten sääntöjen mukaan suurimman puolueen puheenjohtaja yrittää ensin hallituksen muodostamista ja jos se ei onnistu, niin vuoro siirtyi toiseksi suurimmalle puolueelle.
Kiihkeissä neuvotteluissa tulevan politiikan sisällöstä Katainen osoitti demareille ovea. Tämähän uutisoitiinkin aikoinaan. Urpilainen ei kuitenkaan perännyt hallituksenmuodostajan asemaa itselleen.
Neuvottelut eivät olisi niiden johtajaa vaihtamalla kummemmiksi muuttuneet. Mutta Urpilainen antamalla Kataiselle toisen mahdollisuuden sai suuremman vaikutusvallan tulevan politiikan sisältöön. Tämä episodi loi vallan tasapainoa päähallituspuolueiden välille. Se murtui vasta kun Kataisen tilalle pääministeriksi tuli Stubb.
Meneillään olevissa hallitusneuvotteluissa Sipilä ja keskusta ovat esiintyneet hyvin kieli keskellä suuta. Jos Sipilä mokaa, niin perussuomalaisten Timo Soini ei varmasti ole yhtä armelias suurimmalle puolueelle kuin Urpilainen.
Sosialidemokraattien pitkä linja on ollut olla pienempi puolue kuin se kansan kannatuksen perusteella on olisi ollut. Kekkosen aikoina hallituksissa oli aina enemmän ei-sosialistisia (käytännössä keskustalaisia) ministereitä kuin demareita. Tätä Kekkonen ja keskusta perustelivat eduskunnan ei-sosialistisuudella. Sosialidemokraattien suuri kansanedustaja määrä myös helpotti eduskuntaenemmistön saamista hallitukselle.
Nyt uutena aikana demareiden olisi myös opeteltava käyttämään saamaansa valtaa täysimääräisesti. Ehkä tämä olisi se uusi opeteltava asia.
* Kalle Kallio. Hävittiin sitä ennenkin. Demokraatti 26.4.2015.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti