sunnuntai 23. elokuuta 2015

Sorsia iltalennolta


Miettiessäni aihetta kirjoitukseen hämärtyvässä illassa kuului läheiseltä lammelta haulikon pamahdus. Joku on sorsametsällä, iltalennolla.

Suomen metsästyslehti julkaisi aikoinaan metsästys- ja erätarinoita. 1900-luvun alussa tapana oli niputtaa loppukesän vesi- ja metsäkanalintujen metsästysreissut samaan tarinaan. Näin teki myös nimimerkki Aron, joka raportoi vuoden 1907 lintusaaliista näin:

Elokuun 1 p. ei vielä ollut valjennut kun jo pyssyineni sekä 30 patruunaa matkassa astuin alas huoneestani huvilan yläkerrassa ja suuntasin kulkuni kohti kahilistoa. Vähitellen valkeni kuitenkin päivä ja kun otin ensi askeleen mättäillä oli aurinko jo nousemassa idässä. Oli tottumatonta jälleen kulkea noilla keinuvilla mättäillä, silmä ei vielä ollut tottunut eroittamaan vaarallisia ja vaarattomia paikkoja toisistaan. Usein ei toinen jalka saanut tarvittavaa tukea, mutta toiselle onnistui aina löytää joku varmempi astuinpaikka, niin ettei pahempaa vajoamista tapahtunut. Aivan lähellä rantaa löytyi paikka jossa muuan oja laski hieman syvempään lampeen. Tässä olin aina muina kesinä ampunut ensi laukaukseni ja nytkin suuntasin askeleeni sinne. Äk— äk— yli kahiliston nousi oikein aika sorsa. Vaikeasti se lensi mutta kauan ei sen tarvinnutkaan vaivata itseään sillä englantilaiset neljän numeron haulini tekivät pian lopun sen lennosta. Alku oli tehty! Mutta vielä kuului lammesta loiskina. Äkkiä lensikin kaksi tavia nopeasti ylös, pudoten kuitenkin heti jäykkinä kahilistoon. Näkyihän tuo ampuminen vielä käyvän pitkän talvilevon jälkeen, tuumin hyvilläni, mutta ikäänkuin ivalla lensi samassa "taivaanvuohi" ylös parin metrin päästä minusta ja näytti ettei ampuminen aina ole yhtä yksinkertainen asia. Mutta ehkä haulit olivatkin sopimattomat näin pienelle linnulle. Astuin lohdutettuna eteenpäin. Onni oli minulle nyt taas suotuisampi, kolme taivaanvuohta ja kuovin sain lyhyessä ajassa ammutuksi, mutta sorsia en nähnyt. Syynä tähän oli ehkä se, että vesi oli matalalla ja kahilisto siis kuiva. Sorsat olivat siis mahdollisesti lahdensuussa ja sinne aloin minäkin pyrkiä.
   Pohja yhä pehmeni ja yhä korkeammalle nousi vesi pitkin sääriäni, mutta lintuja ei näkynyt. Jälellä oli enään vaan yksi suurempi kahilisto, jota vesi ympäröitsi joka puolelta. Sieltä kuulin sorsan ääniä jonkatähden varovasti astuin eteenpäin siksi kunnes avoin vesi alkoi. Välimatka kahiliston lähimpään syrjään oli noin 25 ja toiseen lähes 75 askelta. Pyssy valmiina ja varalukko avattuna, löin käsiäni yhteen. Hiljaisuus. Sitten kuului yht'äkkiä emäsorsan varoittava ääni ja heti se nousikin kahilistosta tähystelemään rauhanhäiritsijää, mutta yhtä pian se putosi takasin haulien lävistämänä. Nyt lensivät pojat toinen toisensa jälkeen ylös; seitsemän laukausta ammuin näin viiden minuutin kuluessa ja seitsemän sorsaa noukin kahilistosta laukkuuni. Kello oli 4 ½ a. p. kun tulin kotiin mukanani kahdeksan heinäsorsaa ja neljä kahlaajaa.
   Ensi viikko metsälintujen lupa-ajasta oli jo loppuun kulunut ennenkuin sain aikaa lähteä koirineni metsäkanasoille. Elokuun aurinko poltti kuumana ja suoyrtit huumasivat minut väkevällä tuoksullaan. Siinä seisoivat lyhyet harvaoksaiset männyt entisillä paikoillaan kanervikossa, tuolla oli pieni koivikko ja kauempaa näin tutun lähteen kirkkaan, veden. Kaikki oli entisellään tutuilla metsästysmaillani.
   Annoin setterini hakea. Sen vauhti oli murhaava, silmissä paloi into ja häntä huitoi kanervia kummallakin puolen. Hakua kesti hyvän aikaa mutta lintuja ei löytynyt. Nyt se lähestyi koivikkoa. Tämän ympärillä oli suo aukeampaa. Siellä mahtoi metsäkanojen olopaikka olla ja — siellä se olikin. Setteri pysähtyi ja seisoi heti kuvapatsaana, jäykästi katsoen eteensä.
   Lähestyin paikkaa ja tartuin lujemmin pyssyyni. Tavallinen hermostus ennen lintujen lentoon lähtöä valtasi minut, mutta kun parvi pyrähti ylös hävisi mielenliikutukseni. Kymmenen nousi lentoon, mutta niistä jatkoi vaan seitsemän matkaansa. Latasin uudelleen odotellessani että vielä joku lintu lähtisi liikkeelle, mikä yleensä tapahtuu silloin, kun sitä vähimmiten odottaa. Niin nytkin. Kirjavasiipinen kana nousi maasta, mutta vasta toisella laukauksella sen ammuin. Siis neljä lintua yhtä monella laukauksella.
   Tämä olikin koko saalis sinä päivänä. Vielä oli minulla tosin monta lintua koiran edessä mutta ampuminen tapahtui aina huonolla menestyksellä. Niinpä usein käy. Pieni nykäys sinne tai tänne ja laukaus menee syrjään.
   Seuraavat päivät korvasivat vahinkoni. Kun kolmepäiväisen metsästyksen jälkeen palasin kotiani oli minulla pussissa 22 metsäkanaa ja 7 teiriä ja sellaisestahan saaliista ei kenenkään olisi tarvinnut hävetä.


Sorsia vielä riittää metsästettäväksi, mutta metsoja ja teeriä saa enää vain harvoin paikoin ampua. Metsäluonto on muuttunut niin, ettei metsäkanalinnut löydä soidin- tai pesäpaikkoja.



* Suomen metsästyslehti. Kansalliskirjasto.


3 kommenttia:

  1. Samaisessa lehdessä 1911 julkaistiin juttu, jossa kerrottiin mitenkä pyydetään sorsia Kiinassa. Jatkokertomuksissa myös muita erätarinoita.

    VastaaPoista
  2. Kiinnostava bloggaus.

    Ainakin etelässä hanhipopulaatiot (esim. valkoposkihanhi ja myös muista lajeista merimetso) kestäisivät metsästystä. En itse metsästä, mutta hyväksyn sen ilmiönä. Monellakaan yleistyvällä lajilla ei minusta ole luontaisia vihollisia ja kantojen kasvu aiheuttaa riesaa (jo toisille lajeille ym, toisilla lajeilla se menee sitten toisinpäin. Katsoi Yle-Teemalta Ville Haapasalon suomalais-ugrilaisreissua, yhtenä päivänä metsästettiin, haulikon "laukaus" näkyi tv:ssä hyvin, saalistakin tuli ja valmistettiin.

    VastaaPoista
  3. Pohjois-Pohjanmaalla muutamat isännät ovat toivoneet, että joutsenia voisi taas metsästää. Niidenkin määrä on kasvanut roimasti, harmiksi asti. Tuskin ainakaan lähiaikoina toteutuu.

    VastaaPoista