 |
| Ilja Repin. Tolstoi, 1891. |
Kuninkaanpoika ja hänen toverinsa
Kuninkaalla oli kaksi poikaa. Kuningas rakasti vanhempaa poikaansa ja antoi hänelle koko valtakuntansa. Äiti sääli nuorempaa poikaa ja nuhteli kuningasta tästä teosta. Tästä kuningas suuttui vaimoonsa ja he kinastelivat keskenään joka päivä. Silloin nuorempi prinssi ajatteli: parasta minun on lähteä pois, — ja sanoi hyvästi isälle ja äidille, pukeutui yksinkertaisiin vaatteisiin ja lähti vaeltamaan.
Matkalla hän tutustui kauppiaaseen. Kauppias kertoi hänelle olleensa ennen rikas, mutta kaikki hänen tavaransa olivat hukkuneet mereen ja nyt hän oli menossa vieraille maille onnea etsimään.
He läksivät yhdessä matkaan. Kolmantena päivänä yhtyi heihin uusi toveri. He rupesivat pakinoimaan ja uusi toveri kertoi olevansa talonpoika; hänellä oli ollut talo ja viljelysmaita, mutta kun sota syttyi, niin hänen peltonsa tallattiin ja hänen talonsa poltettiin, eikä hänelle jäänyt mitään, millä elää ja nyt hän oli menossa työn hakuun vieraille maille.
He jatkoivat kaikki yhdessä matkaa. He saapuvat suuren kaupungin portille ja istahtivat lepäämään. Silloin talonpoika sanoi: Toverit, käveleminen saa jo riittää; olemme tulleet kaupunkiin, ryhtykäämme siis työhön, kukin siihen, mitä hän osaa.
Kauppias sanoi: Minä osaan harjoittaa kauppaa. Jos minulla vain olisi edes vähänkään rahaa, niin tekisin hyviä kauppoja.
Ja prinssi sanoi: Mutta minä en osaa tehdä työtä, enkä käydä kauppaa, minä osaan vain hallita. Jos minulla vain olisi valtakunta, niin hallitsisin sitä hyvin.
Ja talonpoika sanoi: Minä en tarvitse rahaa, enkä valtakuntaa; niin kauan kuin jaksan liikuttaa jalkojani ja käsiäni, tulen toimeen ja elätän vielä teidätkin. Muutenhan te, rahoja ja valtakuntaa odotellessanne saisittekin kuolla nälkään.
Ja prinssi sanoi: Kauppias tarvitsee rahaa, minä valtakunnan ja sinä voimaa työtä tehdäksesi. Mutta sekä raha, valtakunta, että voima tulee Jumalalta. Jos Jumala tahtoo, niin hän antaa minulle valtakunnan ja sinulle voimaa, mutta jollei hän tahdo, niin ei hän anna meille kumpaistakaan.
Talonpoika ei kuunnellut enempää, vaan läksi kaupunkiin. Siellä hän rupesi puunkantajaksi. Illansuussa hänelle maksettiin kantopalkka. Hän toi rahat tovereille ja sanoi: Sillä aikaa kuin te hankkiudutte hallitsemaan, olen minä jo ehtinyt ansaita.
Seuraavana päivänä kauppias pyysi talonpojalta vähän rahaa ja läksi kaupunkiin.
Torilla kauppias sai tietää, että kaupungissa oli voi loppunut ja että joka päivä odotettiin voilähetyksen saapuvan. Kauppias meni satamaan ja rupesi tähystelemään laivoja. Samassa laiva saapuikin. Kauppias astui ensimäisenä laivaan, sai käsiinsä voin omistajan, osti koko varaston häneltä ja antoi hänelle käsirahaa. Sitten kauppias kiiruhti kaupunkiin, myi voin ja palkkioksi vaivoistaan sai rahaa kymmenen kertaa enemmän kuin talonpoika edellisenä päivänä oli ansainnut, ja palasi toveriensa luo.
Silloin prinssi sanoi: Nyt on minun vuoroni lähteä kaupunkiin. Te molemmat olette hyvin onnistuneet, kenties minullekin käy samoin. Jumalahan voi yhtä helposti antaa prinssille valtakunnan kuin talonpojalle työtä, taikka kauppiaalle voittoa.
Prinssi saapui kaupunkiin, näki kansan kulkevan kaduilla ja itkevän. Prinssi alkoi kysellä syytä heidän itkuunsa. Hänelle vastattiin: Etkö sitten tiedä, että kuninkaamme kuoli viime yönä, emmekä mistään voi saada toista samanlaista. — Miten hän sitten kuoli? — Luultavasti ovat vihollisemme hänet myrkyttäneet. — Prinssi rupesi nauramaan ja sanoi: — Se ei ole mahdollista.
Muuan mies oli sillä välin alkanut tarkastella prinssiä ja huomannut, ettei tämä puhunut ihan puhtaasti heidän kieltään, eikä ollut puettukaan samalla tavalla kuin kaikki toiset kaupungin asukkaat ja hän huudahti: Toverit! Vihollisemme ovat lähettäneet tämän miehen urkkimaan asioitamme. Kukaties hän juuri onkin myrkyttänyt kuninkaamme. Kuulettehan, ettei hän puhukaan meidän laillamme ja sitäpaitsi hän nauraa, silloin kun me kaikki itkemme. Ottakaa hänet kiinni ja viekää vankilaan!
Prinssi otettiin kiinni ja vietiin vankilaan, eikä hänelle kahteen päivään annettu ruokaa. Kolmantena päivänä tultiin häntä hakemaan ja vietiin oikeuden eteen.
Paljon kansaa oli kokoontunut kuulemaan oikeudenkäyntiä.
Prinssiltä kysyttiin oikeudessa, kuka hän oli ja mitä varten hän oli tullut heidän kaupunkiinsa. Prinssi vastasi: Olen kuninkaan poika. Isäni antoi koko valtakunnan vanhemmalle veljelleni, ja kun äitini tahtoi pitää minun puoltani, syntyi riita vanhempieni välillä. Minua ei tämä miellyttänyt, sanoin jäähyväiset isälle ja äidille ja lähdin maailmalle. Matkalla tapasin kaksi toveria: kauppiaan ja talonpojan, ja heidän seurassaan saavuin kaupunkinne portille. Istuessamme siinä levähtämässä talonpoika arveli, että meidän tuli ryhtyä johonkin työhön. Kauppias sanoi osaavansa harjoittaa kauppaa, mutta hänellä ei ollut rahaa; ja minä sanoin osaavani hallita, mutta minulta puuttui valtakunta. Talonpoika sanoi, että me kuolisimme nälkään odotellessamme rahoja ja valtakuntaa, mutta että hänellä oli voimaa käsivarsissaan ja kykyä elättää sekä itsensä että meidät. Ja hän läksi kaupunkiin, ansaitsi rahaa ja toi meille. Näillä rahoilla kauppias teki kauppoja ja ansaitsi kymmenkertaisesti. Minäkin läksin kaupunkiin ja silloin minut suotta pistettiin vankilaan, enkä kahteen päivään ole saanut edes ruokaa, ja nyt te aiotte vielä tuomita minut. Mutta minä en sitä pelkää, sillä tiedän, että jos Jumala tahtoo, niin te teette minusta kuninkaan.
Kaiken tämän kuultuansa tuomari vaikeni, eikä tiennyt mitä sanoa. Silloin muuan mies väkijoukosta huusi: Jumala on lähettänyt meille tämän prinssin. Emme mistään voi saada parempaa kuningasta itsellemme! Valitkaamme hänet kuninkaaksemme!
Kaikki valitsivat hänet kuninkaaksi.
Kun prinssi oli tullut kuninkaaksi, lähetti hän kutsumaan tovereitaan luoksensa. Kuultuaan, että kuningas heitä kutsui, pelästyivät nämä, sillä he ajattelivat, että he varmaan olivat tehneet jotain pahaa kaupungissa. Mutta heidän oli mahdotonta paeta, ja niin heidät tuotiin kuninkaan eteen. He lankesivat kuninkaan jalkoihin, mutta tämä käski heidän nousta. Silloin he tunsivat toverinsa. Kuningas kertoi heille kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut ja sanoi: Näettekö, minä olin oikeassa. Sekä paha että hyvä tulee Jumalalta. Eikä Jumalan ole vaikeampi antaa prinssille valtakuntaa, kuin kauppiaalle voittoa taikka talonpojalle työtä.
Kuningas palkitsi tovereitaan ja salli heidän asua valtakunnassansa.
[Satu on julkaistu suomennettuna Pääskysessä n:o 11 15.11.1909. Se on luettavissa myös Jatkokertomuksissa, jossa on muitakin Tolstoin satuja ja tarinoita.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti