Kirj. Adam Mickiewicz
Puolasta suom. Reino Silvala
Kukkivien puitten tuoksu,
sorja laulu satakielen,
välkkyvien vetten juoksu,
sirkkain soitto tenhoo mielen.
Miks' oon yksin mietteineni
enkä riennä leikitsemään?
Orpo on mun sydämeni,
ken mun kanssain jakais kevään?
Talon eteen laulamahan
parikulkuria tuli.
Käännyin heitä kuulemahan
silmästäni kyynel suli.
Ovat lemmenlaulajoita,
soittelevat armaillensa;
mulle vain ei kukaan soita
eikä muista lauluinensa ...
Kulkeissani mailman maata
kärsin paljon, eläissani
muille niist en haastaa saata,
hautahan vien mennessäni...
Otsaa käteen nojatessa
tuijottelen tuleen illoin,
mennehiä muistellessa
syntyy tumma laulu silloin.
Sanaa kaunista niin monta,
tunnetta ja ajatusta,
vaan ei yhtään surutonta...
Ken mun heltyis lauletusta?
Vaihtuu aatos aivoissani,
vaan ei vaihdu valoisaksi,
tunnen orpo olevani;
aatos tää käy rakkahaksi.
Kevät meni, kesä meni,
meni sateet, meni poudat,
vaan ei murru mureheni
eikä sula rinnan roudat.
Päivä - viikkolehti suomalaista kulttuuria varten 3/1909
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti