Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjälle jäi Kaliningradin enklaavi Itämeren rannalle entisen Itä-Preussin maille. Oli alue ollut siellä jo toisesta maailmansodasta lähtien ja vuodesta 1947 se on tunnettu Neuvostoliiton valtiopäämiehen Mihail Kalininin mukaan nimettynä. Neuvostoliiton aikana Kaliningrad oli kuin maan valtionpäämies Kalinin (virassa 1919-1946). Molemmat olivat, mutta käytännön merkitystä niille ei annettu.
Pieksämäen kirjaston poistohyllyssä oli useita Taifuunin julkaisemia Sankarimatkailijan oppaita. Niistä tarttui mukaan Susanna Niinivaaran kirjoittama Sankarimatkailijan Kaliningrad (2003). Myöhemmin samannimisen oppaan on kirjoittanut myös Jukka Mallinen.
Kaliningrad on perustettu vuonna 1255. Pitkään se tunnettiin Königsberginä, joka oli aikoinaan hetken aikaa Preussin pääkaupunki. Tunnetuimman asukkaan Immanuel Kantin muisto kaupungissa elää edelleen. Siitä olen kirjoittanut aikaisemmin: Kant on tyhmä.
Kaksitoista vuotta sitten Kaliningradissa puhuttiin lähinnä venäjää ja saksaa. Kaliningrad oli etenkin saksalaisten turistien suosiossa, olihan retki sinne huomattavasti DDR-nostalgiaa ekstreemimpi reissu. Kaupungin vanhoja muistomerkkejä onkin kunnostettu Euroopan Unionin ja saksalaisten tuella.
Oppaan mukaan Kaliningradin alueella tutustumisen arvoisia ovat etenkin hiekkarannat. Kuurin kynnäs on maantieteellinen ihmeellisyys.
Kumman paljon oppaaseen on painettu hintoja ja aikatauluja, vaikka esipuheessa jo todetaan, että ne ovat luultavasti vanhentuneet jo painoon mennessä. Nyt reilusti myöhemmin hinnoista, aikatauluista ja aukioloajoista lukee erityisellä kiinnostuksella. Tarpeeton, hyödytön tieto kertoo enää kulttuurihistoriallisista asioista. Nojatuolimatkailijalle ei tule houkutusta tarttua puhelimeen ja soittaa tai etsiä lisätietoja vanhentuneista nettiosoitteista.
Linnan ja katedraalin lisäksi kaupungissa kannattaisi vierailla meripihkamuseossa ja kosmonauttipatsaalla. Nämä kaikki lienevät paikoillaan vaikka ravintoloiden ja hotellien nimet ja pitäjät lienevät vaihtuneet. Meripihkamuseossa pääsee erään historiallisen arvoituksen äärelle. Königsberg on viimeinen varmasti tunnettu paikka, jossa Eremitaasin meripihkahuoneen seinäpaneelit ovat olleet. Mitä niille tapahtui huhtikuun 1945 jälkeen, se onkin kysymysten peitossa. Ehkä meripihkahuone on samoissa junavaunuissa muiden natsiaarteiden kanssa jossakin Puolan hylätyssä ja suljetussa suolakaivoksessa.
Nojatuolimatkailuun vanha opas on paras. Voi rauhassa kotonaan lukea, ehkä käydä netissä katsomassa kuvia ja Googlen katunäkymiä, ja välttää Valko-Venäjän viisumit jos junalla vaikka sattuisi matkaan haluamaan.
Ehkä laitan kirjan kiertoon jos joku toinenkin haluaa oppaassa matkailla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti