Tuoreessa Särössä (no 29) Arto Kivimäki kirjoittaa kadonneista kirjallisuudenlajeista. Varhaisen antiikin aikana eepokset ja muut runomittaiset teokset olivat suosittuja, jopa tietokirjallisuutta tehtiin heksametrissä. Syynä oli kirjoitusalustojen kalleus, runomittaisen teoksen oppi helpommin ulkoa.
Eeposten lisäksi moni muu antiikin aikana suosittu kirjallisuudenlaji on kadonnut tai muuttunut. Epyllion, "pieni eepos", on säilynyt lastenkirjallisuuden alalajina. Kohtalaisen tuoreena esimerkkinä epyllionista Kivimäki mainitsee Tove Janssonin Kuinkas sitten kävikään? (WSOY 1952).
Kiinnostavalta runouden alalajilta kuulostaa roomalaisten kehittämä cento, jossa jonkun runoilijan säkeistä laaditaan uusia runoja. Nimi tulee kreikan sanasta κέντρων, 'istuttaa vesoja'. Myöhemmin, ilmeisesti kirjallisuudenlajin myötä, sanan merkitys kreikassa muuttui 'tilkkutäkin tekemiseksi'.
Esimerkkinä centosta Kivimäki mainitsee 300-luvulla vaikuttaneen Ausoniuksen, joka laati Vergiliuksen runosäkeisiin perustuvan häärunon (Cento nuptialis). Ausonius osoitti, että erittäin siveästi kirjoittaneen Vergiliuksenkin sanat saatiin kaksimielisen hilpeiksi.
Cento säilyi elävänä kirjallisuudenlajina aina 1600-luvulle saakka. Viimeisimpänä lajin merkkiteoksena on pidetty Alexander Rossin Virgilii Evangelisantis Christiadosia (1634). Suosituimpia lainauksen kohteita ovat olleet mainittu Vergilius, Homeros ja Raamattu.
Kai tämän lajin voisi edelleen elvyttää eläväksi kirjallisuudeksi. Tommy Tabermannin runokokoelmien nimistä saisi vaikka seuraavan:
Kun kaikki kellot sydämessä soivat
Tulevaisuus on rakkauden vihollinen
Kipeästi keinuu keinumme,
Jumalatar
Kukkiva kivi,
Intohimon panttivanki,
Aistien alamainen
Täyttymyksen jano
Aivan kuin joku itkisi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti