(edellinen osa)
Gustave Flaubertin klassikkoteoksen Rouva Bovaryn juonenkäänteet punotaan yhteen sen päättävässä kolmannessa kirjassa. Kirjallisuushistoriassa Rouva Bovary ennakoi realismia, on yksi tuolle tyylisuunnalle vaikutteita antanut teos.
Tuleva realismi näkyy teoksen henkilöhahmoissa. Flaubert ei, päähenkilöä lukuunottamatta, imartele tai kuvaa ihmisiään positiivisessa valossa. Kaikissa on jotakin vikaa, kirjailija ei tarjoile lukijoilleen samaistumisen kohteita. Pikemminkin tarjolla on kokoelma ”naapureita”, kanssaihmisiä, joihin ominaisuuksia voisi sijoittaa.
Päähenkilö ei ole yksinomaan samaistumisen kohde. Emma Bovary monessa kohtaa herättää ajatuksen, että tuossa tekisin toisin.
Kolmannen kirjan alussa Emma Bovary on avioliiton ulkopuolisen seikkailun jälkeen ”kokenut maailmannainen”, joka uskaltaan aloittaa suhteen Léonin kanssa. Rouva Bovary tietää mitä haluaa. Suhteessa Léon jää selkeästi alakynteen. Rakastajatar ei suhteen kehittyessä ollut asianajajan kirjurille enää itsetuntoa kohottava ja mielihyvää tuottava asia.
”Se mikä ennen oli ihastuttanut tuntui nyt hiukan pelottavalta. Sitä paitsi häntä kuohutti, että hän menetti päivä päivältä omaa itseään. Hän kantoi Emmalle kaunaa siitä, että tämä oli alistanut hänet pysyvästi. Hän pakottautui jopa kieltämään rakkautensa; Emman kenkien kopinan kuullessaan hän kuitenkin tunsi päättäväisyytensä valuvan tyhjiin niin kuin juoppo viinapullon nähdessään.”
Rouva Bovarylle suhde ei ollut myöskään täyttymys.
”Onnellinen hän ei yhtä kaikki ollut, ei nyt, ei milloinkaan! Mistä oikein johtui tämä elämän riittämättömyys, tämä että kaikki heti turmeltui hänen lähellään? … Mutta jos jossain olisi joku kaunis ja voimakas, urhea luonnoltaan, kykenevä suuriin tunteisiin ja hienostuneisuuteen, runoilijan sielu enkelin sisällä, lyyra joka vaskikielin helkytti hääveisuja taivasta kohti, miksi sattuma ei voisi osoittaa heitä yhteen? Mahdotonta, voi niin mahdotonta! Ja miksi nähdä etsimisen vaivaa, kun kaikki oli valhetta! Jokaiseen hymyyn kätkeytyi kyllästynyt haukotus, jokaiseen iloon kirous, jokaiseen nautintoon inho, ja ihaninkin suudelma jätti huulille vain täyttymättömän kaipuun suurempaan hurmaan.”
Sen lisäksi, että Flaubert totesi kirjasta ”Emma Bovary olen minä”, niin hän lausui myös ”tälläkin hetkellä Emma Bovary kärsii ja itkee ties kuinka monessa ranskalaisessa kylässä”. Luostarikoulun ja kevyiden romaanien antamat ihanteet olivat tavallisessa elämässä täyttymättömiä. Ehkä emmabovaryt voisivat paremmin, jos heille olisi annettu paremmat elämän tavoitteet.
Flaubertin käsityksen mukaan kirjallisuuden tehtävänä oli kasvattaa ihmissielua. Aikalaiset kummastelivat sitä, ettei kirjailija ottanut mitään kantaa rouva Bovaryn kohtaloon. Hän jätti sen lukijoiden päätettäväksi.
Oikeusjutun nostamiseen vaikutti myös päähenkilön tekemä itsemurha. Se oli tabu, jota ei kirjallisuudessa olisi saanut käsitellä.
Teoksessa paha saa palkkansa Rouenin ja Yonvillen välisenä liikennevuorona. Yonvillen kauppias Lheureux johdatti Bovaryt ovelasti taloudelliseen katastrofiin, omaisuuden menetykseen ja ulosoton häpeään. Raha oli sysäävä syy Emma Bovaryn ratkaisuun. Tässä kohtaa Flaubert ottaa selvästi kantaa. Kauppias omaa etuaan tavoitellen aiheutti tapahtuneen. Tuotoilla hän avasi uuden diligenssiyhteyden.
Sivistys ja suurempi ymmärrys talousasioista olisi pelastanut Bovaryt kohtaloltaan ja pieni Berthe ei olisi jäänyt varattomaksi orvoksi.
Flaubertin Rouva Bovary on siis varsin vaikuttava romaani. Osa teemoista on edelleen päteviä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti