Junan ikkunasta näkee töitä. |
Kun valtakunnallisessa televisiossa ehdotettiin ratkaisuksi työttömyyteen metsien katselua junan ikkunasta, tuli mieleeni tämä kesällä ottamani kuva Lappeenrannan seuduilta. Siinä tosiaan näkee kahdenlaista työllisyys politiikkaa.
Kuvan etualalla on hakkuuala, jolla on vielä monenlaista puuta. Pentti Virrankosken Käsitöistä leivän lisää (SHS 1994) -teoksessa kerrotaan, että esimerkiksi Lapinlahdella isojen talojen isännät saattoivat antaa mökinmummoille luvan kerätä risuja metsistään. Niistä näppärät mummot tekivät luutia tai muita puhdetöitä, paksumpia oksia he saattoivat käyttää mökkiensä lämmitykseen. Näin saatiin kapeaan leipään jatketta.
Yleensä metsien laidoilla ei ole tietoja siitä, kuka ne omistaa. TE-keskukset voisivat kerätä ja julkaista tietoja niistä metsänomistajista ja heidän metsiensä sijainneista, jotka antaisivat työttömille luvan risujen ja muun hukkapuun keräämiseen. Epäilen kyllä ettei paljon halukkaita ilmoittautuisi. Hakkuujätteet ovat nykyisin rahanalaista tavaraa, jonka metsäyhtiöt halukkaasti ostavat metsäkauppojen yhteydessä.
Kuvan keskivaiheilla on meneillään maantien rakentaminen. Tietyöt olivat keskeinen osa työttömyyspolitiikkaa 1970-luvun alkuun saakka. Valtion suurista urakoista varattiin aina osa käsin lapiotyönä tehtäväksi, vaikka jo 1930-luvulta lähtien hommat olisi työkoneilla sutjakammin tehty. Työttömille tarvittiin töitä ja näin valtio sai sitä kätevästi luotua.
En tiedä voisiko suurien tieurakoiden kilpailutuksissa nykyisin edellyttää joiden työvaiheiden teettämistä lapiotyönä. Luultavasti ei, koska työministeri Lindström ei julkisuudessa ole puhunut asiasta sanaakaan.
En osaa nähdä junan ikkunasta kuin menneen maailman hankkeita. Lisäksi Suomen väestö on kaksinkertaistunut noista Virrankosken muistelemista risunkeräysajoista. Paljon useammalle pitäisi risuja nykyisin riittää. Suurten työkoneiden valmistajat eivät taitaisi lapiourakoita hyvällä katsoa. Jotakin muuta ihmisten työllistämiseksi pitäisi keksiä.
Antaisin risua tuon ehdotuksen tehneelle Susanna Koskelle.
VastaaPoistaSepä sopisi!
VastaaPoistaSusanna Koskesta on mainio Laura Parkkisen analyysi. Kolmen vuoden takaa, mutta silti pätevä.
VastaaPoista