Avantgarde on kadonnut Norjasta

Kuvahaku "Noreg avantgarde" tarjoaa tuloksena Biohortin puutarhavajoja.

Viime viikkoina Suomessa on keskusteltu Taiteen edistämiskeskuksen uusista taidetoimikunnista ja niiden alajaostojen lakkauttamisesta. Osa taiteenaloista on huolestunut tulevasta rahoituksestaan, koska toimikunnissa omien alojen edustajien määrä on pieni.

Suomessa Norjaa on pidetty kulttuuriasioissa monissa suhteissa mallimaana. Erityisesti on hehkutettu maksettujen lainauskorvausten määrää ja kirjallisuuden laajaa hankkimista kaikkiin maan kirjastoihin. Rikkaalla öljymaalla on varaa tukea taidetta ja kulttuuria, ainakin rajan takaa katsoen.

Oulussa Arktisessa sarjakuvaseminaarissa marraskuun alussa vieraillut Pohjois-Norjassa Lemmijoella asuva ja työskentelevä kuvittaja ja taiteilija Øyvind Lauvdahl (s. 1978) antoi kokolailla toisenlaisen kuvan maansa taide-elämästä. Lauvdahlin mukaan Norjassa kirjallisuuden normaalit kustannuspäätökset ovat siirtyneet taidetoimikunnille. Mikäli joku hanke ei saa julkista rahoitusta, niin kustantajat eivät ole valmiita ottamaan sen lopputulosta julkaistavakseen. Markkinaehtoista kirjojen kustantamista ei Norjassa enää ole, ainakaan sarjakuvien osalta.

Lauvdahlin mukaan viime vuosina norjalaisisten sarjakuvien aihekirjo on kaventunut. Eniten on käsitelty historiallisia aiheita, merkkihenkilöitä ja ajankuvia. Toki esimerkiksi moneen kertaan palkittu Steffen Kvernelandin Munch (2013) on erinomainen sarjakuva, mutta kukaan ei kommentoi nykyistä norjalaista yhteiskuntaa sarjakuvan keinoin. Tästä katsauksesta Lauvdahl pääsi otsikkoon nostettuun väitteeseen. Nykyistä menoa kommentoiva taiteen eturintama, avantgarde, on kadonnut Norjasta.

Kuusi vuotta sitten Elina Jokinen väitteli apurahojen vaikutuksesta kirjailijoiden työhön. Väitöskirjassa Vallan kirjailijat (Avain 2010) hän havaitsi, että apurahajäjestelmä vaikutti kirjailijoiden työn tuloksiin vaikka kirjailijat itse eivät sitä hyväksyneetkään. Apuraha tuli ongelmalliseksi mutkan takaa. Vallan säilymiselle ja yhteiskuntarauhalle on eduksi, että niitä aika ajoin haastetaan. Ammattikirjoittaja tekee työtä käskettyä, saa aikaan keskustelua, joka ei kuitenkaan johda uudistuksiin, korjauksiin tai valtarakenteiden muutoksiin. Valta on saanut näytetyksi, että kansalaisyhteiskunta pelaa.

Jokinen toivoi tutkielmansa lopussa, että apurahajärjestelmän vaikutuksia tutkittaisiin laajemmin. Tutkielman aineiston jälkeen Opetus- ja kulttuuriministeriö on ottanut selkeästi aktiivisemman otteen myönnettyjen apurahojen käyttöön. Nykyisin useimmissa hakemuksissa joutuu perustelemaan hankkeensa yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja merkitystä. Avantgarde ei ole kovin vahvoilla Suomessakaan, joskaan sitä ei kokonaan ole suljettu tuetun taiteen ulkopuolelle.

Taiteen edistämiskeskus seuraa ja tutkii apurahojen vaikuttavuutta. Tosin esimerkiksi Tomi Mertasen selvitys Taiteilija-apurahajärjestelmän toimivuus ja koettu vaikuttavuus (2012) ei tee Jokisen toivomia kysymyksiä. Mertasen mukaan ”neljä viidestä selvityslomakkeen palauttaneesta taiteilijasta ei löytänyt järjestelmästä mitään huomauttamista” ja ”yhdeksän kymmenestä vastaajasta ilmoitti, ettei apurahasta ollut koitunut minkäänlaisia ongelmia” (s. 60). Selvityksessä apurahaa pidetään mahdollistajana, ei taiteen sisältöihin vaikuttavana asiana. Mertasen mukaan ”taidetoimikuntalaitos on pystynyt kohtuullisen hyvin vastaamaan ajan haasteisiin”, vaikka ”apurahojen jaossa [ei] juuri rikota jo pitkään vallinneita taiteenalakohtaisia tai muitakaan käytäntöjä” (s. 60-61).

Kulttuurialojen markkinalogiikka on hyvin hataralla pohjalla Suomessakin. Olisi mielenkiintoista tietää kuinka paljon ”markkinat” ovat olemassa ainoastaan Taikelle ja muille rahoittajille tehdyissä tuen käytön selvityksissä.

Norjan esimerkki on otettava vakavasti.