Kohu tuulen ja sateen
ja kaukaisen raitiovaunun.
Ei mitään muuta.
Katukuilun toisella puolen
on kahdessa ikkunassa
hyvin keltainen valo.
Ja huuruista ruutua hipoo
jonkun häilyvän oksan varjo
kuin ihmisen käsi.
– Mutta keskellä pimeyttä
minun huoneeni elää:
kuin simpukka syvyydessä
tai sykkivä sydän.
Se oli saiturin lipas:
salaista iloa täynnä.
Sen ilma on kuiskauksista vapiseva
ja katseista kirkas
niinkuin kasteinen aamu.
Se matolla leikkii vielä
pienten jalkojen muisto.
Ja vuoteella viipyy
kuva poissaolevan,
nuoren, lämpimän ruumiin
niinkuin Kauneus itse.
Ja katsomattani näen
oven äsken nielemät kasvot –
ja värisen niitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti