Viikonloppuna suru-uutinen kertoi Markku Innon kuolleen. Kaivoin hyllystä Matti Komulaisen ja Petri Leppäsen U:n aurinko nousi lännestä (Sammakko 2009), jossa Turun Undergroundin keskeinen hahmo Into on monella tapaa esillä.
Ensikosketus Markku Innon kanssa lienee ollut Yleisradion rinnakkaisohjelmasta kuultu Keitä, keitä kahvinkeitin (Love Recods 1974). Seitsemän tai kahdeksan vuotiaana kuulijana lähinnä ihmettelin, että kaikenlaisista aiheista sitä lauluja tehdään. Mutta niin pitikin tehdä.
Turun U-liikkeen keskeinen kokoontumispaikka 1960-luvun lopulla oli Innon ja hänen silloisen vaimonsa Heli Keinosen koti Eerikinkadulla. Asunto alkoi saada myyttisiä mittasuhteita ja ihmisiä saattoi poiketa kylään kaukaakin.
Muistelijoiden mukaan Into ja kumppanit tutustuttivat muun muassa Frank Zapan musiikkiin. U-miesten oma musiikillinen toimeliaisuus suuntautui esimerkiksi Suomen Talvisota -yhtyeeseen. Bändillä oli harvakseltaan keikkoja. Yksi niistä oli Oulussa. Sen Komulaisen ja Leppäsen kirja nimeää "kaikkein legendaarisimmaksi".
Markku Innon olisi pitänyt suunnitella Oulun keikan ohjelma, mutta se jäi tekemättä (kirjassa on julkaistu konekirjoitettu ohjelma, mutta kaikki esiintyjät eivät siitä tienneet). Lavalla edettin improvisoiden. Into muisteli, että Oulun poliisi olisi ollut sitä mieltä, että esitys kulki 'rajoilla'. Siis poliisi oli pohtinut, että pitäisikö happening keskeyttää. U-miehet olivat tyytyväisiä poliisin arviosta.
Kaisu Mikkola raportoi iltaa Kalevassa 2.12.1969 seuraavasti:
Yleisön reaktiot tapahtuneeseen olivat lähes yhtä mielenkiintoisia kuin esiintyminen. Yleisö ei nimittäin tuntunut oikein olevan varma, kuinka pitäisi suhtautua, eikä huomannut edes sitä, että esitys päättyi. Suosionosoituksia tuli aika vaisusti, mutta tämä ei ollut Suomen Talvisota 1939-1940 -nimiselle esitykselle mikään ikävä yllätys -- aiemmin kuulemma ei missään ollut kukaan aplodeerannut kesken esityksen, joten oululaiset olivat tämän mukaan tavanomaista myönteisempiä. ... Jos ja kun ideologia ei ole selvillä, ei esityksestä kovin paljon kostu. Valoshow kokonaisuutena vetosi varsin monelle enemmän tunteisiin kuin älyyn. Paljolti tämä johtui ainakin yhdestä puutteesta: replikointi ei aina ollut niin selvää, että olisi edes saanut selvää, mitä kieltä käytettiin. Tosin tuhmat sanat äännettiin sikäli selkeästi artikuloiden, ettei paikalla ollut virkavalta sitä kuullessaan ollut ihan varma, täyttikö M.A. Nummisen valosohow kaikki ne hyvän tavan ja moraalin vaatimukset, joita julkiselta esitykseltä odotetaan. "Sillä rajoilla", sanoivat poliisit.Myöhemmin nimimerkki Jacky kommentoi esitystä yleisönosastossa:
Täkäläinen yleisö ja siviilipukuiset poliisit olivat varsin ällikällä lyötyjä. Tosin M.A.:n ja U-miesten pasmat olivat alussa hieman sekaisin, koska molemmilla oli ihan omat suunnitelmat siitä miten systeemi puidaan läpi. Yhteisymmärrykseen päästiin kuitenkin ja kansa avasi montun. Ohjelmisto koostui varsin naturalistisista leffoista ja mainiosta musiikista.
Komulainen ja Leppänen pitävät U-miesten musiikillisen perinnön jatkajina muun muassa Kauko Röyhkää ja Radiopuhelimia. Jälkimmäisen kitaristi Jarno Mällinen summaa kirjan haastattelussa, että undergroundissa "kyse on asenteesta -- valtakulttuurin keinojen karttamisesta, niitä vastaan asettumisesta, tieten tahtoen toisin tekemisestä".
Into teki toisin tieten tahtoen. Siitä on jäänyt paljon dokumentteja ja muistoja.
Noinhan se oli. Kirjassa ei ole asiavirheitä. Youtubessa on muuten Nakkila Jazz o' poesin 1970-luvun alun musiikkitaltiointeja.
VastaaPoistaKiitos vinkistä!
VastaaPoista