torstai 3. maaliskuuta 2022

Pahanhautoja

 


Huomenna ensi-iltaan tulee uusi suomalainen kauhuelokuva. Hanna Bergholmin esikoisohjaus Pahanhautoja (Suomi 2022) on jo ennakkoon saanut kunniaa maailman filmifestivaaleilla, ja ennakkojutuissa kotimaiset kriitikot ovat kehuneet leffaa. Näihin kehuihin voin vilpittömästi yhtyä.

Kotimainen kauhuelokuva on Pahanhautojaan saakka pitänyt esikuvanaan hyvin pienellä budjetilla tehtyjä B-luokan elokuvia. Niillä on toki oma camp-arvonsa, tahaton huumori on suomalaisissa tuotannoissa jalostettu harkituksi komiikaksi. 

Bergholmin lähtökohdat kauhuelokuvaan ovat aivan toiset. Työ on tehty huolella ja ammattitaitoa arvostaen. Esikuvat ovat olleet tämän vuosisadan kansainvälisissä kauhutuotannoissa, joita Suomessa on harvemmin valkokankailla nähty. Omakin kokemus tästä genrestä rajoittuu Iik!-kauhuelokuvafestivaaleilla nähtyyn. 

Kansainvälisestikin kauhu on tuotu tämän päivän (ylemmän) keskiluokan asuinalueille. Tarinatyypit usein ovat kuitenkin vanhoja tuttuja, mutta 2000-luvun ympäristöihin istutettuja.

Pahanhautojassa on näkemäni perusteella sukellettu kokonaan uudelle alueelle. Muistuuko mieleen kauhuelokuvaa, jonka keskiössä on äiti-tytär -suhde? Ihana arki -videoblogia pitävä äiti (Sophia Heikkilä) on rakentanut hienot kulissit, ja patistaa varhaisteini-ikäistä Tinja-tytärtään (Siiri Solalinna) telinevoimistelukisoihin. Ensimmäiset enteet pahasta nähdään, kun korppi pääsee perheen olohuoneeseen. Muutamalla lehahduksella se rikkoo kaiken. Tinja pyydystää linnun vilttiin viedäkseen sen ulos, mutta äiti hymyillen katkaisee idyllinrikkojan niskat.

-- Vietkö tämän roskiin, biojätteeseen? Äiti pyytää Tinjalta.

Symbolisella tasolla elokuva on runsas, siitä riittää pureksittavaa moneen eri suuntaan. Vakavasti otettava kauhufilmi on suomalaisessa elokuvakentässä jotain uutta. Kannattaa tutustua. Se tarjoaa jokaiselle perheenjäsenelle mietittävää.


 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti